Olen ollut aviossa yli 20 vuotta. Lapset ovat aikuisia, lentämässä pois kotoa. Itse olen hieman yli neljänkymmennen.
Olen viimeiset viisi vuotta miettinyt avioeroa. Puoliso on "salajuoppo" eli tissuttelee joka päivä enemmän tai vähemmän. Hän ei ole ikinä ollut väkivaltainen, mutta se raha, mikä on mennyt viinaan on tähtitieteellinen. No, omaisuutta ei ole kertynyt vaikka olemme aina olleet hyvä tuloisia. Lisäksi hänellä on pelihimo, jota hän ei tunnista eikä siihen apua ole suostunut hakemaan niin kuin ei viinan käyttöönkään. Silloin kauan sitten kun vielä jaksoin yrittää puhua, niin hänen kommentinsa oli, että ongelma on minulla, koska hän ei pelaamistaan ja juomistaan ongelmaksi koe.
Siis nyt olen päätymässä avioeroon. En ole huolissani omasta pärjäämisestäni, mutta puolisoni pärjäämisestä kylläkin. Joskus mietin, että hänkin olisi varmasti onnelisempi, jos eroaisimme. Kun olen yrittänyt puhua avioerosta hänelle, niin hän masentuu täysin. Ensin hän syyttelee minua (en ole kieltänyt etteikö minussakin olisi vikaa, totta kai on) ja sitten hän alkaa selittään kuinka huono ihminen hän on. Tässä vaiheessa minua rupeaa aina hirvittämään lähteminen, koska en toivo, että hänen itsetuntonsa kokonaan romuttuisi minun lähtöni takia. Toivoisin, että hänkin voisi olla onnellinen.
Miten erota niin, että puoliso ei haavoittuisi? Vai pyrkiikö hän käytöksellään manipuloimaan minua? Miten siis erota "siististi"?
Kolmansia osapuolia ei liity tähän asiaan. Haluaisin vain päästä elämään yksin omaa elämääni.
Olen viimeiset viisi vuotta miettinyt avioeroa. Puoliso on "salajuoppo" eli tissuttelee joka päivä enemmän tai vähemmän. Hän ei ole ikinä ollut väkivaltainen, mutta se raha, mikä on mennyt viinaan on tähtitieteellinen. No, omaisuutta ei ole kertynyt vaikka olemme aina olleet hyvä tuloisia. Lisäksi hänellä on pelihimo, jota hän ei tunnista eikä siihen apua ole suostunut hakemaan niin kuin ei viinan käyttöönkään. Silloin kauan sitten kun vielä jaksoin yrittää puhua, niin hänen kommentinsa oli, että ongelma on minulla, koska hän ei pelaamistaan ja juomistaan ongelmaksi koe.
Siis nyt olen päätymässä avioeroon. En ole huolissani omasta pärjäämisestäni, mutta puolisoni pärjäämisestä kylläkin. Joskus mietin, että hänkin olisi varmasti onnelisempi, jos eroaisimme. Kun olen yrittänyt puhua avioerosta hänelle, niin hän masentuu täysin. Ensin hän syyttelee minua (en ole kieltänyt etteikö minussakin olisi vikaa, totta kai on) ja sitten hän alkaa selittään kuinka huono ihminen hän on. Tässä vaiheessa minua rupeaa aina hirvittämään lähteminen, koska en toivo, että hänen itsetuntonsa kokonaan romuttuisi minun lähtöni takia. Toivoisin, että hänkin voisi olla onnellinen.
Miten erota niin, että puoliso ei haavoittuisi? Vai pyrkiikö hän käytöksellään manipuloimaan minua? Miten siis erota "siististi"?
Kolmansia osapuolia ei liity tähän asiaan. Haluaisin vain päästä elämään yksin omaa elämääni.
Vastaukset 22
Vanhimmat
sä olet toisaalta hyysännyt sen alkoholi ja peliriippuvuutta vuosikaudet hoitamalla käytännön jutut. nyt VIIMEINKIN pistät kovan kovaa vastaan ja pakotat miehesi hakemaan hoitoa, ehtona avioero. jos ei onnistu jätät sen ja sitten tapahtuu mitä tapahtuu. sinä et enää edesauta toista hautaan kulissiliitollanne, etkä ala syyllistämään itseäsi, etkä hössöttämään hänen puolestaan!
on mielestäni paras saamistasi ohjeista!!!
Noin kymmenen vuotta sitten tajusin, että puolisollani oli useita riippuvuuksia: alkoholi, pelit ja läheiset (lähinnä minä). Puhuin hänelle asiasta ja ehdotin ammattiauttajan luokse menemistä yhdessä tai erikseen. Hänen mielestään ei ollut tarvetta. No, aina välillä olen asian ottanut esille yhtä laihoin tuloksin. Olen jopa kaksi kertaa tilannut ajan perheneuvolasta, mutta joutunut sen sitten perumaan.
Viimeisen keskustelun jälkeen ilmoitin avioerosta. Takarajaksi olen antanut vuoden vaihteen. Mutta vieläkin mietin teenkö väärin? Pitäsikö kuitenkin vielä yrittää jotakin parisuhteen pelastamiseksi?
Tunteet ovat aika ristiriitaiset. Ymmärrän sen, että näin ei voi eikä saa jatkua enää. Oikeat lapseni ovat aikuisia ja puolisoni äiti en halua olla.
Luulin jo että joku on kirjoittanut minusta, niin sama tarina on.Vaikeeta on se napanuoran katkaiseminen jota olen tosi miettinyt 10 vuotta.
Täytyy nyt vain ajatella, että meillä on yksi elämä, yritetään tehdä se sellaiseksi ettei taivaan portilla paljon tarvitse katua elämätöntä elämää. Eli ota niskasta itseäsi kiinni ja tee se lopullinen päätös, lähde vielä kun olet "nuori", terve ja yli puolet elämää jäljellä.Se tissuttelu ei lopu, puhumattakaan pelihimosta. Älä sorru hänen pyytelyyn jne. ihminen ei muutu kun ääritapauksessa ja silloinkin on kysessä usein uskoon tuleminen.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle, itse hain "jo" eropaperit...
En puhu nyt omasta kokemuksesta, vaan omien vanhempieni viimeisen n. 15 vuoden yhteiselosta. Kun olet siinä rinnalla ollut ja katsellut kiltisti? toisen ryyppäämistä ja pelihimoa, olet omalta osaltasi hyväksynyt toisen käytöksen. Puolisosi ei ihan oikeasti tajua mitä hän on tehnyt omalle elämälleen ja myös sinun ja lastesi elämälle, koska hänen toimintansa on hiljaisuudessa hyväksytty.
Tiedän tarkalleen kuinka vaikeata on ottaa asiaa puheeksi ihmisen kanssa, jonka itsetunto on heikko ja siitä syystä on heti heittäytymässä marttyyriksi, kuten kuvasit. Itsesyytökset ja jopa itsetuhoilmaukset luovat todella ahdistavan ilmapiirin lähimmille ihmisille.
Mutta mieti kauanko ja paljonko olet jo hukannut omaa elämänenergiaasi toisen lapselliseen käytökseen! Puolisollasi on luultavasti hyvin vaikeita traumoja jostain menneisyydestään eikä hänellä ole eväitä ratkaista ongelmiaan. Mutta ei sinun ihan oikeasti tarvitse kantaa huolta hänestä! Jokainen täällä vastaa loppuviimeksi itse itsestään ja tuollainen toisen manipulointi ja hallitseminen on vain heikon ihmisen toimintaa.
Puolisosi on luultavasti hyvin läheisriippuvainen eikä ihan oikeasti ole koskaan ottanut vastuuta omasta elämästään. Hänen tulisi nyt "oksentaa" ulos ne möykyt sisältään, jotka ajavat hänet juomaan tai muiden riippuvuuksien pariin. Miksi se pää pitää turruttaa alkoholilla? Kysymys, jonka minä esittäisin hänelle on "Miksi on paha olla?" Mikä painaa?
Se ero kyllä kirpaisee ja kovasti, varsinkin kun joudut kantamaan huolta vielä toisestakin, mutta KASVUA EI TAPAHDU ILMAN KIPUA!! Tulet kyllä huomaamaan, että ihmisestä paljastuu ihmeellisiä voimia ,kun niitä todella tarvitaan. Myös siitä heikon itsetunnon omaavasta ihmisestä. Tilanteen täytyy vain olla tarpeeksi "kova", että jotkut ihmiset heräävät tähän elämään. Voimia Sinulle ja suosittelen lukemaan Tommy Hellstenin kirjoja... itse olen niistä saanut paljon apua!
Käänteentekeväksi opukseksi ihmissuhdekoukeroihini osoittautui Tommy Hellstenin kirja : Elämän paradoksit. Luettuani kirjan olen kyennyt näkemään sekä oman, että puolisoni käytöksen hieman erilaisessa valossa ,ja osaltani tämä on vähentänyt taipumustani ripustautua "romanttiseen rakkauteen/unelmaan "paremmasta" miehestä".
Hei! Suosittelen ehdottomasti jättämään moisen ukon, ilman mitään sääliä! Itse olin vastaavanlaisen kanssa naimisissa melkein 30 vuotta ja tavat sen kuin vain pahenivat vuosien myötä. Sääliminen ja muut hyysääminen jatkuu, jos et osaa itse lopettaa moista!
Neuvoni on, että alat seisoa vihdoinkin omilla jaloillasi! Pääset kyllä asumaan yksinkin jos todella sitä haluat?! Miehesi kyllä pärjää ällistyttävän hyvin erossa, eikä heikkoudesta ole silloin jälkeäkään! Oma exäni haki sukunsakin minua mollaamaan, mutta en antanut periksi. Mokomakin ketku, sanonpahan vain...! Itse sain raskaimman tien kulkea ja siinä matkalla otettiin naisesta mittaa, ymmärrätkö? Opin ensi kertaa elämässäni pitämään puoliani ja silloin vasta silmäni aukesivat näkemään sen, miten minut oli ehdollistettu sietämään miehen omavaltaista käytöstä. Asuttuani vuoden todella yksin löysin minuuteni takaisin, naisellisuudesta puhumattakaan! Vuosia olin vain äiti exälleni. Lapsillammekaan ei ollut hyvä elää siinä kodissa, joten lasten pitäminen verukkeena oli minultakin anteeksiantamaton teko! Jätin ex-mieheni valmiiseen entiseen kotiimme säälistä, mutta nyt ukko nauraa partaansa minun hölmöyttäni...! No, siinäkin näen miten rehellinen voikaan olla MIES!!! Saapahan rauhassa juoda yhdessä työllä hankitun omaisuuden. Enää en aio yhdellekään tulevalle miehelle kerätä senttiäkään ja vaadin paperille mitä kukin omistaa! Asioista sovitaan yhdessä, tai sitten kävellään erilleen, mutta ikinä en suostu enää aikuisen lökäpöksyn äidiksi, etookin ajatus!
Ukko on ryypiskellyt vuosikausia, on todella mustasukkainen ja vangitseva. En vain millään meinaa saada kerättyä sitä voimaa, mitä eroon tarvitaan, kun kaikki muut vastustavat sitä. Lapset täysi-ikäisiä jo, mutta hekään eivät eroajatuksiani suopeasti katso, kun olen heidän kanssaan jutellut.
En vain pääse tästä pesästä irti...
saman elämäntarinan omaavia vaimoja.
Tiedän, että on todella vaikea lähtee suhteesta kun ei tiedä kuinka toinen "pärjää". Itse voimakkaana naisena olen kaiken miehelleni hoitanut taloudellisestikin. Koti on hänelle pelkkä huoltopiste, jossa vaihdetaan puhtaat päälle ja käydään syömässä. Ehkä juuri siksi hänen on ollut helppo paneutua enemmän alkoholiin ja kavereihinsa, kun tietää että minä hoidan kyllä lapset ja kodin ja laskut.
Itse olen eroa miettinyt jo 10 vuotta. Viimeisen vuoden todella vakavasti, ja tästä anopillenikin ilmoitettuani sainkin hältä kovat haukut itsekkyydestäni! Mutta kun se ero ei ole niin helppoa kun on yhteistä omaisuuttakin: talo, mökki ja auto. Mökki on oma kesäparatiisini ja talo on KOTI.
Tiedän että alkoholismi on kyllä "syy" avioeroon, onhan sen henkistä pahoinpitelyä toista kohtaan. Mutta yritykseni keskutella suhteestamme päättyy minun syyllistämiseeni eli minussa on jotain vikaa kun meillä on kaikki niin hyvin!!
Luotan vain siihen, että ennemmin tai myöhemmin tulevaisuus tuo eteeni jotain joka aukaisee silmäni. Mutta tee sinä ratkaisusi äläkä enää kärvistele huonossa suhteessa. Toivon sinullekin paljon voimia.
Minäkin olen aina hoitanut kaiken, laskut, lapset, kodin, pyykit, ukko vaan on. Veroehdostustaankaan ei saanut ajoissa palautettua, vaikka kuinka hoin, kun päätin, että nyt en tee sitä hänelle valmiikis, tehkööt itse. Ei edes tiedä mitään laskuistamme, tili menee aina pnkkikortilla yli, kun viinaan menee niin paljon rahaa ym. Tää on yhtä helvettiä, mutta silti en saa itseäni temapistua irti, ootan kait samaa "ihmettä" kuin sinäkin. Joskus jopa toivon, että elimistönsä pettäisi ryypiskelyn alla, ja se on kyllä jo aikas karsea toive....
tosiaan, mutta sama käy minulla mielessä usein. Se olisi kyllä kaikista helpoin ratkaisu, kun elimistö ei enää kestä. Miten alas voi ihminen vajota - miten epätoivoinen voi olla, kun toivoo ihmisen, jota on todella rakastanut, kuolemaa ....
Onko meitä todella näin paljon samanlaisessa tilanteessa. Veroehdotuksenkin kanssa oli ihan sama juttu! Tänä vuonna en enää itse sitä miehelleni valmiiksi tehnyt, mutta huolehdin siitä, että se ajoissa meni perille (viimeisen palautuspäivän viimeisinä tunteina).
Minkä ihmeen syyn vuoksi minäkin olen pari vuosikymmentä todellakin hyysännyt miestäni? Ihan uskomatonta nyt, kun sitä oikein miettii. Enhän minä sen äiti ole. Vaimo ja kumppanihan minun olisi pitänyt olla.
Muuten ihan samoin olen välillä toivonut, että joisi itsensä hengiltä ja vähän nopeasti sittenkin. Kamalaa ajatella toisesta ihmisestä niin, mutta se tukahdutettu viha varmasti ajaa ajatukset noinkin ikävään suuntaan.
Voimia tässä todellakin tarvitsee. Nyt mies selvästi yrittää ryhdistäytyä, mutta yksi vesiselvä päivä on viimeisen viikon aikana sillä ollut, muuten pienessä sievässä tai suuremmassa joka ilta.
ryhdistäytyminen on meillä ainakin hetken juttu, viikon-pari jaksaa olla ilman viinaa ja taas se alkaa. Sitten ollaan niin häntä koipien välissä ja mielin kielin, että saadaan anteeksi ja lupa (näin hän kuvittelee) seuraavaan juomiskertaan. Mikä meitä naisia siis vaivaa kun jaksamme katsella ja toivomme parempaa huomista kun mikään ei kuitenkaan muutu ...
Meillä ihan sama, aina pienessä sievässä, ja se aina välillä ärsyttää ihan suunnattomasti. Näen heti sen naamasta, koska on ottanut ja se ilme voi sitten ottaa päähän. Olen usein niin valtavan ketkera, kun kerran yritin pesästä lähteä ja sitten ryhdistäytyi, oli selvä melkis ½ vuotta ja silloin täytyy myöntää, että on hyvä aviomies. Kaikki välillämme parani sinä aikana, mutta sitten tuli romahdus taas ja sieltä ei ole enää noussut. Miksi ihmeessä menin ja annoin periksi silloin, nyt kaikkis vois olla toisin....
Se on varmaan aika raskasta elää tuonlaisten miesten kanssa. Mutta toisaalta ei kukaan pakoita elämään noin. Jos olis ollut järkeä päässä niin olis jo ajat sitten itse muuttanut tilanteen. Hoitoon taikka ero. Monet naiset vaan hyväksyvät tilanteen ja uskovat että se tulee paremmaksi ja keksivät "puolusteluja" miehen juomiselle.Eli toisin sanoen : Jokainen on oman onnensa seppä. En nyt kiellä että se olisi helppoa, mutta se on totuus.
että meillä mikään muuttuisi vaikka hän todella raitistuisi - tulisi vaikka uskoon - minä olen hänestä niin kaukana - nukummekin eri huoneissa. Olen ehkä ns. läheisriippuvainen hänestä jollain lailla, tai hän minusta ja siksi toivon että ulkopuolelta tulisi "syy" että vihdoin voisin toteuttaa unelmani ja elää naisena, rakastettuna sellaisena.
Nyt kun ikää on tuo 41, niin jotenkin on alkanut katsella tätä omaa elämäänsä vähän kriittisemmin, huomaa että ei olekaan tyytyväinen - tätäkö tämä on hautaan saakka. Elää ilman rakkautta, kainaloa johon käpertyä, enkö saa koskaan katsoa miestä silmissäni rakkautta .... Tätäkö se todella on ?? Tätäkö varten minä olen elänyt, vedän perässäni juoppoa miestä ja näyttelen muille, kuinka meillä on kaikki hyvin .... Pidän sisälläni kaiken, olenhan vahva nainen. Lisäksi lähipiirissäni on toinen juoppo mies, nimittäin työnantajani. Siellä on toinen ristini, vetää firmaa eteenpäin ja näytellä että kaikki on hyvin. Siis tätäkö minä todella haluan elämältä, elämältä jota rakastan suunnattomasti??
Siispä usein rukoilen, siis todella rukoilen, vaikka en ns. uskova olekaan, jumalalta ratkaisua elämääni. Minä en jätä käyttämättä mitään tilaisuutta tehdäkseni elämälleni jotakin, kunhan vain saisin sen tilaisuuden. Sillä en minäkään jaksa olla vahva koko loppuelämääni ...
Ainoa ohjenuora, mutta vasta harkinnan jälkeen.
Avioliitossa on kyse puolisoiden kahdenkeskisestä, tasavertaisesta kunnioittamisesta.
Tuo mitä te kuvailette on ällöttävää.
Miksikä se toinen panisi rikkaa ristiin, kun on kokenut monen monta kertaa, ettei tarvitse?
Sitten ryvette itse marttyyrinkyynelissänne.
Suomi on vapaa maa, nainen voi ottaa avioeron yhtä hyvin kuin mieskin. Paperit sisään vain. Jos kerran jo on yrittänyt keskustelua ilman tuloksia, niin aikarajat ja uhkailu ovat turhia nekin. Tietäähän se puoliso jo, mitä mieltä te olette.
Jos talo mökki ymym ovat esteenä, niin silloinhan TE ITSE olette ne asettaneet etusijalle hyvän elämän edelle.
Tilanteen ratkaisu on TEIDÄN käsissänne. Ihan turha ruikuttaa puolison lässähtämisestä ellei itsekään todella toimi konkreettisesti tilanteen muuttamiseksi.
sillä viestistä kuultaa sukupuolesi. Me Suomen naiset olemme tällaisia, olemme selvinneet sodastakin miesten rintamalla ollessaan. en minä halua olla marttyyri, en ollenkaan, itsestä riippumattomista syistä olen joutunut tällaiseen olotilaan. Tilanne olisi aivan toinen, jos olisin itse saattanut avioliittomme kurjuuteen, silloin pystyisin myös tekemään siitä kurjuudesta lopun.
Olen samaa mieltä, että avioliitossa on kyse puolisoiden kahdenkeskisestä, tasavertaisesta kunnioittamisesta. Miksi miehen ei tarvitse noudattaa tätä ohjetta??? Mielestäni ei ole tasavertaista se, että itse olen hoitanut lapseni (3) vauvasta, miehen puuttumatta asiaan mitenkään. Hän ei halunnut edes kokeilla, miltä tuntuu vauvan potku mahassa. Itse olen hoitanut talon meille, auton, kesämökin, lasten harrastukset, vaatetukset, koulut yms. Mikä on syy, että mieheni ei ole halunnut osallistua näihin asioihin? Hänen rahansa ovat menneet omiin asioihinsa: viinaan, tupakkaan, kavereiden kanssa reissaamiseen.
On kuule helvetin vaikea lähteä lätkimään tästä kaikesta, jonka on itse omin käsin maksanut ja vyötä kiristänyt. Miehelle lankeaa kaikesta puolet niin kuin Manulle illallinen. tästä syystä en haluakaan luovuttaa niin helposti, mutta jos on pakko, niin tämähän on maallista ja silloin asetan onnen tämän kaiken eteen.
olen nainen ja vielä vanhempi kuin sinä.
Yhtä ja toista on tullut nähtyä.
Kuka on sanonut, ettei miehen "tarvitse" noudattaa kunnioittamisperiaatetta? Totta kai tarvitsee.
Ja naisen täytyy olla sen verran fiksu että lähtee ajoissa epätasa-arvoisesta liitosta.
Sama pätee ihan kummin päin vain, on sitten kyse lässähtäneestä miehestä tai naisesta.
Raha on rahaa, se on korvattavissa. Ei saa kiintyä asuntoon ym. tavaraan niin paljon, ettei kykene irrottautumaan. Vuodet vierivät joka tapauksessa, miksi viettää ne liitossa, johon on tyytymätön?
helppo kirjoittaa - ei niin helppo toteuttaa - olemassa ovat myös lapset, jotka ovat ilmoittaneet kärsivänsä erosta ....
tuostakin kipeästä päätöksestä eikä piiloutua lasten selän taakse.