Kaikenlaisia ongemlmia tuntuu monella olevan appivanhempiensa kanssa, vaan minä en ole niistä poikkeus.
Haluaisin kertoa/jakaa oman kokemukseni appivanhemmistni.
Tapasin mieheni jo teini-iässä. Olimme molemmat silloin 15 ja risat. Mulla on hyvä mies. suorastaan esimerkillinen sellainen. Ehkä nuoresta iästämme johtuen vanhempani yritti pistää seurustelumme puolestamme poikki, milloin milläkin verukkeilla. No, eihän siinä muuta tullut kuin riitaa. Mieheni vanhemmat käyttäytyivät vielä tässä vaiheessa korrektisti. Käyttäytyivät kuin olisivat hyväksyneet minut täysin.
Nyt on aikaa kulunut tästä 8 vuotta ja vanhempani rauhoittuivat kun huomasivat että olimme tosissamme. Mieheni vanhemmat, tai anoppi lähinnä, on alkanut näyttämään todelliset kyntensä vasta nyt. Ei hän paha ole, mutta huonolla itsetunnolla varustettu varmaan.
Omaa huonommuuttaan hän piikittelee minua. Jaksaa aina muistuttaa kuinka pieni olen(155) ja ruokapöydäsä puhuu tahallaan matematiikasta (Tietää että on parempi siinä kuin minä!)Enkä ole muutenkaan akateemisesti koulutettu kuten hän ja muu mieheni poppoo. No, olen tähän asti antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kahdeksan vuotta on pitkä aika kuunnella tommosta vit...uilua. Itsetuntoni kärsii.
Ei tämäkään vielä mitään, mutta hän ei vieläkään usko suhteeseemme vaikka olemme olleet naimisissa 5 vuotta ja perheen lisäystäkin on tullut. Pitää meitä edelleen keskenkasvuisina vaikka olemme pitkään olleet jo täysi-ikäisiä ja hoidamme asiamme kuten muutkin ihmiset.Hän osoittaa tämän asian käytöksellään ja asioihimme tunkeilemalla.
Lisäksi anoppikultani on ottanut asiakseen yöpyä työmatkojensa lomassa meidän huushollissa, vaikka hotelliinkin pääsisi työpaikan piikiin. Olen todella kyllästynyt hänen seuraansa. Tunnen ettei minulla ole tilaa hengittää hänen läheisyydessään.
Tuntuu kuin hän jatkuvasti yrittäisi kehittää tai muuttaa minua jotta hänellä itsellään olisi helpompi olla seurassani. Appivanhemmillani ei saa olla arka tai hiljainen, aina pitää esittää sanavalmista ja nokkelaa. En tiedä mistä johtuu, mutta jos oenkin joskus vain hiljaa, heti yritetään selvittää mikä minulla on vikana tai että olenko suuttunut heille. Rasittaa!!
lisäksi olen tummahipiäinen ulkomaalainen, ja sekin jostain syystä huolestuttaa anoppiani. Pelkää varmaan että vien esikoisensa ulkomaille ilman häntä;) Arvatkaa mitä, olen Kyllästynyt että olen väärän kokoinen, näköinen ja tyhmä heidän ylhäiseen seuraansa!! Haluan jättää koko pask..n.
Anopilleni olen ajatellut sanoa suoraan, vaikka hän on arka kaikenlaiselle sanomiselle. En haluaisi riitaa mutta kai härkää on otettava sarvista kun vielä voi. hankalaa tämä on siksi että avioliittoni kärsii anopin takia. Olisihan se mukavaa että edes joskus saisi ymmärtämystä ja tukea osakseen, eikä aina vain arvostelua.( Mieheni on hankalassa välikädessä myös) Toisaalta en ole itsekään suuren suurella itsetunnolla varustettu ja ikäni olen saanut tapella aikuisten kanssa. Mitein välilä josko miehellenikin olisi helpompaa jos vaimona olisi joku minun vastakohta, siis pitkä fiksu ja akateeminen suomalaisneito joka tykkäisi tulevasta anopistaan. Mieheni suhtautuu tähän kyllä kielteisesti, mutta kommentteja kaipaisin teiltä lukijoilta!!
Haluaisin kertoa/jakaa oman kokemukseni appivanhemmistni.
Tapasin mieheni jo teini-iässä. Olimme molemmat silloin 15 ja risat. Mulla on hyvä mies. suorastaan esimerkillinen sellainen. Ehkä nuoresta iästämme johtuen vanhempani yritti pistää seurustelumme puolestamme poikki, milloin milläkin verukkeilla. No, eihän siinä muuta tullut kuin riitaa. Mieheni vanhemmat käyttäytyivät vielä tässä vaiheessa korrektisti. Käyttäytyivät kuin olisivat hyväksyneet minut täysin.
Nyt on aikaa kulunut tästä 8 vuotta ja vanhempani rauhoittuivat kun huomasivat että olimme tosissamme. Mieheni vanhemmat, tai anoppi lähinnä, on alkanut näyttämään todelliset kyntensä vasta nyt. Ei hän paha ole, mutta huonolla itsetunnolla varustettu varmaan.
Omaa huonommuuttaan hän piikittelee minua. Jaksaa aina muistuttaa kuinka pieni olen(155) ja ruokapöydäsä puhuu tahallaan matematiikasta (Tietää että on parempi siinä kuin minä!)Enkä ole muutenkaan akateemisesti koulutettu kuten hän ja muu mieheni poppoo. No, olen tähän asti antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kahdeksan vuotta on pitkä aika kuunnella tommosta vit...uilua. Itsetuntoni kärsii.
Ei tämäkään vielä mitään, mutta hän ei vieläkään usko suhteeseemme vaikka olemme olleet naimisissa 5 vuotta ja perheen lisäystäkin on tullut. Pitää meitä edelleen keskenkasvuisina vaikka olemme pitkään olleet jo täysi-ikäisiä ja hoidamme asiamme kuten muutkin ihmiset.Hän osoittaa tämän asian käytöksellään ja asioihimme tunkeilemalla.
Lisäksi anoppikultani on ottanut asiakseen yöpyä työmatkojensa lomassa meidän huushollissa, vaikka hotelliinkin pääsisi työpaikan piikiin. Olen todella kyllästynyt hänen seuraansa. Tunnen ettei minulla ole tilaa hengittää hänen läheisyydessään.
Tuntuu kuin hän jatkuvasti yrittäisi kehittää tai muuttaa minua jotta hänellä itsellään olisi helpompi olla seurassani. Appivanhemmillani ei saa olla arka tai hiljainen, aina pitää esittää sanavalmista ja nokkelaa. En tiedä mistä johtuu, mutta jos oenkin joskus vain hiljaa, heti yritetään selvittää mikä minulla on vikana tai että olenko suuttunut heille. Rasittaa!!
lisäksi olen tummahipiäinen ulkomaalainen, ja sekin jostain syystä huolestuttaa anoppiani. Pelkää varmaan että vien esikoisensa ulkomaille ilman häntä;) Arvatkaa mitä, olen Kyllästynyt että olen väärän kokoinen, näköinen ja tyhmä heidän ylhäiseen seuraansa!! Haluan jättää koko pask..n.
Anopilleni olen ajatellut sanoa suoraan, vaikka hän on arka kaikenlaiselle sanomiselle. En haluaisi riitaa mutta kai härkää on otettava sarvista kun vielä voi. hankalaa tämä on siksi että avioliittoni kärsii anopin takia. Olisihan se mukavaa että edes joskus saisi ymmärtämystä ja tukea osakseen, eikä aina vain arvostelua.( Mieheni on hankalassa välikädessä myös) Toisaalta en ole itsekään suuren suurella itsetunnolla varustettu ja ikäni olen saanut tapella aikuisten kanssa. Mitein välilä josko miehellenikin olisi helpompaa jos vaimona olisi joku minun vastakohta, siis pitkä fiksu ja akateeminen suomalaisneito joka tykkäisi tulevasta anopistaan. Mieheni suhtautuu tähän kyllä kielteisesti, mutta kommentteja kaipaisin teiltä lukijoilta!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuitenkin miehesi ymmärtää tilanteen,ethän ole naimisissa miehesi vanhempien kanssa,so what, ei mitään väliä mitä ajattelevat,eläkää te omaa elämää-
Jos te tulette miehesi ja sinä yhdessä hyvin toimeen, niin se on hyvä. Anoppisi tulee ja menee, viittaa kintaalla sanomisiin ja ilkeilyihin. Ei anoppisi ole itseensä tyytyväinen, mutta minkä luonteelleen voi.
Minä olen ollut naimisissa 44 v. Minulla oli samanlainen anoppi. Hän ei koskaan hyväksynyt sitä, että en ollut akateeminen. Ei hän ollut itsekkään. Kyllä me toimeen tulimme ja lopulta olin se miniä, jonka piti olla aina läsnä, kun apua tarvittiin. Hän kuoli vuosi sitten. En ole katkera. Joten anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymyile vain kauniisti, äläkä ole moksiskaan. Onnellista elämää sinulle toivotan miehesi kanssa.
Pelkästään se jo auttoi ja rohkaisi että olet jaksanut 44 vuotta naimisissa vastaavanlaisessa tilanteessa. Kiitos sinulle!
että miehesi uskoo sinua ja voit hänelle puhua asiasta. Ilman sitä kaikki on pilalla.
Kerron tuolla ylempänä oman tarinani, jossa silloinen poikaystäväni ei uskonut minua kun yritin hänelle kertoa miten anoppikokelas saattoi esim. mulkoilla minua avoimen halveksuvasti päästä jalkoihin.
On todella vaikeaa käyttäytyä luontevasti ihmistä kohtaan, joka katsoo sillä tavalla halveksuvasti.
Usein hän myös "jäi kiinni" minun tuijottamisestani vihaavasti, mikä alkoi myös ajan mittaan nyppiä.
Nämä siis tapahtuivat heti ekoilla tapaamisilla, jolloin hän ei edes tiennyt minusta mitään vielä, mutta teki heti selväksi että minua ei tulla hyväksymään.
Tämä silti, että olen ihan tavallinen suomalainen nainen.
Hän myös käänsi aina kaikki asiat minun syykseni.
Viimeinen kerta oli viiminen pisara kun olimme heillä kylässä ja alunperin meidän piti olla koko viikonloppu, mutta poikaystäväni halusikin lähteä samana päivänä takaisin kotikaupunkiimme.
Vastustin ajatusta, sillä tiesin että minua siitäkin taas syytetään.
Ja niinhän siinä kävi, anoppi alkoi itkeä ja kuulin kun he juttelivat keittiössä ja hän kysyi mitä pahaa hän taas on tehnyt?
Vaikka poikaystäväni hoki, että oli HÄNEN ideansa lähteä aijemmin ja että MINÄ olisin halunut jäädä, niin ei.
Hän ei sanonut minulle edes hei vaan jäi keittiöön vollottamaan, kun minä kamala miniä vein taas hänen poikansa liian aikaisin pois.
Sen tapauksen jälkeen otin eron.
Tajusin, että minä olen kolmas pyörä siinä äiti-poika-suhteessa.