Oltiin seurustelu melkein neljä vuotta. Oltiin alusta asti just samalla aallonpituudella: luulin, että tästä tulee se vuosisadan rakkaustarina, kun mies kosi vuoden seurustelun jälkeen. Pystyttiin puhumaan ihan kaikesta, kaikki tuntu hyvältä ja oikeelta, molempien mielestä. Elettiin ihan pilvilinnoissa tuolloin melkein neljän vuoden jälkeenki.
Sitten. Yksi ilta, yksi liian pitkälle mennyt känni ja karismaattinen mies hurmasi minut. Petin. Ja kerroin kumppanille. Tästä ei tietenkään voi syyttää ketään muuta kuin minua, tiedän, sen moralisoinnin voitte unohtaa. Tiedän tehneeni väärin, todella väärin. En hyväksy pettämistä ikinä.
Aluksi kumppani "hyväksyi" tilanteen. Olihan se vaikeaa, mutta yhdessä päätimme selvitä asian yli. Keskustelemalla, rakastamalla. Varsinkin kun syytä pettämiseen ei ollut (muuta kuin se, että oli kiva kuulla toiseltakin että kelpaa, ja koska mieheni oli minulle ensimmäinen, niin kokemuksenhalu. Tiedän, ettei kumpikaan ole riittävä syy pettää, mutta tekemätöntä ei saa tekemättömäksi). Sitten kumppani jätti minut, ihan yllättäen.
Minä rakastan häntä yhä yli vuoden päästä erosta. Uskon, että hän oli minulle se oikea, ettei koskaan voi löytyä parempaa. Tiedän mokanneeni koko homman itse ja syytän siitä itseäni jatkuvasti. Mitä voin tehdä, että syyllisyys alkaisi pikkuhiljaa hälvetä (kokonaan se tuskin koskaan katoaa) ja että voisin jatkaa elämääni ilman tätä jatkuvaa itkua ja menneiden murehtimista?
Sitten. Yksi ilta, yksi liian pitkälle mennyt känni ja karismaattinen mies hurmasi minut. Petin. Ja kerroin kumppanille. Tästä ei tietenkään voi syyttää ketään muuta kuin minua, tiedän, sen moralisoinnin voitte unohtaa. Tiedän tehneeni väärin, todella väärin. En hyväksy pettämistä ikinä.
Aluksi kumppani "hyväksyi" tilanteen. Olihan se vaikeaa, mutta yhdessä päätimme selvitä asian yli. Keskustelemalla, rakastamalla. Varsinkin kun syytä pettämiseen ei ollut (muuta kuin se, että oli kiva kuulla toiseltakin että kelpaa, ja koska mieheni oli minulle ensimmäinen, niin kokemuksenhalu. Tiedän, ettei kumpikaan ole riittävä syy pettää, mutta tekemätöntä ei saa tekemättömäksi). Sitten kumppani jätti minut, ihan yllättäen.
Minä rakastan häntä yhä yli vuoden päästä erosta. Uskon, että hän oli minulle se oikea, ettei koskaan voi löytyä parempaa. Tiedän mokanneeni koko homman itse ja syytän siitä itseäni jatkuvasti. Mitä voin tehdä, että syyllisyys alkaisi pikkuhiljaa hälvetä (kokonaan se tuskin koskaan katoaa) ja että voisin jatkaa elämääni ilman tätä jatkuvaa itkua ja menneiden murehtimista?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Etkö tiedä, että jotain asioita ei vaan yksinkertaisesti tehdä. Kenellekään. Tiesit, halusit, päätit ja toteutit tekosi. Ei muilla taida olla sen jälkeen enää mitään sanomista. Sait mitä tilasit, kukaan muu ei voi auttaa. Jos vastuutaan ei ymmärrä, sitä ei voi muutkaan sinua saada ymmärtämään. Ikävää, mutta totta.
Haluan lohduttaa sua, että me jokainen tehdään täällä virheitä. Surutyö voi viedä aikaa, kun kyseessä on suuri rakkaus. Itselläni on menossa viides vuosi eron jälkeen, eikä elämä ole entisensä. Koita löytää pieniä arjen iloja. Jokin päivä ehkä olet onnellinen taas. Ikävä ei välttämättä koskaan katoa.
melkein olen samassa tilanteessa, mutta seurustelin n. vuoden ja ihastuin vaan toiseen.
en ole itsekkään päässyt yli erosta, siitä on melkein vuos aikaa.
en todellakaan tuomitse sinua vaikka se oli väärin mitä teit, voimia sinulle :)
ps. kukaan ei ole täydellinen
minulla on vähän samallainen tilanne, mutta ero ei ole ainakaan viellä tullut.
Kärsin hirveistä syyllisyden tuskista. Jos olen liian kovassa humalassa niin en hallitse yhtään omaa käytöstäni. Olen päättänyt että tästä lähtiin pysyn miedoissa alkoholi juomissa
Minä, minä, minä...
Mitä tuossa kitiset. Saithan niitä kokemuksia mitä halusitkin.
Oletko pysähtynyt hetkeksikään ajattelemaan sitä, millaisen tuskan aiheutit
miehellesi. Kertomasi perusteella oli rakastunut sinuun ihan oikeasti ja sinä
menit ja murskasit kaiken. Yritti aikansa sinnitellä rakkaudessaan kanssasi,
kunnes teki ainoan oikean päätöksen ja lähti ennen kuin romahti totaalisesti.
Sinun syyllisyyden tuskasi ovat todennäköisesti lastenleikkiä niiden kärsimysten
rinnalla, mitä miehellesi aiheutit.
No, lopputulemana; nythän sinulla on pelikenttä auki hankkia mielinmäärin uusia kokemuksia.
m 20 5:lle,
Sinä, sinä, sinä...
Mikä siinä on, että olet ottanut asiaksesi lähestyä asioita tuolla tavalla. Kyllähän aloittajalle on aivan selvä asia, että hän on itse mokannut. Turha siitä on enää jauhaa. Ja aivan varmasti hän myös tietää aiheuttamansa tuskan. Pointti on nyt se, että elämä jatkuu; myös ns. syyllisellä osapuolella. Ei ole kenenkään etu, että hän kärsii enemmän kuin on kohtuullista.
Valitettavasti minulla ei ole aloittajalle muuta ohjetta kuin se, että jotenkin vain pitäisi kyetä sopeutumaan siihen, että menneet ovat menneitä eikä ne murehtimalla muuksi muutu. Ainoa oikea suunta on eteenpäin. Jos omin voimin tie on raskas kulkea, niin sitten kannattaa hakea ammattiapua. Siinäkään ei ole mitään hävettävää. Oleellista on se, että löytää elämänilon takaisin.