Kun kaikki täällä kerran valittavat parisuhteistaan, vaimon lihomisesta, seksittömyydetä jne, niin totean poikkeuksesksi että meillä on aivan ihanaa! rakastan miestäni ja hän minua ja tunteet syvenevät päivä päivältä. riitelemme harvoin ja nautimme molemmat seksistä. toivottavasti tämä jatkuu aina tällaisena!
meillä menee hyvin!
ihanaa
361211
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
aina sellaisena, on kyllä sula mahdottomuus.
Mä ainakin haluan uskoa,että yhteinen elämä voi olla aina ihanaa...sen eteen vaan pitää tehä töitä...
Mäkin olen tosi onnellinen, ihanaa kun on pari päivää vapaata..lähetään kahdestaa mökille.. ;)
ei voi päättää näistä asioista vieläkään muitten kuin korkeintaan omasta puolestaan! Se tahtoo unohtua näissä " mä haluan uskoa, että..." jutuissa.
Et ole kuin viisikymmentä prossaa teidän suhtestanne.
Harvemmin rakkaus päättyy molemmilta yhtä aikaa...
On se mukavaa kun välillä saa lukea myös iloisia kirjoituksia myös parisuhteesta ja jollain menee hyvin. Täällä jotkut kirjoitti sinulle.Minulla ja miehelläni menee myös hyvin ja minulla on maailman parhain mies ja me rakastetaan toisiamme ja tunteet kasvaa päivä päivältä ja vahvistuu. Nautitaan tästä kauniista kesästä ja ollaan onnellisia kun meillä on se oma rakas ihminen jota saadaan rakastaa ja saadaan tulla rakastetuksi.
Rakkaus sellaisena ihmeellisenä taivastuntemuksena päättyy suhteesta kuin suhteesta ennemmin tai myöhemmin. Yleensä toisen rakkaus loppuu aiemmin kuin toisen - silloin toinen osapuoli joutuu ahdistetuksi (koska ei enää rakasta) ja toinen osapuoli alkaa ajaa toista takaa (jotta muka saisi toisen rakkauden syttymään uudelleen). Tässä vaiheessa parisuhde joko ajautuu pettämisiin, mahdolliseen eroon, jolloin petetty (edelleen rakastava) osapuoli tuntee kärsineensä suurta vääryyttä (ja ajattelee, että hänen rakkautensa olisi kestänyt ikuisesti). Toinen osapuoli kokee taas valtavan voimakasta syyllisyyttä. EI HÄN ALUNPERIN HALUNNUT lakata rakastamasta. Ainoa tapa molempien selvitä on, että joko alkaa jahdata mahdotonta eli lähtee suhdekierteeseen hakemaan aina uutta rakkautta (joka konsteista lienee kehnompi, koska ihminen on kerta kerralta vain rikkinäisempi) tai sitten hyväksyy huumaavan rakkauden kestämättömyyden ja alkaa elää puolisonsa kanssa tasavertaista kumppanuutta. Kun luopuu rakkauden hakemisesta ja jahtaamisesta, voi saavuttaa sisäisen levollisuuden - niin paradoksaalista kuin se onkin.
ja asiat muuttuvat. Mutta miksi surra sitä nyt? Täällä surevat ne, joiden kohdalla asiat ovat jo muuttuneet. Ei se, että joskus kaikki muuttuu, mitätöi sitä iloa, joka on ollut. "Sulla häät, mulla hautajaiset", mutta niin se tapahtuu kaikille, joskus, jossakin ajassa.
kultaa ihmiselon...
Ei voi pettyä, kun ei mitään odotakaan. Elämä voi siksi muodostuakin ihan mukiinmeneväksi :-).
hyvästä kirjoituksestasi sen tärkeimmän.
Saattaa nimittäin olla, että se, jonka rakkaus "loppui", ei koskaan rakastanutkaan. Että hän halusikin aivan eri asioita.
Mutta kuka sanoo ne huumassa elävälle kumppanille, joka vain haluaa olla onnellinen?
Realismia. Siitä ei ole haittaa.
Huumaavinkin rakkaus on eräänä päivänä muisto vain.
Yhdyn puhujaan :p. Rakkaudettomia on paljon; niitä, jotka eivät osaa rakastaa, mutta hakevat sitä vimmalla, ja luulevat sitä rakkaudeksi. On vaikea ottaa rakkautta vastaan, jos ei edes osaa rakastaa.
sitä yllätystä kun saakin jotain, vaikka mitään ei odottanut! xD
Tämä tapa on huomattavasti "antoisampi" kuin se, että kantaa sisällään pakkoa olla onnellinen.
Mutta mistä tietää rakastavansa väärin?!? The big mysterious.
Mustasukkaisuus? Menettämisen pelko? Eip, sitä ei mielestäni voi nähdä tunteista tai teoista. Kuinka sitä voisi nähdä ollenkaan jos itse väärän rakkauden nimeen vannova ei sitä tunnista itsessään. Kyllähän ihminen parhaiten itsensä tuntee. Ei välttämättä ymmärrä, mutta siltikin parhaiten kun kukaan muu.
Haluaisin myös lisätä tuohon "onni ei kestä" teoriaan, sen että se ei kestä JATKUMONA mutta uudelleen rakastumisia tapahtuu kylläkin ihan samassa ja vanhassa suhteessa. Jostakin tajuaa äkillisesti taas toisen arvon ja rakkaus loitaa taas.
Tässäkin on muistettava se, että minne tuot hymyä, saat sitä takaisin. Eli jo pelkästään rakastamalla saat yleensä vastarakkautta. Se on hyvä ohje vaikka ei aina tuo toivottua tulosta. On se silti parempi kuin olla rakastamatta lainkaan -kostoksi-
Ehkä - en tiedä, voisiko "väärin" rakastamista olla se, jos rakkaudesta on kovinkin riippuvainen- että kokee, ettei ole edes elossa ilman toisen ihmisen rakkautta. Ettei kanna itseään. Että edellyttää toiselta omien tarpeiden tyydyttämistä. Pitää erottaa oma rakkauden tarve ja kyky rakastaa toista ihmistä sellaisena kuin toinen on. Toista ihmistä ei kykene edes päästämään lähelleen ellei ymmärrä, että toinen ihminen on itsestä kokonaan ERILLINEN, eikä koskaan oman kuvitelman jatke. Ehkäpä "oikea" rakkaus on pohjimmiltaan vain sietämistä... :p
olisi suorastaan kummallista jos ihmisistä löytyisi joka uskoo olevansa yhtä jonkun kanssa (ellei tämän parin puolisko ole oikea vössykkä joka tekee kaiken niinkuin toinen haluaa)Onhan jokainen ihminen niin oma persoonallisuus (johon rakastutaan) että ne erot tulee esille jo alkuvaiheessa...
*phtii Susette
voin kyllä todeta, että alkuhuuma on jo ohi (ajat sitten). voisin sanoa, että parisuhde on kuin aallokko: välillä menee arkisemmin, välillä taas ollaan aallon huipulla ja huomataan puolisosta ne asiat uudelleen, mihin aikoinaan rakastuttiin. Tai löydetään jopa uusia piirteitä. nyt menee hyvin ja jos koko suhdetta muistelee taaksepäin, niin suhteemme on hyvä.
Asian todellisen laidan selville saamiseksi vastaatko kysymykseen, kuinka pitkä suhde on ollut..
suhteemme on kestänyt jo 5 vuotta. uskoisi alkuhuuman olevan haihtunut jo tässä ajassa.
Surullista kun ihmiset on nykyään niin epäileviä ja katkeroituneita, ettei jakseta uskoa oikeaan rakkauteen. Ei rakkauden tarvitse ikinä loppua! Minulla on ympärilläni eläviä esimerkkejä siitä, että rakkaus voi kestää koko eliniän! Esimerkiksi omat vanhempani ja isovanhempani ovat niin onnellisia keskenään, että ei voi muuta kuin yrittää pyrkiä samaan. Harmi, jos teillä on huonoja kokemuksia, mutta ei tarvitse täällä mainostaa, että kaikille käy samoin. Oma asennekin vaikuttaa suhteeseen aika paljon. Teillä monilla juuri se asenne tuntuu olevan pahasti pielessä.
Olisi tosi kiva tietää, oletteko vielä yhdessä tästä hetkestä kahdenkymmenen vuoden päähän...Itse olen ollut naimisissa 22 vuotta ja edelleenkin on tarkoitus olla, jos kumppani suo. On niitä tosi vaikeitakin hetkiä ollut. Kaikkea hyvää teille, terkuin Ninni
Jokaisessa pitkäaikaisessa suhteessa on kriisikohtansa, myös niissä, jotka ulospäin näyttävät onnellisilta. Lapsiakin suojellaan viimeiseen asti. Ei tämän tietäminen kuitenkaan pitäisi ihmisiä lannistaa, vaan pikemminkin antamaan paremmat eväät kohtaamaan vaikeudet. "Ja he menivät naimisiin ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Sadut päätetään näin, sillä yhteiselämän opettelu vasta alkaa, kun varsinainen rakastumisen huuma on ohitettu.
Mä sanon, että siitä tulee katkeroitunut, joka luulee saavansa jotain erinomaista ja haluaa unohtaa elämän raadollisuuden kokonaan omasta suhteestaan! Sitten KUN ei enää rakkaudenhuumassa, pää ruusunpunaisissa pilvissä astellakaan, alkaa vitutus ja katkeroituminen.
Sisälläsi manaat;miksi tuo toinen ei sanonut mulle, ettei se rakastakaan mua...tai pohdit, miten olet voinut olla niin sokea...
Kaikille tulee klikkipaikka kuin tarpeeksi kauan on taaperrettu yhteistä taivalta. Nykyään on muotia sanoa, että ei meillä ainakaa...mutta sellaista pitkää parisuhdetta ei olekaan, joka ikuisessa auringossa kylpisi!
Kaikille, ihan kaikille valkenee pitkässä suhteessa se, että ikuista huumaa ei ole. Joka muuta väittää, valehtelee, raukka!
Varsinkin naisilla on tapana hylkiä suhteestaan kaikki ne merkit, jotka etukäteen kertovat, ettei kaikki enää ole kohdallaan. Monet sanovat, että miehen uusi suhde tuli yllätyksenä. Yllätyksenä, kun niin läheinen henkilö kuin oma mies on kuukausia ehkäpä vuosia paneskellut toista naista rakkauden huumassa? Sanonpa, että suhde ei ole enää läheinen, jos sitä EI huomaa, ja se joutaakin loppumaan!
Oma asenne todella siis vaikuttaa! Silloin kun se on totuutta torjuva, pääsee tapahtumaan pahin!! Silloin kun omaa hyvää tavoitellen käyttää puolisoaan ja unohtaa tämän tarpeet rakastaessaan niin tulisesti rakkaudentunnettaan! Ei enää edes huomaa itsekkyyksissään rakastaako toinen...
Aloittajalle:
* Viisi vuotta yhteistä taivalta on vielä lyhyt matka.
Palataan aiheseen kymmenen vuoden kuluttua. Ehkä sitten ymmärrät, mistä puhutaan...
jolloin ei enää aalto nouse, vaan se jää alas, jatkamaan loputonta tasaisuuttaan ja siihen rakkauteen rakastunut nopeasti palaa loppuun. Monet kaltaisesi eivät halua hyväksyä tosiasiaa, että kaikella on aikansa ja paikkansa.
Ihminenkään ei pysy muuttumattomana elämänsä ensihetkestä kuolemaan. Kuinka sitten mikään muu?
kuten monen teidän kirjoituksista saa sellaisen kuvan. monet teistä väittävät, että rakkaus loppuu aina jossain vaiheessa. no ehkäpä teille on niin käynyt, mutta omasta mielestäni rakkaus vain muuttaa muotoaan. olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja voin todeta, että kyllä meilläkin menee hyvin edelleen. ei tietenkään samalla tavalla kuin alkuvuosina, mutta suhteemme pohjautuu lasten jälkeen syvään ystävyyteen ja kyllähän sitä intohimoakin tietenkin löytyy.
ei tarvitse olla katkera siitä, jos toisilla menee hyvin. ei se ole naivismia eikä realismi ole sitä, että ajatellaan, että kyllä tämä kuitenkin joskus alkaa mennä päin metsää. minusta on ainakin mukava lukea välillä tällaisiakin juttuja kaiken maailman draamojen keskeltä. Onnea vain sinulle, joka aiheen aloitit! toivottavasti suhteenne kestää onnellisena!
en ole rakastunut rakkauteen vaan mieheeni. olen iloinen, että meillä menee näinkin hyvin, vaikka ympärillä olevien ihmisten suhteita onkin kaatunut syystä tai toisesta.
olen pahoillani teidän puolesta, joiden asenne parisuhteeseen on vääristynyt täysin negatiiviseksi. tuollaisella asenteelle tuskin löydättekään toimivaa suhdetta, sillä loppu viimein oma suhtautumisenne rikkoo sen.
yhdessä, tässä tapauksessa se tarkoittaa 30 vuotta tänä kesänä.
Voin kertoa, että "rakastumisentunne" häviää. Se on ensin "päällä" koko ajan, kun alkuun ollaan yhdessä. Sitten se "katoaa" vaiheittain, aaltoina, kuten tässä puhuttiin. Nousee ja taas laskee, kunnes ei enää nouse.
Olen tässä miettinyt omaa suhdettani mieheeni. Me emme ole toisiamme pettäneet, emme koskaan. Emme juuri paljoakaan riitele, eikä ainakaan muusta kuin vakavasta syystä. Elämämme on tasaista ja rauhallista, mutta rakastumisesta ei enää voi puhua.
Tilalle on astunut toveruus ja toisen kunnioitus, fyysisen kanssakäymisen hävittyä, myös rakkaus häviää.
Uskoin aina, että olemme toisillemme ne "oikeat". Ja että rakkaus ei voi sammua meiltä. Toisin kuitenkin on käynyt. Tämän liiton eteen on tehty työtä, me molemmat olemme uhranneet paljonkin.
Mutta kuten kukka, se kukkii kauneimpana vain hetken.
Onnellinen hänen kanssaan olen, mutta rakkauden huumaa en valitettavasti enää tunne.
Miksi siitä täytyisi pitää kiinni?
Tästäkö johtuu niin kova erobuumi? Kun rakkaus loppuu, etsitään nopeasti uusi tunne tilalle?
Addikti se on tuokin...
kestäneen suhteen realismilla olen luonut. Olen tehnyt itseni ja kumppanini onnelliseksi ja saattanut liitosta kolme lasta maailmalle.
Jään odottamaan, koska tämä lakkaa toimimasta ja suhtautumiseni rikkoo liittoni.
Minusta itsestäni tuntuu, että realismi on ollut peruspilareita onnistumisen tiellä! En pidä siitä, että minua huijataan, enkä ainakaan itse sorru itseäni huijaamaan!
Minusta on kiva lukea sitä realismiakin :-). Pitkässä avioliitossa on pakko vähitellen alkaa hyväksyä se, ettei enää tunnekaan sitä rakkauden tunnetta (joka VÄISTÄMÄTTÄ !!!!katoaa). Tietää kyllä jotakin menettävänsä - intohimon, rakastuneena olemisen tunteen, mutta toisessa vaakakupissa on yhteinen eletty elämä, jopa "yhteinen" kuolema. Eivät kai ne, joilla takana on lyhyt yhteiselo siipan kanssa, voikaan asiasta vielä kovin paljon ymmärtää - hyvä niin. Realismia on kuitenkin se, että ei pety sitten, kun se aika koittaa, että asiat tulevat todeksi...eikä välttämättä lähde uudelleen hakemaan "sitä oikeaa", jota ei SIIS ole edes olemassa. Kyllähän puolisot voivat siitä huolimatta elää yhdessä uskollisina elämänsä loppuun asti (jopa seksittä). Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että he RAKASTUNEINA eläisivät elämänsä loppuun asti, ystävinä ja kumppaneina kyllä. Ja älkää nyt ihanat :-) taas tolkuttako, että tämä on sitä katkeran puhetta. Minullahan on maailman parhain ja uskollisin aviomies niinkuin tietenkin teilläkin :p.
Ei rakkaus lopu, muuttaa vain muotoaan. Mutta rakkaus sellaisena, jota viiden tai kymmenen yhdessäolovuoden jälkeen vielä tuntee, loppuu. Miksi ihmeessä se on niin pelottava ajatus, että rakkaus ja intohimot muuttuvat ajan kanssa aviosuhteessa pelkästään lähinnä ystävyydeksi?
tässä ihmettelen. Miten se voi olla niin pelottavaa?
Toisaalta ymmärrän, että tieto lisää tuskaa, mutta että huijata nyt niinkin tuttua ihmistä kuin omaa itseään!
asian ymmärtävä pelipaikalla? :) Hyvä.
Juuri tuota tarkoitin. Pää pilvissä ja jalat metrin irti maasta ei pitkälle mennä. On kehitettävä muuta, jos aikoo pitkän liiton yhdessä elää.
Rakkauden ja intomihon varaan tulevaa ei kannata laskea, mikäli mielii pysyä ikuisesti (kuolemaan asti) yhdessä.
...kun joku on onnellinen, niin se täytyy heti alkuunsa teilata. "et voi olla onnellinen,tämä yhteisö ei salli sitä". täällä on keskusteltava vain ikävistä asioista, ja jos sinulle ei niitä ole, me teemme niitä sinulle. vai menee sinulla hyvin. entä 30 vuoden päästä? oletko silloinkin onnellinen ja rakastunut? tällä tavalla tämä palsta toimii. ;)
Kunnon keskustelussa on aina erilaisia näkökulmia, muutenhan keskustelu loppuisi lyhyeen, eikä olisi edes koko keskustelua. Selvää on, että ihmisten ikä, sukupuoli, kokemukset, parisuhteen pituus, laatu ym. tuovat väriä keskusteluun. Ennen vanhaan sukupolvet elivät samassa taloudessa -ehkäpä se toi enemmän realismia parisuhteisiin kuin television nykyiset saippuasarjat tai romanttiset elokuvat. Erojen runsaus nykyään lienee pikemmin seurausta liian suurista odotuksista! ! ! eikä liian realistisista asenteista. Tällainen keskustelupalsta voi antaa erinomaiset mahdollisuudet jakaa kokemuksia, tietoa (jopa viisautta :-p). Onnellisuutta sekin, kun huomaa, ettei ajatuksineen (pitkästä parisuhteesta) ole yksin.
Kunnon keskustelussa on aina erilaisia näkökulmia, muutenhan keskustelu loppuisi lyhyeen, eikä olisi edes koko keskustelua. Selvää on, että ihmisten ikä, sukupuoli, kokemukset, parisuhteen pituus, laatu ym. tuovat väriä keskusteluun. Ennen vanhaan sukupolvet elivät samassa taloudessa -ehkäpä se toi enemmän realismia parisuhteisiin kuin television nykyiset saippuasarjat tai romanttiset elokuvat. Erojen runsaus nykyään lienee pikemmin seurausta liian suurista odotuksista! ! ! eikä liian realistisista asenteista. Tällainen keskustelupalsta voi antaa erinomaiset mahdollisuudet jakaa kokemuksia, tietoa (jopa viisautta :-p). Onnellisuutta sekin, kun huomaa, ettei ajatuksineen (pitkästä parisuhteesta) ole yksin.
Täällä ei saa ääneen sanoa, että elämä ei mene noin, vaikka sen kuinka hyvin omasta kokemuksesta tietää. Sitä ei tämä yhteisö salli, joka on tottunut aina olemaan oikeassa. Nuoret aikuiset on kasvatettu elämään ilman pettymyksiä, heitä ovat vanhemmat parhaansa mukaan vaalineet pettymyksen tunteilta. Joten ei voi olettaa, että he osaisivat niitä itse torjua. Se näkyy erotilastoissa. He ovat kyvyttömiä elämään toisen kanssa ja ottamaan totuutta ja vaikeuksia vastaan. Odotukset, varsinkin nuorilla naisilla ovat täysin päättömiä!
Onnellisuuspakko on varmasti olemassa heillä...
Kyllä minäkin miestäni hurjasti rakastin, silloin joskus, mutta se ei valitettavasti jatku ikuisesti. Jos näin oletat, et tee liittosi eteen töitä ollenkaan ja loppu en käsillä ennen kuin huomaatkaan.
Mutta ehkä sen sitten oletkin ansainnut.
Niin että he sen ymmärtävät...
avokkini on ihana!