Olen vähän reilut parikymppinen "nuorinainen" ja erosin ensimmäisestä ja ainoasta suhteestani n.2- vuotta sitten, siitä huolimatta minusta tuntuu että olen vieläkin osittain velvollinen ex:lleni.
Suhteemme sai loppunsa minun päätöksestäni. Exäni on minua vähän vanhempi ja suhteemme aikana alkoholi oli hänelle jatkuva tarve, vähintäänkin viikonloppusin. Oli normaalia että tulin vkl hänen luokseen (vanhempien) ja yhtäkkiä hän saattoi heivata minut yksin kotiinsa nukkumaan ja lähteä lähes ilmoittamatta kännäämään pelkästään puhelinsoitosta. Suhteemme aikana (n.3 vuotta) viikonloput jotka hän oli selvinpäin oli yhden käden sormilla laskettavissa.
Lopulta hän tuskin huomioi minua lainkaan, olen lopettanut suhteen yht. 3 kertaa, mutta tavalla tai toisella, hän ja muut saivat minut vakuutettua. Exääni on aina pidetty ihmisenä "symppiksenä", kaikkien kaverina ja kuuntelijana. Myös naisten suosikkina, komeakin on. Tyyppinä kuka ei voisi olla millään tavalla "paha", vaan toisen osapuolenhan se hullu on oltava. Ajoittain oli sääntönä ettei viikonloppuisin puheluihini saanut vastata kukaan, jotta en tietäisi missä hän on. Hän myös yöpyi, sekä piti yhteyttä muihin tyttöihin, entisiin parhaisiin ystäviini.
Olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja lopulta ihmiset kääntyivät minua vastaan, menetin jokaisen entisen kontaktini ihmisiin, joita minulla oli ympärilläni. Asiaa ei auttanut se, että humalassa annoin kaiken ahdistuksen kuulua ulos, eikä ollut aamua ilman morkkista. Menetin siis kasvoni täysin.
Heti kun lopulta potkin hänet pois elämästäni, hän kuin pakkomielteisesti on pyydellyt minulta anteeksi, vakuuttanut rakastavansa minua, ei tapaile vieläkään yhtään ihmistä, syö masennuslääkkeitä, käy terapiassa.. ei siis jätä minua rauhaan, ihmiset ovat yhä hänen puolellaan ja ikäänkuin syyttävät minua hänen masennuksestaan..
Minulla oli yksi ikäänkuin "tapailusuhde" tämän kaiken jälkeen niin että saavuin yleisille paikoille kyseisen henkilön kanssa ja samana yönä exäni tuli huutamaan uuden ystäväni ikkunan alle ja käski minut alas. En tietenkään mennyt. Olihan se noloa ja juttu jäikin lähestulkoon siihen..
Nyt tilanne on rauhoittunut, tunnen kuitenkin outoa velvollisuutta exääni kohtaan, en osaa tapailla ihmisiä enkä missään nimessä haluaisi viedä heitä kotipaikkakunnalleni, koska tunnen tekeväni väärin exääni kohtaan.
Lähiaikoina olemme taas olleet hyvissä väleissä exäni kanssa, johtuen suurimmaksi osaksi yhteisestä musiikkiharrastuksesta ja siitä että olemme ikäänkuin aikuistuneet. Soitamme siis yhdessä bändikämpällä jne. Jostain kumman syystä olen alkanut unohtamaan kaiken edellä mainitun tätä myötä ja enemmänkin alkanut syyllistää itseäni, etten saisi kiusata häntä viettämällä aikaa hänen kanssaan.
Tietyllä tasolla olen välittänyt hänestä koko ajan suhteemme jälkeen heti kun pääsin vihasta eroon. Välillä huomaan, että kaipaan ja harkitsen tapaavani häntä uudestaan. Jollain tavalla olen antanut hänenkin ymmärtää niin, enkä ole ehkä antanut hänen unohtaa minua. Joskus mietin onko tämä minun kostoni vai välitänkö hänestä oikeasti. Voisinhan melkein kirjottaa kirjan niistä asioista mitä hän minua kohtaan väärin tehnyt.
Olen kuitenkin ihan nätti ja persoonallinen tyttö eikä seuranhaku ole minulle ongelma, joten ei tämän tunteen tulisi johtua epätoivostakaan.
Nyt siis ongelmani pääosin on se, että miten jatkaa eteenpäin?
Suhteemme sai loppunsa minun päätöksestäni. Exäni on minua vähän vanhempi ja suhteemme aikana alkoholi oli hänelle jatkuva tarve, vähintäänkin viikonloppusin. Oli normaalia että tulin vkl hänen luokseen (vanhempien) ja yhtäkkiä hän saattoi heivata minut yksin kotiinsa nukkumaan ja lähteä lähes ilmoittamatta kännäämään pelkästään puhelinsoitosta. Suhteemme aikana (n.3 vuotta) viikonloput jotka hän oli selvinpäin oli yhden käden sormilla laskettavissa.
Lopulta hän tuskin huomioi minua lainkaan, olen lopettanut suhteen yht. 3 kertaa, mutta tavalla tai toisella, hän ja muut saivat minut vakuutettua. Exääni on aina pidetty ihmisenä "symppiksenä", kaikkien kaverina ja kuuntelijana. Myös naisten suosikkina, komeakin on. Tyyppinä kuka ei voisi olla millään tavalla "paha", vaan toisen osapuolenhan se hullu on oltava. Ajoittain oli sääntönä ettei viikonloppuisin puheluihini saanut vastata kukaan, jotta en tietäisi missä hän on. Hän myös yöpyi, sekä piti yhteyttä muihin tyttöihin, entisiin parhaisiin ystäviini.
Olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja lopulta ihmiset kääntyivät minua vastaan, menetin jokaisen entisen kontaktini ihmisiin, joita minulla oli ympärilläni. Asiaa ei auttanut se, että humalassa annoin kaiken ahdistuksen kuulua ulos, eikä ollut aamua ilman morkkista. Menetin siis kasvoni täysin.
Heti kun lopulta potkin hänet pois elämästäni, hän kuin pakkomielteisesti on pyydellyt minulta anteeksi, vakuuttanut rakastavansa minua, ei tapaile vieläkään yhtään ihmistä, syö masennuslääkkeitä, käy terapiassa.. ei siis jätä minua rauhaan, ihmiset ovat yhä hänen puolellaan ja ikäänkuin syyttävät minua hänen masennuksestaan..
Minulla oli yksi ikäänkuin "tapailusuhde" tämän kaiken jälkeen niin että saavuin yleisille paikoille kyseisen henkilön kanssa ja samana yönä exäni tuli huutamaan uuden ystäväni ikkunan alle ja käski minut alas. En tietenkään mennyt. Olihan se noloa ja juttu jäikin lähestulkoon siihen..
Nyt tilanne on rauhoittunut, tunnen kuitenkin outoa velvollisuutta exääni kohtaan, en osaa tapailla ihmisiä enkä missään nimessä haluaisi viedä heitä kotipaikkakunnalleni, koska tunnen tekeväni väärin exääni kohtaan.
Lähiaikoina olemme taas olleet hyvissä väleissä exäni kanssa, johtuen suurimmaksi osaksi yhteisestä musiikkiharrastuksesta ja siitä että olemme ikäänkuin aikuistuneet. Soitamme siis yhdessä bändikämpällä jne. Jostain kumman syystä olen alkanut unohtamaan kaiken edellä mainitun tätä myötä ja enemmänkin alkanut syyllistää itseäni, etten saisi kiusata häntä viettämällä aikaa hänen kanssaan.
Tietyllä tasolla olen välittänyt hänestä koko ajan suhteemme jälkeen heti kun pääsin vihasta eroon. Välillä huomaan, että kaipaan ja harkitsen tapaavani häntä uudestaan. Jollain tavalla olen antanut hänenkin ymmärtää niin, enkä ole ehkä antanut hänen unohtaa minua. Joskus mietin onko tämä minun kostoni vai välitänkö hänestä oikeasti. Voisinhan melkein kirjottaa kirjan niistä asioista mitä hän minua kohtaan väärin tehnyt.
Olen kuitenkin ihan nätti ja persoonallinen tyttö eikä seuranhaku ole minulle ongelma, joten ei tämän tunteen tulisi johtua epätoivostakaan.
Nyt siis ongelmani pääosin on se, että miten jatkaa eteenpäin?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.