Joskos keskusteltaisiin vaihteeksi asiallisesti siitä miten ero ja pettäminen vaikuttavat lapsiin. Onko kokemusta?
Lapset, pettäminen ja ero
Elämä on tätä
152122
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Itse erolapsen osan eläneenä voin kertoa, ettei se mitään herkkua tietenkään ollut, mutta hyvin me kaikki lapset siitä selvittiin, toisiamme tukien. Isän pettäminen selvisi tosin vasta myöhemmin, ei silloin teininä, kun vanhemmat erosivat. Meistä kaikista kasvoi ihan tasapainoisia aikuisia, enkä syytä ketään mistään, koska varsinkin näin aikuisen silmin on täysin selvää, etteivät vanhempani vain yksinkertaisesti sopineet yhteen tai olleet oikeita toisilleen. Nyt molemmat ovat tahoillaan onnellisia, ja aiemmasta avioliitostakaan ei voi olla täysin pahoillaan, koska saivathan vanhempamme meidät, kolme lasta.
Isän pettämiskuvio tuntui ennen lähinnä oudolta, nyt ymmärrän, että niin voi tapahtua ja monista syistä. Mitään vihaa en tunne, koska iän myötä on ymmärtänyt, ettei ne vanhemmat ole vain meidän vanhempia, vaan ihan yksilöitä ja ihmisiä.
Ihan niin lasten kokemukset avioerosta ovat monet. Itse myöskin jäin alle kouluikäisenä ilman isää ja se ero hoidettiin niin että minä en ollut edes enää mukana isäni elämässä vaan minun olemassa oloni kiellettiin isän uudella asuinpaikalla. Joten en nosta hattua isälle.
Toisaalta ymmärrän häntä kun tulin isommaksi , ei äiti ja hän olisi koskaan saavuttaneet yhteistä säveltä, tunnen äitini nyt aikuisen silmin.
Mutta minä sitten, kuljin koko lapsuuteni kaivaten isää ja tein hänestä mielikuvitus tarinoita itselleni. Tädit kehuivat aina häntä miten ihana mies hän oli (hyvässä asemassa) mutta minun käsitykseni on että IHANAT miehet eivät unohda lapsiaan.
Nykyisin kun tapaa näitä avioero lapsia niin sääliksi käy kun äidin ja isän epäkypsyys on tehneet heistä avioerolapsia, ilman että heiltä on kysytty mitään, yhdeltä pieneltä pojalta lähti hiukset päästä siitä surusta kun isä lähti, toinen lapsi , tyttö lopetti syömästä, yksi poika tuli agressiiviseksi ja listaa vois jatkaa mite pitkälle tahansa, joten olisi hyvä ajatella ennen avioon menoa jos sitä on kypsä hommaamaan lapsia. Äidit jotka huoltavat lapsensa manipuloivat usein (ei kaikki) lapsensa isäänsä vastaan selittäen asioita mitä lapsi ei ole kypsä ymmärtämään, ja isät taas omalla tahollaan haluavat usein alentaa äitiä lasten silmissä ja samalla muistuttaa miten hyvä hän on itse. On siinä sitten kiva olla lapsi kun ei ymmärrä aikuisten käyttäytymistä. Tälläiset aikuiset eivät rakasta lapsiaan vaan ainoastaan omaa itseään, ja siksipä heidän ei tarvitsisi lapsia edes hommata.
Väärin. Lapsiaan manipuloivat ja kaltoinkohtelevat vanhemmat eivät rakasta itseään. He ovat kykenemättömiä rakastamaan ketään, koska heitä ei ole rakastettu, ei otettu huomioon vaan heitä on alistettu, mitätöity jne
Rakkaus synnyttää lisää rakkautta, hyväksyntää, armoa, onnea. Kylmyys ja huono kohtelu välinpitämättömyyttä, huonoa oloa, suuria tunne-elämän ongelmia, jotka tosiaan eivät johdu kypsymättömyydestä vaan rakkauden puutteesta. Useinkin tämä huono-osaisuus, tunne-elämän häiriöt ..siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Kokemus on se, että lapset - etenkin teini-ikäiset suhtautuvat vanhmpien pettämiseen ja tai eroon paremmin kuin vanhemmat itse. Kypsemmin, realistisemmin, objektiivisemmin.
Pienet lapset ymmärtävät vain sen onko vanhemmilla hyvä olla toistensa kanssa. Ellei ole, he syyttävät siitä usein itseään. Vanhempien hyvästä tahdosta ja toiminnasta on kiinni miten ero lasten kannalta hoituu.
Isäni petti äitiä, ja heille tuli lopulta ero, vaikka pitkään sitä kuviota jatkui. Varhaislapsuudesta muistan vain kireän ilmapiirin kotona, ja kuinka paha siellä oli olla, luulin ettei vanhemmat edes rakasta minua. Kun ero lopulta tuli oli se tietenkin kamalaa ja itkin ja kaipasin isää vaikka kuinka kauan.
Välit isään katkesivat vuosiksi äidin vuoksi, sillä hän ei päästänyt minua tapaamaan isää ollenkaan ja haukkui isääni ja kertoi kuinka paha ihminen hän on, ja kertoi myös isän pettäneen häntä vuosikaudet. En ollut vielä 7 -vuotiaana ihan kykenevä ymmärtämään mitä se edes tarkoitti, enkä olisi tahtonut tietää sellaisista asioista.
Kuitenkin isän lähdettyä ilmapiiri parani kotona sen verran, että jos minä tai kukaan ei ottanut isää puheeksi, äiti saattoi unohtaa hänet ja oli viimein nauravainen ja rento ja sain viimein myös kokea, että hän rakastaa minua, meillä oli aivan hillittömän hauskaa ja usein muistelen niitä aikoja äidin kanssa.
Teini-ikä minulla oli vähän vaikea ja lintsasin paljon koulusta, en tiedä vaikuttiko varhaislapsuus siihen vai olisinko ollut samanlainen joka tapauksessa. Oli siellä muitakin samanlaisia ja pahempiakin meidän "jengissä" joilla oli ehjä perhe. Silloin tilanne meni yhdessä vaiheessa niin pahaksi, että äiti ei keksinyt enää muutakaan, niin otti yhteyttä isään ja pyysi häntä puhumaan minulle. Näin alkoi välejen rakennus isään ja sain ymmärtää, että myös hän oli minua rakastanut aina ja kaivannut kaikki vuodet, kun emme tekemisissä olleet.
Nykyään suhteet molempiin vanhempiini on hyvät, mutta välillä tulee katkeria hetkiä, kun muistan asioita lapsuudesta ja sen että kuinka yksin olin kaiken keskellä vailla rakkautta. Minusta ero oli hyvä asia loppujen lopuksi, mutta äidin ei olisi pitänyt viedä isää minun elämästäni. Ei olisi pitänyt kostaa minun välityksellä.
Asiani ovat hyvin nykyään, ja olen itse onnellisesti avioliitossa. Olen sitä mieltä, että oikeastaan isän ja äidin ei olisi pitänyt ikinä mennä naimisiin ja yrittää elää yhdessä, sillä eivät he kuuluneet yhteen, ei mielestäni muuten olisi ollut pettämistä. He olivat menneet naimisiin hyvin pian tutustumisensa jälkeen, eivät olleet tunteneet edes vuotta, kun jo menivät naimisiin ja alkoivat tekemään lasta, eli minua. Mikä ihmeen kiire siinäkään täytyi olla? Kerran äiti myönsi, että olisi voinut harkita paremmin ja tutustua edes kunnolla, ennen kuin meni naimisiin.
Itse noista vanhempieni vahingoista viisastuneena etenin todella hitaasti mieheni kanssa, ja me seurustelimme ensin vuoden ja sitten vasta muutimme yhteen asumaan ja olimme asuneet yhdessä jo viisi vuotta ennenkuin menimme naimisiin. Minusta ihmisten pitäisi vaivautua tutustumaan ihan oikeasti toiseen ja asua toisen kanssa useita vuosia ennen naimisiin menoa ja perheen perustamista, muuten se on vähän kuin ostaisi sian säkissä.
Sitten jos kuitenkin noin käy, niin pitäisi olla kanttia viheltää peli poikki ja ottaa ero, mutta ilman tappelua ja riitelyä, niin se ei ole niin kamalaa lapsille, ja myös pitää huoli, että suhteet molempiin vanhempiin säilyy hyvänä ja toista vanhempaa ei haukuta lapsille koskaan, vaikka olisi mikä kusipää kyseessä. Ei se kuitenkaan ole lapsille kusipää vaan rakas isä tai äiti.
Ero on myös lapselle parempi, kuin sellaisessa kireässä vihantäyteisessä ilmapiirissä eläminen. Kun se pahaa oloa ja itseä loukkaava henkilö eli oma puoliso on koko ajan läsnä, niin silloin vanhemmilla menee kaikki aika ja energia toistensa kyräilyyn ja lapset jää huomiotta ja yksin kaiken sen keskelle. Tiedän että omat vanhempani eivät koe asiaa näin, vaan ovat olleet omasta mielestään läsnä ja rakastaneet, mutta se ei ole se lapsen kokemus. Lapset on herkkiä ja aistivat niin paljon enemmän, kuin voi kuvitellakaan.
Olipa fiksu kirjoitus. Minä olen oman eroni jälkeen katunut ainoastaan sitä, että venytimme eroamme liian kauan. Lapset ei nähneet vanhempien välistä aitoa rakkauttautta ja välittämistä, keskinäistä kunnioittamista lainkaan. Vuosi kausia vaan pelkkää riitaa. Oikeassa olet, meillä ainakin meni kaikki energia toistemme kyräilyyn. Se ei ole oikein lapsia kohtaan.
Toivon todella, että lapsistamme silti kasvaa yhtä fiksuja aikuisia kuin sinä olet. On heillä nykyisin ainakin kaksi onnellista vanhempaa, vaikka ei saman katon alla asutakaan. Välit on asialliset ja lasten asioista ei ole tarvinnut riidellä, molemmat on hoitaneet hommansa hyvin. Jopa isä, joka ennen eroa eli vain itselleen.
Tuo on muuten erikoinen ilmiö, että usein pettävät puolisot niin miehet kuin vaimot (tiedän molempia tapauksia) ovat avioliitoissaan hirveän itsekkäitä, ja se itsekkyys ei koske pelkästään puolisoa, vaan ylettyy myös lapsiin. Heidän käsitys on, että kaikki pyörii heidän napansa ympärillä, puoliso ja lapset kuten myös ne salasuhteet on vain heitä varten olemassa, kaikki ihmiset ovat vain heitä varten olemassa, ja muutosta mihinkään ei tule vaikka kiinni jäätäisiin niin kauaan aikaan, kun avioliitto jatkuu.
Sitten kun ero uhkaa alkaa itku ja parku ja anteeksipyynnöt ja lupaukset parantaa tapansa. No eihän ne mihinkään muutu, vaan sama minäminä -asenne ja elämäntyyli jatkuu, kun pöly laskeutuu. Sitten jos puoliso viimein saa tarpeekseen ja toteaa ettei halua antaa toisen rikkoa itseään enää enempää, ja ottaa sen eron oikeasti, tämä itsekäs ihminen viimein ottaa vastuun omista lapsistaan oikeasti ja alkavat isäksi tai äidiksi, jonka lapset olisivat aina ansainneet.
Enpä voi sanoa, että tietämissäni tapauksissa olisi lapsille (nyt useat jo aikuisia) huonosti käynyt vanhempien eron myötä, vaan kyllä se nimenomaan on ollut käänne parempaan. He ovat saaneet viimein vastuuntuntoiset vanhemmat, ja lakanneet olemasta jotain ulkopuolisille oikealta näyttävän elämän kulisseja.
Näistä kirjoituksista huomaa selvästi sen, että jos aikuiset (isä ja äiti) ovat aikuisia ihmisiä, eron vaikutus on kuitenkin vähäinen lapsiin. Mutta ikävä kyllä useimmat aikuiset (varsinkin pettämistapauksissa), lapsia ruvetaan kääntämään toista vanhempaa vastaan, niin voisiko sanoa että silloin saa mitä tilaa.
Itse olen eronnut vuosia sitten, lapseni olivat silloin alakoulu-ikäisiä, tänä päivänä he ovat aikuisia omilla jaloillaan seisovia. Ainakaan heiltä en ole vielä tähän mennessä kuullut, että ero olisi vaikuttanut heihin negatiivisesti. Mutta luojan kiitos, meillä molemmat sekä minä että lasteni isä osasimme olla aikuisia, ja emme kaataneet sitä "eropaskaa" lasten niskaan. Vaan ne asiat hoidimme silloin kun lapset eivät olleet paikalla.
Tiedän läheisen perheen missä eron jälkeen äiti kaatoi lasten niskaan kaiken paskan. Lapset alkoivat voimaan huonosti eikä lasten äiti tajunnut sitä,että hän ihan itse aiheutti lasten ongelmat. Monet kerrat kyläillessä näin ja kuulin lasten ja lasten isän sekä uuden vaimon juttuja ja itku tais muutaman kerran tulla sitten kotona,kun ei voinut käsittää kuinka aikuinen ihminen voi lapsien pään sekoittaa. Ero on täysin aikuisten välinen asia ja hyvällä pitäisi lasten kanssa siitä keskustella. Harva äiti ja miksei isä osaa olla aikuinen ja järkevä.
Olipa eroon syynä pettäminen tai mikä tahansa, niin yleensä se vanhempi jonka luo lapset jäävät haukkuu heille pois muuttanutta entistä puolisoaan. Saattaa monesti mennä myös niin, että sitten kun lapset ovat vierailulla "etävanhemman" luona, hän haukkuu sitä "lähivanhempaa"! Eli molemmilta puolilta vanhemmat kaatavat vain paskaa lastensa niskaan, ja haukkuvat toista yrittäen saada käännettyä lapset itsensä puolelle. Sitten kun lapset alkavat oirehtia ja voida pahoin, se selitetään sillä että ovat erolapsia, vaikka todelisuudessa itse ero ei ole heidän pahoinvointiaan aiheuttanut, vaan vanhempien oma käytös ja puheet.
Ero ja pettäminen... jospa kuitenkin aiheesta ero. Eroon johtaneista syistä ei tarvitse lapsille puhua, ei ole lasten asia olla petetyn puolison terapeutteina.
Itse tulin petetyksi avioliitossa ja otin eron miehestä. Vuosia eroa mietin ja yritimme tosissaan parantaa suhteemme siinä onnistumatta. Mutta koskaan, koskaan en lapsille sanonut eron todellisia syitä. Lapsista kasvoikin tasapainoisia menestyneitä nuoria aikuisia. Uskon heidän onnistuvan elämässään myös opintojen jälkeen. Kuin myös uskon heidän säilyttäneen uskonsa parisuhteeseen, vaikka heidän omat vanhemmat erosivatkin.
Ei tarvitse puhua, eivätkä pienet lapset ymmärrä. Vaan tulee aika ja lapset ottavat tavallaan selkoa siitä mitä perheessä on todella tapahtunut, jos iinä on pettämistä ja salaisuuksia, varmasti lapset haavoittuvat pysyvästi.
Epätietoisuus on aina pahempaa kuin pahakin totuus. Epätietoisuus nakertaa ihmistä eli lapset tulevat kärsimään jossakin vaiheessa se o saletti.
Sitten on näitä vieläkin, missä ei tiedetä edes omaa isää sitten isoisää. Koska olen tämän omakohtaisesti kokenut, voin sanoa, että en ole ollut koskaan kokonainen ihminen, ikäänkuin palanen puuttuisi. On paljon asioita jotka jatkossa tulevat eroperheen lapsille esille ja mistä halauvat saada tiedon, minusta totuus sitten kun ymmärtävät on ainut ja oikea tieto, joka pitää antaa.
Toinen on, että älkää koskaan yrittäkä tehdä niistä uusista suhteista mitään korvikkeita, mitään lapsi ei inhoa enemmän kuin uutta suhdettasi ja hänen kakaroitaan.
Ovathan he vieneet kaiken sen ajan heiltä pois, minkä olet antanut näille tulokkaille. Et ole silloin enää oikea äiti tai isä, kun lapsesi jäävät taka-alalle ja vaadit heitä hyväksymään kaikki paskat suhteesi.
Pettäminen on aina iso ja traumaattinen kriisi toiselle osapuolelle, seurasi siitä sitten ero tai ei. Parhaimmillaankin pelkän pettämisen käsittely kaikkine tunteineen kestää puolesta vuodesta vuoteen. Siinä jos tulee vielä erotilanne ja kaikki muu paska niskaan, niin tuskin kukaan voi olettaa että asia ei vaikuttaisi lapsiin? Kumppanilta on vähän liikaa pyydetty "hyvää eroa", jos itse on näin vastuuttomasti kriisin perheeseen aiheuttanut ja pahimmillaan jopa lähtenyt sen enempää asiaa selvittämättä muualle asumaan. Mitään hyvää eroa tästä on vaikea toisen enää yksinään rakentaa, olettaen että hän on ihminen joka on halunnut rakastaa ja luottaa. Kukaan vanhempi ei tahallaan riko lapsia erossa, mutta kumppanille aiheutetut kärsimykset heijastuvat vääjäämättä myös lapsiin. Ihan siitä syystä, että kumppanin on itse eteenpäin selvitäkseen tuntea kaikki se viha, tuska, kostonhimo, suru, ikävä ja pettymys, mitä toisen loukkaaminen on aiheuttanut. Se on liikaa pyydetty, että tunteet pitäisi pitää piilossa -varsinkin jos pettäjä ei ole itse kyennyt edes pitämään pettämistunteitaan kurissa ja eroamaan puolisoaan ennen tälläistä ylimääräistä turhaa paskan aiheuttamista.
Kannattaa siis olla vastuullinen ja erota ennen mitään uusia osapuolia. Ero on valtava mullistus lapsille ja vanhemmille muutenkin. Mitään ylimääräistä tuskaa ei siihen enää pidä lisätä. Vanhempien tunteet heijastuvat vääjäämättä lapsiin, vaikka kuinka yrittäisi olla hyvä vanhempi. Lapset kyllä vaistoavat, jos vanhempi on aivan rikki.
Kirjoitit viisaasti. Kiitos ajatuksistasi. Muista kirjoituksista tunsin itseni vain litistetyksi. Minulla on ikävä minun perhettä.
Onhan se selvä, että esim.uskottomuuden myötä tapahtuneessa erossa, ainakin petetyn on erittäin vaikea olla fiksu vanhempi. Silti se pitäisi muistaa, että lastaan ei saa kieltää tapaamasta vanhempaansa vaikka vanhempi olisikin ollut se pettäjä-jättäjä. Tuossa edellä oli erittäin hyvä kirjoitus lapsen vinkkelistä, nyt jo aikuisen. Siinäkin kerrottiin, että katkeruutta tuntee siitä että äiti yritti viedä isän lapseltaan, kostaa petetyksi, jätetyksi tulemisen näin lapsen kautta. Todella paskamainen ja itsekäs teko. Tietysti jos vanhempi on jo avioliiton aikana ollut ei läsnäoleva eikä lapsen kanssa puuhailu ole juuri kiinnostanut, ei avioerokaan varmaan mallivanhempaa enää synnytä. Miksi siis haluaisi lapsen kanssa eronkaan tullen pitää yhteyksiä.Mutta näitä vanhempia on varmasti hyvin pieni osa.
Eiköhän hyvin monissa liitoissa joissa uskottomuuskriisi iskee, ole ongelmia ollut jo ennenkin. Harvemmin onnellisissa hyvissä parisuhteissa, uskottomuuskriisiä joudutaan kohtaamaan, ainakin paljon harvemmin kuin huonommassa hapessa olevissa suhteissa. Roboteiksi ihmisistä ei ole, tunteet kuohuu ja kiehuu. Ei silti kielletä lapselta vanhempaa, ei sitä pettäjääkään. Yhtä hyvä vanhempi se lapselleen on kuin petettykin. Aikuiset ovat vääriä ihmisiä toisilleen, mutta se ei ole lapsen vika.