haluan takaisin elämäni ilman lasta

No oliskohan aika isän ottaa vastuuta lapsensa kasvattamisesta? Teette pelisäännöt selviksi menemisistä ja vaadit saada omaa aikaa myös itsellesi. Miten ihmeessä olet jäänyt vain tumput suorina ihmettelemään tilannetta noinkin pitkäksi aikaa? Miksi mies ajattelee voivansa vain lähteä? Ja miksei isä hoida omaa lastaan?? Eroatte ja lapsi on isällään esim. viikon kerrallaan?

Tämä kuulostaa kliseeltä, mutta tilanne helpottaa kun lapsi kasvaa. Tiedän kokemuksesta. Olen käynyt saman läpi. Puolen vuoden päästä tilanne on jo ihan toinen. Älä kadota itseäsi. Minulle oma hetki autossa kauppareissulla, omaa musiikkia kuunnellen ja ostoskärryjä työnnellen oli JUHLAA. Äläkä leikkaa kauniita hiuksiasi, ne ovat osa sinua.
Se on totta, että miehesi tulisi auttaa lasten hoidossa enemmän, mutta taidat olla niin väsynyt, ettei parin päivän loma mitään auttaisi. Tarvitsisit vähintään pari viikkoa, ... tai kuukautta. Meillä se ei olisi edes ollut mahdollista, koska mies on vuorotyössä ja kaikki omat menemiseni on sumplittava sen mukaan.
Vie lapsi anopille hoitoon vaikka muutamaksi päiväksi, niin että haet yöksi kotiin jos se vain on mahdollista. Pyydä miestäsi järjestämään tämä. Nukut päivät. Mikään ei riistä ihmistä niin paljon kuin univelka. Kun tämä perustarve ei täyty, ei mikään ole hyvin. Et ole huono äiti, olet väsynyt. Ja univelkaa on varmasti pitkältä ajalta, vaikka teillä nyt nukuttaisiinkin jo hyvin. Anoppisi varmasti tämän ymmärtäisi, koska järjestely olisi koko perheen parhaaksi. Heikkouden myöntäminen ei ole heikkoutta vaan voimavara teidän kaikkien tähden. Kaikkihan tässä ihmisiä ollaan, eikä kukaan pystyisi parempaan ilman lepoa. Kaikea hyvää ja voimia! T. Lapset 1v. ja 2v. Äiti 24v.

Mee lomalle töihin.ö..siis ihan oikeasti, siltä minusta ainakin tuntui, kun palasin töihin kun keskosena syntyneen lapseni jälkeen, kun lapsi oli vuoden. Vaikka sama hulabaloo on illalla, saat edes hetken tauon tuosta rutiinista

Voihan hemmetti. Onpa sinulla aikamoinen "mies". Missä päin asut? Voin tulla lapsenvahdiksi siksi aikaa, että suihkussakäynti ja lenkkeily onnistuu. Tekisi mieli samalla sanoa muutama sana "miehellesi", jos hän edes on paikalla.

Minä annan vaimon harrastaa ja levätä. Tarvittaessa saa nukkua eri huoneessa.

Älä luovuta! Kuulostaa ihan omilta kokemuksilta silloin kun poika oli vauva. Lapsi vaan huusi ja huusi, ikinä en saanut nukkua enkä käydä suihkussa silloin kun halusin. Mies oli aina töissä ja töitten jälkeen niin väsynyt kun oli koko yön valvonut kun vauva huusi (ei sillä väliä, että hänen ei koskaan tarvinnut nousta rauhoittamaan sitä). Anoppi oli hankala ja oma äiti kaukana. Vihasin elämääni ja kaduin sitä että olin ikinä tullutkaan raskaaksi.

Mulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus puoli vuotta synnytyksen jälkeen ja taistelin vielä senkin jälkeen monta kuukautta ennenkuin suostuin aloittamaan masennuslääkkeet. Onneksi kuitenkin aloitin, koska olo parani nopeasti ja aloin nauttia lapsestani. Nyt lapsi on pian 4v ja vaikeaa on vieläkin, varsinkin kun jäin yksinhuoltajaksi lapsen ollessa 1,5v... mutta se onkin toinen tarina. Olen kuitenkin paras äiti pojalleni ja ylpeä itsestäni kun selvisin kaikesta! Vielä tulee se päivä, kun sinäkin voit katsoa taaksepäin ja todeta selvinneesi. Ennen kaikkea: pyydä apua! Oli se sitten anoppi tai miehesi tai joku ystävä tai sitten ammattiauttaja. Voimahalit!

Ei kukaan äiti, joka tunnustaa väsymyksensä ole paha vaan avun tarpeessa!

ehkä ammatti auttajalle juttelemaan jos masentaa... Ja mies kuriin hoitamaan myös lasta. Ota OMAA AIKAA lepoon tai harratuksiin. Jaksamista!!

Niin minäkin. Meillä on kolme pientä lasta, vanhin puhuu ihan koko ajan, keskimmäinen huutaa maassa maaten joka kerta kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan (=usein) ja vauva nyt vain onneksi möllöttelee.

Jos voisin palata ajassa taaksepäin en todellakaan tekisi edes sitä ensimmäistä vauvaa. Olisi paljon muutakin elämässä kuin olla kehtoliskojen vankina. Olen monesti miettinyt jossain puistossa, että jos vain lähtisi, kyllä puiston tädit hoitaisivat lapset jonnekin turvaan.

Meillä mies kuitenkin on loistava lasten kanssa ja varmaan rakastaakin niitä.

Pistä se lapsi isän syliin ja sano, että nyt on hänen vuoronsa tutustua lapseensa ja lähde sinne kävelylle.

Lasta et saa enää pois millään, hyväksy lapsi. Kun seuraavan kerran menet neuvolaan kerrot tuon tarinasi siellä ja ennenkaikke sen että isä vain elää huoletonta elämää, eikä auta yhtään missään. Toivottavasti järjestävät teille tilaisuuden yhdessä keskusteluun, jossa isäkin sitten saa tietoa ja joutuu kertomaan omat ajatuksensa.
Toivottavasti saat apua.

Sen kuitenkin haluaisin tuoda esiin, että huolehdi lapsesta hyvin, ei ole lapsen syy, että hän on tässä maailmassa.
Jokaisen odottavan äidin täytyy kasvaa siihen, että lapsen syntyessä muuttuu moni muukin asia, ei enää baarielämää tai iltamenoja. On yksinkertaisesti ymmärrettävä että lapsi pitää hoitaa ja lasta pitää oppia rakastamaan , toivottavasti osaavat neuvolassa sinua ohjata tähänkin asiaan.

Tiedän kyllä, että kaikki eivät heti ihastu lapseensa, itselleni oli aivan ihanaa hoitaa lapsiani, tosin mieheni hoito heitä kyllä omalta osaltaan, mutta en minä sittenkään kotoa mennyt pois.

Haukkukaa nyt sitten samantien minutkin.

Vauva on n. kuukauden vanha.

Ennen raskautta ei ollut töitä ja tuskin on raskauden jälkeen. Löytyy kovalla työllä hankittu, erittäin hyvin arvosanoin suoritettu, korkea tutkinto, josta ei ole mitään hyötyä, pyllyä voisi pyyhkiä sillä paperilla.

Kenelläkään kaverilla ei lapsia, joten ei niitä kavereitakaan ole enää. En kyllä ymmärrä, mitä juteltavaa minulla heille olisi, enkä halua kuunnella heidän juttujansa, kun heillä on oman alan töitä ja opiskelua. Kateeksi vaan pistää. Kaikkeni minä yritin, että olisi ollut mitä tahansa töitä. Vessojakin siivosin kiitollisena että oli jotain. Sitten meni sekin firma nurin. En kelvannu edes paskaa lattialta luuttuamaan.

Peiliin en tahdo itseäni katsoa, enkä tunnista sieltä näkyvää ryhävalasta. Ennen minä olin niin nätti. Paikat näyttää siltä, kun olisin sirkkelin synnyttänyt ja maha roikkuu polvissa.

Mies on vielä kotona ja auttaa kaikessa, luojan kiitos siitä. Vaan kyllä sitten helvetti repee, kun mies palaa töihin. Ikinä en tule täällä selviämään. En saa nukutuksi, kun vauva nukkuu, koska jostain ihme syystä sen pitää känistä ja pulputtaa kaiken aikaa. Ja minä kyttään, hengittääkö se. Pelkään kätkytkuolemaa.

Vihasin jo raskautta ja nyt vihaan tätä sydämeni pohjasta. Piti mennä elämänsä pilaamaan. Muistelen vain, mitä olin ennen ja itku pääsee silloin. Eikä ole mitään, mihin palata - ei ole töitä, ei ole kavereita, ei ole näköpiirissä mitään muuta kuin tätä helvettiä. Ei ole mitään mistä itseni tunnistaisin. Joka päivä on ihan helvetin huono olla. Ei ole mitään, mihin tähtäisin, ei mitään mitä tavoitella enää. Ei ole mitään muuta kuin seuraava imetys. Niin ja se pakollinen vaunulenkki korttelin ympäri "valoisaan aikaan", koska neuvolan teennäiset ämmät käskee.

Joten haukkukaa nyt sitten minutkin. Käskekää vaikka pistämään kuula kalloon. Kyllä minä jo raskaaksi hankkiutuessani tiesin, ettei minusta äidiksi ole. Ei minusta oikeen miksikään muuksikaan ollut. Vauvaparka, kun on tällaiselle äidille joutunut. Voi pientä rukkaa.

Suurkiitos nimimerkille Oilinki! Odotin, että viestini perusteella minut haukutaan aivan lyttyyn, kuten niin useasti näen tehtävän näillä foorumeilla. Tuntuu ihanalta saada myötätuntoinen vastaus.

Tutulta kuulosti kertomuksesi siitä, kuinka onnittelukorttien keskellä epäilit ihmisten vittuilevan. Samalta minusta on tuntunut, kun suku on onnitellut, isovanhemmat ovat innoissaan ja jopa naapurin vanha mummo on hihkunut, kuinka ihana on vauva. Olen vastaillut sujuvasti, että kaikki meni hyvin, synnytys oli helppo, vauva on rauhallinen jne.jne. ja täydestä on mennyt. Minulle soitellaan joka päivä ja voimille ottaa vastata puheluihin pirteästi. Ainoastaan mieheni näkee, mikä on todellisuus. Hän tekeekin kaikkensa minun ja vauvan hyvinvoinnin eteen. Minua hävettää, että silti olen tällainen.

Olen alkanut epäilemään, että äitiys on koko maailman parhaiten markkinoitu huijaus.

Ihmettelen, että miksi naiset jotka ovat itsekin äitejä ja ovat kokeneet saman kuin minä, valehtelevat silmät kirkkaina? Mutta toisaalta: niinhän minäkin teen. Epäilen, ettei kukaan äiti voi paremmin, kuin minä. Ehkä minä vain olen heikompi kuin muut äidit? Uskon, että kaikki tietävät, että voin huonosti, koska ovat itsekin voineet huonosti ja huonovointisuus kuuluu asiaan, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Siitä on sanaton sopimus.

Eikö se muka mene niin?

Minulla on ollut masennusta aiemminkin. Taustani ovat aika rikkonaiset ja hyvän tutkintoni suorittaminen vaati minulta aivan valtavasti, koska kärsin myös oppimishäiriöstä. Pelkään ja murehdin, että onko vauvani perinyt minulta näitä piirteitä. Lopetin lääkitykseni raskauden ajaksi jottei vauvani aivot saisi mitään myrkkyjä. Tahdon maksimoida hänen mahdollisuutensa saada normaali neurologia ja elää ilman henkistä huonoa oloa.

Samasta syystä en halua imetyksen ajaksi mitään lääkkeitä. Pelkään että ne jättävät jälkensä vauvan kehittyviin aivoihin ja sitten vauva joutuu kärsimään samoista ongelmista, kuin minä. Imetys on lähtenyt käyntiin aivan loistavasti ja vauvan paino on noussut huimasti. Neuvolatädeiltä tulee vain kiitosta ja kehua. En haluaisi vaarantaa imetystä.

Mutta toisaalta murehdin, että vauvani vaistoaa huonovointisuuteni ja hänen kiintymyssuhteensa häiriintyy. Sitä tuskin on kovin vaikeaa vaistota, kun äiti itkee samalla kuin imettää.

Tässä tilanteessa ei ole hyviä vaihtoehtoja. Minusta tuntuu, että olen vain haitaksi vauvalle. Ei se vauvaa kiinnosta, mistä syystä äiti on häiriintynyt tai miksi äidillä oli paha mieli. Vauva on ansainnut hyvinvoivan äidin ja puhdasta maitoa.

Mitä sitten luulit elämän olevan lapsen kanssa? Ukkos on velvollinen hoitamaan lasta myös. Oletko koskaan maininnut asiasta sille? Itselläni on seitsemän lasta, joista neljä alle kouluikäistä ja lisäksi kaksoset tulossa. Mies ei erityisemmin ole koskaan joutunut ottamaan täysipäiväistä hoitovastuuta yhdestäkään muulloin kuin silloin kun olen ollut synnytyssairaalassa. Toki hän käy kauppa ym. asioilla, vaihtaa joskus ja nimenomaan joskus vaipat.

Suihkuun ja saunaan menot ovat olleet erityisen v......sia etenkin silloin kun vauvat ovat olleet ihan pieniä. Parhaillaan olen joutunut tulemaan shampoot hiuksissa vettävaluvana kesken pesun hoitamaan vastasyntynyttä, kun kukaan perheenjäsenistä EI Kuule vauvan itkua!!!! Tästä syystä olen usein luopunut saunomisesta ja käynyt suihkussa niin, että vauva on ollut vaunuissa pesuhuoneessa. Tiedän siis mitä tarkoitat. 12 vuoteen en ole päässyt minnekään ilman, että minulla ei oisi ollut vähintään nuo pienimmät lapset mukanani. Usko pois menohalut ovat loppuneet!!!! Nykyisin käyn vain kaupassa ja neuvolassa. Anoppia eikä ketään muutakaan sukulaista ei kiinnosta meidän lastenhoito tai minun jaksamiseni ja toisaalta samapatuo eipähän tarvi olla kiitollisuudenvelassa loppuelämäänsä.

Päivä kerrallaan vaan on yritettävä jaksaa ja ajateltava, että ei tämä ikuisesti jatku. Lapsesi on vain kerran pieni ja ennenkuin edes huomaatkaan hän on jo niin iso ettei sinua juurikaan häiritse. Lapsesi tarvitsee sinua nyt ja rakastaa sinua koko pienestä sydämmestään. Tehkää yhdessä kivoja asioita, menkää rataslenkille, puistoon, ostoksille ym. kyllä yhden lapsen kanssa vielä jaksaa ja kun et jaksa pyydä anoppiasi hoitamaan sen aikaa, että voit tehdä iteksesi jotain. En kyllä antaisi anopille lastani asumaan.... Ja miehesi on tyypillinen suomalainen vätys paskahousu, joka ei osaa ottaa vastuuta teidän yhteisestä lapsesta. Jätä lapsi sille katsottavaksi ja lähde joskus itsekin jonnekin. Kyllä sen on pako eessä pärjättävä muutama tunti itsekseenkin. Ja ei se opikkaan ottamaan vastuuta, mikäli sitä ei koskaan siltä vaadita.

Saisinko olla tukenasi? Missäpäin sinä asut? Auttaisin mielelläni, mikä nyt vain voisi auttaa? Kuunnella, hoitaa lasta, että saisit omaa aikaa. Voisitko laittaa mailios. vai miten voisin auttaa?

anteeksi mutten käsitä miksi kaikki väittävät juuri suihkussakäynnin olevan täysin sula mahdottomuus lapsen aikana? jos sinä annat sille ruuan,ja vaippa on kuiva,paikka turvallinen mihin vauvan jätät,aivan statvarmasti joka ainut äiti ehtii suihkussa käymään ja pesemään molemmat tukat1 uskomatonta ulinaa. ei se vauva kuole jos itkeekin hetken. sinusta se on kii.jos opetat olemaan läähättämässä heti naaman eessä kun inahtaakin niin mit vit,omaa tuotostas on. lapsi ei itkuun kuole. se vahvistaa. ainne vaan,perseenpesulle.

vai niin

En tiedä tilanteitasi.

Puhu anopin kanssa. Jos ottaisitte Mummupäivän käyttöön. Se olisi päivä jolloin lapsenlapsi olisi mummulassa vaihto vaatteet mukaan ja muu henkilökohtainen kassissa. Selkeää tietoa jos on ruokavaliota ja allergiaa. Mummu saa tilaisuuden tutustua lapsenlapseen ja sinä saat levätä.

Mutta lapsesi kiintyy sitten myös isovanhempiinsa se sinun on kestettävä.

Hyvä että saat purettua tuntojasi, ymmärrän että jos joutuu yksin pientä lasta hoitamaan ei se aina helppoa ole. Mutta mitään arvokasta ei helpolla saa, sinun kannattaa ottaa vakava keskustelu miehesi kanssa siitä että tarvitset tukea, ja hänenkin pitää osallistua. Kyllä se lapsi nopeasti kasvaa ja saat myöhemmin omaakin aikaa, ja hyvä että saat anopilta apua. Toivon jaksamista myöhemmin olet tyytyväinen kun olet jaksanut sinnitellä.

Misää päin asustelet? Minä olisin innokas auttamaan lastenhoidossa ja erittäin lapsirakas. Ilmottele jos vaan voin auttaa.

Juuri tällaisia tilanteita varten on keksitty ABORTTI.

Jos anoppi tykkää lapsesta ja luulet että se olisi lapsen kannalta parempi ratkaisu niin miksipä. Ja vielä voisit hoitaa ja olla lapsen kanssa silloin kun voimia on. Tietenkin lapsi kiintyisi enemmän mummoonsa, mutta isnä ymmärtäisit. vosit sitten kertoa lapselle aikuisena että teit kaiken koska näit sen olevan hyvä ratkaisu hänelle.

"Olen alkanut epäilemään, että äitiys on koko maailman parhaiten markkinoitu huijaus."

Hyvin sanottu. Pakollinen vaunuilu -nimimerkin teksti voisi suurimmaksi osaksi olla kuin omasta suustani. Valitettavasti. En olisi koskaan arvannut että tämä tulee olemaan tällaista. :( Ja olen tosi pahoillani, että ajattelen näin. Ei vauva ansaitsisi äitiä, joka ajattelee näin.

Tämä nyt ei liity lapsen hoitoon tai jaksamiseen mitenkään, mutta jos sinulla on pitkät hiukset, niin ei niitä kannata päivittäin pestä. Paras olisi, jos hiuksia pesisi vain vaikka joka 3s päivä... Ei se tukka siinä ajassa ehdi likaantua, että jokapäivä kannattaisi kuivia latvojaan kiusata.

Siis nyt en ymmärrä...

anoppi voisi ottaa lapsen asumaan, mutta ei kuitenkaan ilmeisesti ole tukemassa sinua lapsesi kasvatustehtävässä vaan aiheuttaa stressiä valittamalla "joka asiasta"?

Nyt mieti, mitä sinä tarvitset. Tai myönnä, että sinäkin tarvitset. Asioita, jotka antavat sinulle voimia, jotta jaksat haastavassa tehtävässäsi, äitinä toimimisessa. Pistä rajat anopin valitukselle ja jos on sellainen ihminen, että voi olla avuksi, anna auttaa tai käske menemään muualle. Vaadi myös miestäsi osallistumaan enemmän ja lepää, käy lenkillä, urheilemassa, tapaa ihmisiä ilman lasta tms. mikä sinulle nyt onkin rentouttaava.

Lopeta luovuttamisen ajattelu (lapsen antaminen anopille, jos et niin oikeasti halua tehdä?) ja päätä tehdä jotakin sille, että jaksat olla parempi äiti lapsellesi.

miksi sitten menit hankkimaan lapsen? Nyt olisi kyllä vain pakko jaksaa.

Miksi ihmiset kirjoittavat vanhaan viestiin? Tosin, olisihan sitä kiva kuulla miten aloittajalla nyt menee...

Voiskohan olla siitä syystä, että aihe on ajaton??????????

Avaaja luopuu ennemmin lapsestaan, kun pitkistä hiuksistaan. Sillälailla.

En pääse ulos ikinä ilman lastani, esim lenkille selvittämään ajatuksia.

Miksi sinun pitäisi päästä ilaman lasta. Kun työnnät lapsen vaunuja/rattaita ja kävelet ripeästi, lapsi monesti nukkuu, ei hän ole ajattelusi tiellä. Samalla saat voimaharjoittelua ja muista oma ryhtisi, kun työnnät vaunuja/rattaita.

Jos lähellä samanlaisia äiti-ihmisiä, lähtekää yhdessä lenkille vaunujen/rattaiden kanssa ja "parantakaa maailmaa" eli purnatkaa kaikki paha ulos.
Iltalenkit voitte sitten tehdä puolison kanssa yhdessä vaunujen/rattaiden kanssa.

Mutta muista levätä aina kun mahdollista vaikka kymmenen minuuttia.
Ja iltaisin vuoteeseen viimeistään kello yksitoista niin äiti kuin isäkin, mieluiten jo kymmeneltä. On aivan turhaa väsyttää itseään valvomisella.

kärsin lapsettomuudesta 20v. nyt minulla on kolme maailman ihaninta asiaa.lapset lapset ja lapset. jos miettisitte että ette koskaan saisi edes niitä olisi tilanne aivan toinen. antaisin vaikka kuun taivaalta,joka ikisen asian minkä älyisvät pyytää,mutta eivät nää osaa pyytää kun äidin viereen nukkumaan,ja äiti on se elämä ja leipä. voi taivas että rakastan näitä. vaikka olen miettinyt huonoina hetkinä kauheitakin asioita,luovuttamista ynnä muuta,vilkaisu näihin valopilkkuihin ja olen taas uusi ja eheä. eikä tämä ole soopaa. lapsettomuus oli aikaa jota ei kukaan tule tajuamaan..tiedän mitä masis ja suru on.koittakaa jaksaa lastenne kanssa,olette niille kaikki mitä on.

Ymmärrän tunteesi. Itsellä oli sama tilanne kun muksu oli tuon ikäinen. Voin sanoa, se helpottaa. Palasin töihin, kun lapsi oli 1v10 kk. Minulla on myös diagnosoitu keskivaikea/vaikea masennus. En ole mikään arjen sankari, mutta töihinpaluu ja uudet sosiaaliset kontaktit helpottivat elämää vaikka masennus ja päivähoidon aloittamisen myötä meihin molempiin iskenyt infektiokierre vei voimia.. ihme että paikkani ikinä vaikinaistettiin, kun ensimmäiset 3kk olin enemmän sairaslomalla kuin töissä.
Mitä kotioloihin tulee, olen YH, ei ole ollut vaihtoehtoja. Hiuksia, varsinkaan pitkiä, ei tarvitse eikä pidä pestä joka päivä. Kumma kyllä, lapsi on pärjännyt yksin sen aikaa kun olin suihkusa/vessassa. Saunat ajoitin niin, että menin ensin lapsen kanssa, ja sitten uudestaan kun lapsi nukkui. Kunnes tenava hoksasi vannassa istumisen ihanuuden ja vaahtokylvyn.. Eli minä saunoin kaikessa rauhassa, lapsi istui löylyhuoneen oven edessä leikkimässä vaahtokylvyssä.
Lenkille pääsi kun vauvan istutti vaunuihin ja lähti kävelemään. Yleensä se nukahti sinne.
Nyt tuo kaikki, vaikka rankkaa olikin kuulostaan iin ihanalta ajalta. Vaikka ihanaa tämä on nytkin. Lapsi on kouluiässä, kavereita on vaikka millä mitalla, eikä tuota yleensä kotona näy muutakuin ruoka-aikoina ja nukkumaanmenoaikana. Silti äidin syli on maailman paras paikka.

Pistä se ukkos hommiin. Istuta vauva hänen syliinsä ja lähde pihalle. Vauvasta et valitettavasti eroon pääse, eikä se vauva ole mikään lemmikki mistä voi päästä eroon sitten kun siltä tuntuu. Kuulostaa että miehesi on keskenkasvanut eikä kanna vastuuta, sinä kannat kaiken vastuun.. mutta.. ei se hiusten leikkaaminenkaan maailmanloppu ole.. ne kasvaa uudestaan ja voivat sen myötä myös vahvistua. Se lapsi on nyt tärkeä ei hiukset Oma jaksaminen on tärkeää, ei hiukset.

Masennuslääkkeet ovat viimeinen juttu mihin kannattaa koskea.
Siihen helvettiin en lähtisi ketään laittamaan! Lääkkeisiin kun sormesi ujutat, uusi soppa on valmis.

Onko mahdollista, että lapsi istuisi kylvyssä sen aikaa kun olet suihkussa? Meillä lapsi on aina kylpyammeessa tai istuu vadissa, kun olen suihkussa. Aina se ei ole ongelmatonta, jos päättääkin, että nyt riittää ja mulla on vielä shampoot päässä... Pienempänä lapsi oli sitterissä suihkuni aikana.

Voisitko kokeilla hiuksiin jätettävää hoitoaineitta? Ja onko hiukset pestävä joka päivä? Käy suihkussa pesemättä hiuksiasi. Tai sano vaan miehelle, että mä meen nyt suihkuun? Ei kai hän jätä lapsen perään katsomatta?

En halua vähätellä, mutta jotenkin tuntuu vähän pinnalliselta (vaikka hiuksesi tuskin on ainoa ongelma), että et voi luopua pitkistä hiuksista, mutta lapsesta kyllä? Pienet asiat tietysi tuntuu isoilta kun on masentunut, väsynyt tai moni asia mättää.

On hienoa, jos sinulla on anoppi, joka voi hoitaa lasta. Ota välillä omaa aikaa. Kaikilla ei ole sitäkään mahdollisuutta.

Meillä oli kanssa niin, että mies aina ilmoitti, että mä meen suihkuun ja meni. Tai meen kauppaan tai mihin nyt menikin. Itse aina kyselin "lupaa". Voinko mennä suihkuun. Kunnes aloin ajattelemaan, että miksi niin teen? Kerran jopa tuli riitaa suihkussa käymisestäni. Miehen piti tehdä joku homma ja hermostui, että ei saa ikinä sitä hommaa tehtyä ja se jää syksyyn jne. Ihan kuin se olisi siihen kaatunut, että käyn suihkussa? Voi hyvät ihmiset sentään, on se nyt jos ei enää voi suihkussakaan käydä? Kaikesta muusta lähes olinkin jo luopunut.

Jos anoppi todella voi lapsen ottaa jopa asumaan luokseen niin kai voi ottaa muutamaksi tunniksi silloin tällöin, että voit siivota sotkut ym.? Miksi mies ei tee mitään? Onko pitkät työpäivät vai mitä?

Ei kannata leikata hiuksia, koska lyhyempiä hiuksia joudut todennäköisesti laittamaan vielä enemmän. Ja käymään useammin kampaajalla ja mihin silloin laitat lapsesi?

Joku neuvoi vaatimaan miestä hoitaan lasta enemmän ja ottamaan vastuuta. Mutta jos hänkin on valmis antamaan lapsensa äidillensä asumaan niin se kertoo jo jotain hänen lapsenhoito haluistaan? Ymmärrän, että sinulla voi olla masennus, mutta mikä on miehen puolustus?

Omaan itse huonon äitisuhteen ja haluan sanoa kaikille äideille ja iseille myös, että älkää luovuttako itsenne ja lapsenne suhteen. Teillä on lähtökohtaisesti vain yksi mahdollisuus olla kunnollinen, vastuullinen, huolenpitävä, luotettava ja rakastava vanhempi lapsellenne. Ja jos sen mahdollisuuden päästää menemään, toisen mahdollisuuden eteen joutuu tekemään vähintään tuplasti työtä, jotta lapsi pystyy luottamaan enää äitiinsä tai isäänsä. Lapselle olette yksi tärkeimmistä ihmisistä maailmassa, ikinä, mutta yhteistä suhdetta pitää vaalia jo lapsen ollessa lapsi. Lapsi kyllä vaistoaa ja mahdollisesti aikuisena ymmärtää paremmin, jos olette jossain vaiheessa luovuttaneet. Jos vanhemmat antavat lapsensa pois omalta vastuultaan, ilman että on yritetty hankkia kaikki mahdollinen apu, se jättää usein lapseen ikuiset arvet, koska mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän hän alkaa miettiä ja kysellä "Miksi minun äitini ja isäni eivät jaksaneet minua? Miksi minut annettiin muille hoidettavaksi? Mikä minussa on vikana? Mikä äidissä ja isässä on vikana?".

Totuus on, että lapsi ei voi tehdä mitään sen eteen, että on syntynyt maailman, niin kuin joku sanoikin aiemmin. Kaikki on kiinni vanhempien asennoitumisesta olla vanhempia lapselleen, ymmärtää että lapsi tarvitsee vanhempiaan ylikaiken. Vanhemmuuden pitäisi olla päätös, joka pitää ja jota ei sormia napauttamalla voi poistaa. Ja se päätös pitäisi olla sellainen, että sitä pitää tärkeimpänä vaikka olisi sairas, väsynyt tai mitä ikinä tapahtuukaan. Ei anoppi tai muu sukulainen tai ammattihenkilö ole lapselle sama asia, varsinkin mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa ja alkaa tajuamaan, että yleensä omat vanhemmat ovat ne, jotka huolehtivat lapsistaan, jos vain siihen pystyvät.

Tarkoitukseni ei ole tällä viestillä olla tuomitseva äideille tai iseille, jotka kamppailevat jaksamisensa kanssa ja siitä haluavatko olla vanhempia lapsilleen. Haluan tällä viestillä vain avata omaa sydäntäni ja ajatuksia aiheesta ja auttaa ymmärtämään, kuinka tärkeitä olette omille lapsillenne ja kuinka ainutkertainen mahdollisuus on saada olla vanhempi juuri sinun omalle lapsellesi.

Itse en ikinä voisi heittää hukkaan sellaista mahdollisuutta vaikka mikä olisi, ehkä siksi että tiedän kuinka paljon voi sattua kun oma äiti on sen mahdollisuuden heittänyt niin heppoisesti pois silloin kun olen ollut lapsi. Se kipu ei ole poistunut vaikka tätä nykyä olen 25.v ja vaikka rakastan äitiäni ja olemme hyvissä väleissä ja yhteyksissä. Edelleen joudun kamppailemaan, että pystyisin 100%:sesti antaa äitini olla minulle äiti, mutta voi olla etten koskaan pysty siihen 100% prosenttiin, en ainakaan jos en pääse eroon tunteesta etten ole äidilleni tärkeintä maailmassa :"( Se on se tunne, jonka olen menettänyt.

Milloin tämä vinkuminen jakasamisesta loppuu?

Milloinkaan suomalaisilla ei ole ollut yhtä helppoa kuin nyt. Kuuden hengen perhe ei asu enää hellahuoneessa, vettä ei tarvitse kantaa ulkoa ja vessakin on sisällä. Ruokaa on tarjolla joka päivä.

Silti ei jakseta - töissä, koulussa, kotona eikä oikein missään.

Kannattaa soittaa sinne neuvolaan. Sitä kautta saisit apua tilanteeseesi. Olet masentunut ja masennus kannattaa hoidattaa ajoissa, ettei sen kanssa joudu taistelemaan 20 vuotta kuten minä. Sairastuin myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olen edelleen masentunut, lapsi nyt 21v. Olin yksinhuoltaja. Muistan suihkussakäynnin ongelman. Vauvana sitterissä ja isompana sateenvarjorattaissa istui minun poikani kun kävin suihkussa. Taloyhtiön saunaan vein puhallettavan kahluualtaan, jossa poika leikki ollesaan isompi, kun istuin itse saunan lauteilla. Muistan itsekin ihmetelleeni, että miten ihmiset puhuvat niin kauniisti lapsen saannista ym, luulin että he "v...ttuilevat". Olin todella masentunut, enkä itse ymmärtänyt sitä. Neuvolassa kaunistelin asioita, esitin onnellista äitiä, niin kuin muidenkin äitien kuvittelin teeskentelevän. Nyt masennus on kulkenut matkassani 20 vuotta, enkä koskaan enää pääse siitä eroon. Suosittelen todella hakemaan apua. Nykyään kun on tietoa ja ymmärrystä asioista. Lämpimät halaukset kaikille masennuksesta kärsiville pienten lasten äideille

Juuri tämänlaisten tilanteiden takia en aio hankkia lapsia. En usko että mieheni kantaisi vastuunsa kuin Mies, nytkin jo luistaa kotitöistä..
Lisäksi en kestäisi vapauteni riistoa.

Vaikka kuinka puhutaan tasa-arvosta ja miesten osallistumisesta, vastuu lapsesta jää AINA naisen harteille. Jos olisin mies, haluaisin mielelläni lapsia :)

Miksi sinä kommentoit jos ei kerta ole kokemusta asiasta?

Mistä olet saanut sellaisen kuvan jos et ole kokenut että vastuu lapsesta jää AINA naisen harteille?

On kyllä kerrottava että minulla ei pelkästään meidän perheessä ole vastuu lapsesta. Ja olen nainen. Toinen päävastuullinen on isä. Hän hakee päiväkodista,syöttää,pesee,leikkii sekä nukuttaa lasta. Lohduttaa,tukee ja auttaa lasta.

Ei ehkä kannata niiden lusmuilijoiden kanssa tehdä lapsia. Silloin varmasti se päävastuu jääkin naiselle.

Niin listaukseen vielä että mies tekee kotityötkin. Joten turha yleistää kaikkia miehiä sinun miehesi kaltaisiksi

Hei Väsyneet äidit tai muuten vain ahdistuneet!
Nyt pikaisesti soitto omaan neuvolaan tai perheneuvolaan ja kertokaa että apuja arkeen tarvitsis heti! Suomessa on tukiperheitä, sijaisperheitä, kodinhoitotukea, keskusteluapua ym ym. kun vain osaa sitä vaatia!! Kukaan ei mittaa sitä että onko tuo nyt jo tarpeeksi väsynyt vaan apua saa kun sitä rohkeasti pyytää!!!!
Itsellä tuttuja joilla lapset viikonloppuisin tukiperheessä ja ovat sanoneet että ihan parasta mitä on tapahtunut pitkään aikaan. Sit kun voimia taas on niin sopimuksen voi purkaa!
Oikeasti tulevaisuus näyttää valoisalta kun rohkeasti menee pyytämään apua ja jos vastassa joku ymmärtämätön neuvolan täti niin ei kun soitto toiselle!! Suosittelen lämpimästi!:)
t.itsekin entinen väsynyt äiti

Hei rakkaat kanssasisaret!
Oman lapsen ja äitiyden ei kuulu ahdistaa. Jos siltä tuntuu, nainen ei ole kunnossa.

Itse sairastuin nopeasti synnytyksen jälkeiseen masennukseen lapseni ollessa 4kk. Olen koulutukseltani sairaanhoitaja, niin ymmärsin heti mistä on kyse kun muutuin todella väsyneeksi ja aloin pelätä vauvaa!
Soitin samoin tein yksityislääkärille ajan, ja pyysin lähetettä hullujenhuoneelle :) Sainkin lähetteen ja kirjauduin samana päivänä akuuttipsykiatrian osastolle keskussairaalaan. Olin vauva mukana neljä viikkoa osastolla, sain estrogeeniä ja keskusteluapua, ja kävelin sairaalasta ulos onnellisempana kuin koskaan. Kävin jakson jälkeen mieleterveystoimistossa kerran kuukaudessa juttelemassa oikein mukavan tädin kanssa.

Jälkeenpäin olenkin sanonut että toivoisin jokaiselle äidille 'täydellistä kuunpimennystä', johon oikea hoito (tietty pitää itse itselleen myöntää kajahtaneensa, muutenhan mikään apu ei tehoa), ettei tarvisi kenenkään virua koko ikäänsä väsyneenä, ikävänä äitinä joka ei nauti lapsestaan eikä elämästään.

Sanonta 'Ei ole mitään uutta auringon alla' sopii hyvin tähän. On kuulkaa aivan turha vähätellä ongelmiaan tai jotenkin hävetä itseään, sairaaloissa ja avopuolella on jos minkälaista avuntarvitsijaa.
Jos oma lapsi on minkäänarvoinen, heti avun piiriin jos rupee ahistaan.

Miksi itkeä jos teillä siellä kotona on edes joku joka auttaa ja käy ehkä myös töissä ja tuo sitä leipää pöytään? Moni joutuu kasvattamaan lapsensa yksin vailla minkäännäköistä apua. Olkaa onnellisia että olette saaneet lapsen, monilla ei suoda edes sitä! Hakekaa apua jos teistä tuntuu siltä ettette enää jaksa. Avun pyytäminen ei ole häpeä. Tehkää mukavia asioita lapsenne kanssa. Älkää opettako lastanne natsimaisen tarkkoihin arkirutiineihin, vaikka tietenkin jonkunnäköinen rutiininomaisuus sallittakoon. Touhutkaa molempien mielestä mukavia asioita. Pyhittäkää loma-aika perheen yhteiseksi ajaksi. Viekää lasta mummolaan. Jokainen meistä tietää, millainen mukava ilmapiiri mummolassa on.

Muistakaa hymy lapsenne kasvoilla kun alkaa ahdistamaan. Kyllä sitten taas hymyilyttää.

Terveisin 1,5 vuotiaan onnellinen isä!

Tuossa tilanteessa kannattaa lapsi antaa huostaan.