Mistä ujoutenne johtuu?

noi treffit osio ei toimi! Koko sivu tainnut muuttua ujoksi ;)

Korjausta tohon "jotenkin tulee outo olo heidän kanssa"

Siis tulee jotenkin outo stalkeriaminen olo kun haluan avata keskustelun näiden kanssa. Muuten tykkään puhua heidän kanssa.

"Pian tanssin jälkeen luokkakaveri kertoi minulle että kyseinen tyttö haluisi seurustella kanssani, kuitenkin näin ei ollut "

Mitäs tämä tarkoittaa?

Ujous on periytynyt varmasti äidiltäni, joka on myöskin ollut nuorena ujo ja on varmasti edelleenkin joskin ei niin näkyvästi. Olen ollut ujo aina ja olen edelleen. Ujoudesta eroon pääseminen on tehty vaikeaksi. Yksi vaikeuttava tekijä on se, että menin yläasteelle vieraalle paikkakunnalle ja en tuntenut ketään. No en sitten juuri tutustunutkaan ts. en päässyt piireihin mukaan. Ystäväpiiri kapeni siitä mitä se oli ala-asteella synnyinpaikkakunnallani. Tällä hetkellä mua pidetään sairaan ujona ja hiljaisena, sosiaalittomana vaikka sitähän en ole vaan olen sosiaalinen! Se ei ole sama asia kuin ujous. Ketään ei vaikuta kiinnostavan tutustua muhun, kun heillä on ennakkoluuloja mua kohtaan sen takia, että olen niin hiljainen. Okei mulla on hiljainen ääni, mutta mielestäni ole petrannut siinä tässä vuosien saatossa. Okei en puhu kamalasti ja harvoin mua kuulee puhumassa. Miten puhuisin, kun ei ole ketään kenelle puhuu???? Olen monesti miettinyt millaista elämäni olisi, jos asuisin siellä minne synnyin eli en olisi lähtenyt yläasteelle eri paikkakunnalle. Olisin erilainen kuin mitä nyt olen. Mulla oli ala-asteen lopussa uusia kavereita ja enemmän kavereita kuin koskaan. Okei olin silloinkin vähän ujon maineessa, mutta oli siellä hiljaisempiakin kuin minä! Olin kuitenkin vähän muuttunut rohkeammaksi jo ala-asteella, koska olin saanut laajennettua kaveripiiriäni. Olisin tällä hetkellä ujottomampi, jos en olisi täällä missä nyt olen.

Koulukiusaamisesta 4 vuotta kokonaisuudessaan. Ennen sitä olin vilkas ja iloinen, sen jälkeen syrjäänvetäytyvä ja ujo. En uskalla katsoa edes kunnolla naisia silmiin, koska pelkään saavani vaan paskaiset naurut, kuten koulukiusattuna sain. Turha kuvitella mitn suhteita. Työhaastattelut menevät aivan käteen, koska jännitän ihmisten katseita. Ei siis töitäkään...

Ujouteni periytyy äidiltäni.
Hänellä ei ollut siihen aikoihin paljon ystäviä ja oli yksinäinen ja sama on tapahtunut minulle. Koulukiusaamista.

Itsestäni tuli ujompi sen takia että kun kasvoin en juuri koskaan nähnyt sukulaisia tai muita perheen ulkopuolisia aikuisia, joka olisi ns. sosialisoinut muo. Sen sijaan kun näitä random sukulaisia näky about kerran kaks vuodessa menin aina piiloon.

Sitten koulussa kasvoin ja huomasin välillä et muo ei kuunneltu et muiden ääni meni etusijalle (vaikka niin ei edes tapahtunu ensin usein), se alensi itseluottamusta, sekä ihailu toisia kohti ja epätyytyväisyys itseeni kun erilaisuuden huomaaminen tuli peliin.

Pienestä asti olen ollut ujo ja hiljainen. En tiedä mistä se alun perin on lähtenyt liikkeelle - äitini on myös aika varautunut, joskin kuitenkin sosiaalinen, mutta pitäytyy pienissä piireissä. Isäni puolestaan on todella puhelias ja avoin sekä rohkea sosiaalisesti. Välillä vituttaa se, etten ole perinyt isältäni tätä "hyvää" luonteenpiirrettä, sen sijaan olen kyllä perinyt hänen mieltymyksensä alkoholiin. -.-
(Joka taas kyllä on saanut alkunsa tästä ujoudesta ja siitä johtuvasta huonosta itsetunnosta ja masennuksesta.)

Suurin syy ujouteen on varmasti koulukiusaaminen läpi koko ala-asteen. Olen aina ollut melko rauhallinen ja huonosti seurassa viihtyvä luonne ja tuo koulukiusaaminen ei varmasti muuttanut minua sosiaalisemmaksi. Lisäksi joku psykologian ammattilainen voisi vielä todeta, että äitini kuolema ollessani 10 vuotias on varmasti myös vaikeuttanut sitä, miten helposti pystyn muodostamaan suhteita naisiin.

mutta sen haluan sanoa,että et ole toisia parempi etkä pahempi:) Ujous voi olla synnynnäistä,itse koen sen näin,oman ujouteni.Hirveästi tsemppiä ja haluja oman näköiseen elämään ja onnea toivottelen!!Elämä on kuitenkin lyhyt ja siitä pitäis voida nauttia:)jokainen omalla tavallaan.

olin louluikäännasti melko vilkas, koulussa 2 ensimmäistä luokkaa vähän vilkkaus jarruuttui.Koin kotikasvatukseni pienestä asti kovaksi,kuin kuri armeijassa.elämän vaiheeni muuttuivat aikanaan ja minut ujoksi.Kartoin myös vastakkaista sukupuolta koska ujostutti.Menin työelämään.jossa tietty pomo vittuili monta vuotta täysin syyttä.Hän yritti että hakisin itse lopputiliä,koska ei löytännyt järkisyytä antaa sitä minulle.Olin siinä paineessa kunnes oli aika mennä inttiin.Siellä alussa jännitti,kumnnes lopussa olisin kaivannut jäädä sinne.Menin takaisin viellä muutamaksi tunniksi vanhaan työpaikkaani tunteakseni sen raskaan ilmapiirin.Menin konttoriin ja eräs fa,ktori sanoi että tämä oli frekki peli losta ei makseta palkkaa. ajattelim etteivät sillä paljon rikastu ja lähdin ovesta ulos vapauteen.Tuossa työpaikassa ujouteni karisi,mikä oli plussaa.Elämässäni oli viellä monta mutkaa työpaikoissa ja ystävieni virallisissa asioissa joita osaltani yritin ratkoa sekä pyrin yhä hieman tukemaan.Eläminen elämässä on kullekin oma aikansa,ja jos haluaa elää senkin ajan ahdistuksetta kannattaa yrittää murtaa vanhat seinämät kuten ujoudenkin,niin se helpoittaa jo jonkunverran yhteiskunnassamme. toivottavasti sait jotain vinkkejä tästäkin?

En ole temperamentiltani ujo, mutta teini-ikäisenä tuli kuitenkin hikikomeroiduttua muutamaksi vuodeksi ja siitä maksetaan nyt kovaa hintaa =D. Mun elämä on kyl muutenkin sen verran pаska läppä, että pitäis lähinnä naurattaa joku ujous :--D.

Tärkein juttu on löytää se oikea. kun ei ole löytänyt parasta on ettei luule jonkun olevan se, ku se ei ole. Sitten kun tiedät really kuka on se oikea, se on niin erilaista, ettet haluakaan ajatella ketään muuta.

Olen syntynyt perheeni nuorimmaksi, jota on jo kotona jotenkin alennettu ja jätetty vähemälle huomiolle koko elämäni. Sitten koulussa ala-asteella opettajat muistuttivat moneen kertaan erilaisuudestani, vaikka aluksi en huomannut, että se olisi ketään muita oppilaita häirinnyt. Minulla oli ala-asteen alussa jopa muutama kaveri ja vain hyvin harva poika haukkui. Muut olivat ystävällisiä. Vuosien saatossa tilanne muuttui. Muut tytöt kääntyivät vähitellen minua vastaan, eristivät ja jättivät yksin. Kai minussa oli jotain vikaa sitten tai olin vain liian ujo ja kykenemätön tekemään asioille mitään. Haukkuminen sattoi johtua perhetaustastanikin ainakin tuntemattomien osalta. Perhettäni oli sillä seudulla pilkattu jo ennen syntymääni. Loppu-peruskoulu olikin pelkkää kärsimystä ja yksin-oloa. Opettajat ja vanhempani syyttivät minua tilanteestani. Vanhempieni mielestä kaikki oli vain omaa syytäni ja opettajat luulivat minun haluavan olla yksin. Kiusaamista ei nähty. Nämä kaikki huonot kokemukset ovat muuttaneet minua aina vain epävarmemmaksi ja ujommaksi. Olen yrittänyt monesti muuttaa itseäni, mutta muutokset vaan eivät tunnu ikinä jäävän pysyväksi. Ei ole edes rohkeutta tai kykyä muuttua tarpeeksi paljon. Lopulta vetäydyn taas kuoreeni.

Ujo löytyy täältäkin. Voisin kirjottaa aiheesta romaanin, mutta johan tässä ketjussa on asiaa puitu. Sanonpa vaan että elämä olisi niin paljon helpompaa kun uskaltaisi olla oma itsensä!

Teini-ikäisenä oli uskomattoman ujo, jännitin ihan pieniäkin asioita (esim. bussimatkoja kouluun). Ylä-aste oli kamalaa aikaa, en uskaltanut puhua kenellekään lukuunottamatta yhtä ystävää. Pikkuhiljaa olen oppinut sosiaalisemmaksi enkä enää suorastaan pelkää ihmisiä (olen nyt 23v), mutta harvassa ovat ne kerrat kun aloittaisin keskustelun tuntemattoman ihmisen kanssa tai kokisin sellaisen tilanteen epäkiusalliseksi. Enkä varmasti avaa suutani isommassa porukassa, vaikka pääni sisällä kävisin kuinka raivokasta keskustelua. En tiedä miksi se on niin vaikeaa, ilmeisesti en pidä mielipiteitäni niin tärkeinä tai muita kiinnostavina.

Olen kyllä hyväksynyt itseni tällaisena ja vähän luotan siihen että tulen aikaa myöten itsevarmemmaksi ja sosiaalisemmaksi. Mutta yksi asia saa minut aina alakuloiseksi ja masentuneeksi: kun joku esim. uusi tuttavuus kommentoi hiljaisuuttani. Joko kysyy suoraan että "ootsä aina noin hiljanen" tai tokaisee että "kun sä oot noin hiljanen....". Se on aina isku vasten kasvoja. YRITÄN niin kovasti olla osa porukkaa ja estää itseäni sulkeutumasta kuoreeni, että tuollainen kommentti tuntuu suorastaan loukkaukselta ja romuttaa aikaansaamani tuloksen. Mietin hiljaa mielessäni että niin, mä oon tällanen hiljainen ressukka, enkä enää jaksa edes yrittää.

Ystävät ovat kyllä erittäin tärkeitä, jos ujo ihminen jää ilman ainuttakaan ystävää, on siitä ujoudesta hyvin vaikeaa päästä irti. Ja itse pystyn nimeämään yhden asian joka on parantanut ongelmaani huomattavasti: poikaystävä. Vielä muutama vuosi sitten en uskaltanut puhuakaan vastakkaisen sukupuolen edustajalle, saatika kuvitellut ikinä seurustelevani! Nyt olen itsevarmempi kuin koskaan.

Tiedän kyllä aika varmasti mitkä seikat ovat tämän ujouden takana:
- asuin pienellä paikkakunnalla (ja vielä senkin laitamilla, kaukana muista),
- lapsuuteni vietin pitkälti kotona, hyvin harvoin pääsin käymään missään tai yleensä tapasin ketään perheeni ulkopuolelta
- en ollut ikinä hoidossa
- perheeni on aika epäsosiaalista porukkaa
- ja tästä kaikesta seuraa väheksyntä koulussa, ei ihan kiusaaminen mutta sellainen välttely. En osannut puhua muille, joten oli automaattisesti jotenkin outo.

Omien lasteni kanssa pyrin tekemään toisin. Ja romaani tuli vaikkei pitäny. :)

Niin, ja jotain neuvoja vielä perään (rupesin muistelemaan niin että unohdin mihin oli vastaamassa). Itse huomasin tällaisten asioiden auttavan minua (se on eri asia voiko niihin itse vaikuttaa):
- paikkakunnan vaihto
- uusi koulu, uudet ihmiset
- loistavat opiskelukaverit. Enhän minä kenellekkään mennyt juttelemaan, mutta ne tuli mulle!
- seurustelu
- humalatila :P

Ja tämän jälkeen edelleen uudet työpaikat ja ihmiset. Aina kun astuu uuteen ympäristöön ja tekee sen sillä mielialalla että nyt en leimaudu hiljaseks, vaan olen reippaasti porukassa mukana, niin pääsee pikkuhiljaa eteenpäin. Omiin pieniin ympyröihin ei kannata jäädä, vaikka niistä lähteminen pelottaa kuinka helvetisti.

Minä olen aina ollut aika ujo, mutta tutustuttuessa kyllä puhun ( en ole tutustunut kehenkään koulun jälkeen). Ongelma paheni kun lähdin eri koulutukseen kun kaverini enkä nää juurikaan samanikäsiä että pääsisi tutustumaan uusiin tyyppeihin. Ja vanhat muutamat kaveritkin asuu toisella puolella kaupunkia enkä nää heitä usein, niillä on tietenkin nykyään eri kuviotkin enkä kuulu niihin enään. Ehkä siitä johtuu että mulla on vähän vaikeuksia puhua, sanon minun mielestä asioita vähän oudosti enkä osaa kunnolla keskutella ihmisten kanssa(en tavallaan löydä oikeita sanoja) jonka takia sanon erikoisesti puhuessa ja se ärsyttää ja siksi olen hiljaa, myönnän myös että en edes kunnolla enään yritä puhua ja en ole kovinkaan kiinnostunut kommentoimaan "tuttujen" asioita :D. Heidän kanssa olen sellainen kuin olen mutta kunnon kavereita ei ole kuin ehkä yksi. Perheeni on kuitenkin ihan sosiaalinen ja menevä.

Isäpuoli oli alkoholisti ja pieksi mua ja mutsia. Sen takia vähän pelänny ihmisiä ja kiusattu oon ollu, ylä-asteella meni aika fyysiseks.

Olen todella ujo ja oon aina ollutkin. Jännitän tosi paljon kohtaamisia uusien ihmisten kanssa ja minua pelottaa sairaalloisesti, että en keksi mitään puhuttavaa ja yleensä en paljoa keksikkään. Saatan kyllä jostakin puhua, mutta aina tulee niitä hiljaisia hetkiä jolloin en keksi mitään sanottavaa ja tilanne muuttuu hyvin kiusalliseksi ja tämä uusi ihminen ei halua enää toisten edes puhua kanssani, sen huomaa kyllä sanomattakin. En tiedä mikä siinä on, sillä tuttujen ihmisten kanssa kyllä keksin puhuttavaa ja voin olla oma itseni, mutta uusille tai puolitutuille ihmisille puhuminen on hankalaa. Pystytän ympärilleni jonkinlaisen suojamuurin.
En myöskään näytä tunteitani kovin helposti. Kai mä jotenkin alitajuisesti ajattelen, että tunteiden näyttäminen osottais mut heikoksi. Sitten ihmiset ajattelee, että olen tunteeton robotti. Se sattuu, paljon, mutta sitäkään en tietenkään voi näyttää.
Haluaisin kovasti tutustua uusiin ihmisiin, koska ihmiset ympäriltäni ovat alkaneet vain katoamaan. Osittain se on vähän omaakin syytäni, sillä en näytä, että välitän, vaan annan niiden mennä. Jos joku ottaa etäisyyttä minuun, niin annan asian vain olla ja lopulta ei ollakkaan enää missään tekemisissä.

En osaa yhtään sanoa mistä tämä ujouteni voisi olla peräisin. Ehkä se vain on osa mun perusluonnetta. Olen kyllä yrittänyt kovasti rohkaista itseäni ja olen siinä jotenkuten onnistunutkin, mutta kaverit vaan katoaa mun ympäriltä ja en osaa tehdä asialle mitään. Oon tajunnu, että elämässä ei selviä, jos on liian ujo. Karu totuus. Mun elämä on nykyään vain tyhjää täynnä. Koulu ja urheileminen = mun elämä. Onneksi mulla on sentään perhe, joka on ainoa syy miksi haluan elää.

Nyt kun luin tätä kirjoittamaani tekstiä tajusin, että suurin ongelmani ei olekaan välttämättä se itse ujous, vaan tämä suojamuuri, jonka avulla työnnän kaikki pois luotani. Ja murehdin liikaa sanomisiani. Piilotan tunteeni ja ajatukseni, enkä osoita rakkautta. Täytyy siis vain alkaa olla olemaan avoimempi!
Oma kirjoitukseni avasi silmäni.


Ihan muuten vain kävin tänne purkamassa sydäntäni ja se kyllä helpottikin oloani huomattavasti. :)

Olen todella ujo ja olen aina ollut pienestä asti. Haittaa mua en uskalla puhua vieraille, tunneilla viittaaminen vaikeaa, esiintyminen, sosiaaliset tilanteet

Joo mäki oon tosi ujo oikeesti, tunnistin monii kohtii mitkä natsas itteeni ku luin noita aikasempia tekstejä.. Sanotaa näin et oikeesti ujot on tosi hyvii tyyppei,mut epävarmuuden kylvämänä,ulosanti on aika heikkoa.. Ujous on joissain tilanteissa hyvä asia, ja joissain sit taas huono. Oikeesti, kaikki ujot ihmiset, ei kannata lähtee aattelee mitä muut aattelee ku sanoo jotain,tai heittää läppää, jos se ajatus tuntuu sinä hetkenä hyvältä, niin sillon se on hyvä asia, mitä väliä sillä jos joku toinen nyt ei sattus olemaankaan samaa mieltä :D ja sillonhan se on vaan bonusta jos se toinen ihminen on samaa mieltä,saa vaan lisää itsetuntoo :) kaikki on kiinni asenteesta.itseään pitää oikeesti arvostaa kuitenkin. pitää pitää mielessä että itse on itsensä herra u know.
Kiusaamiset sun muut tietty syö itsetuntoo,ja omakuvaa,alkaa niiku uskoo niiden toisten puheita, mut pitää olla vahva, ja uskoa vaan siihen sun omaan kuvaas itestä, ei niiden muiden tyhmii läppii. Ilman tota ajatusta ei pärjää,sanoisinko näin.
Mut zemppii meille kaikille ujoille! mullaki tässä projektina että lähtis pois semmone turha jännittäminen,ujoudesta oon jo päässy hyvin eroon vuosien mittaan, tullu vaa semmosii tilanteit et on ollu pakko selviytyy ja niistä sitte selviydytty ollaan :D jee!

r-vika ja rankka lapsuus :/

Ala-asteella kiusattin jatkuvasti, varsinkin pojat haukkui rumaksi ja läskiksi. Nykyään jo hyvä itsetunto ja itseluottamus, mutta jos näen hyvännäkösen miehen niin enpä kehtaa edes katsoa häntä koska kuvittelen että hän pitää minua rumana, vaikka en sitä olekaan. (saati lihava.) Jos "joudun" keskustelemaan jonkun minua miellyttävän miehen kanssa niin muutun tahtomattani kylmäksi ja tunteettomaksi (suojatoimi) ja siksi minua luullaan usein ilkeäksi ämmäksi.
(olen 18v)
Vanhemmat ovat yliavoimia eli ujous ei ole periytynyt, vaikka olen aina ollut ujo, mutta koulukiusaaminen teki minusta vielä ujomman.

Ujon poissulkeminen vaatii huiman kännin.

Vaikka olet syntynyt ujoksi ei sellaiseksi tarvitse jaada. Helpommin sanottu kuin tehty. Minakin olen aina ollut ujo mutta nyt hieman vanhempana suhtautumiseni moneen asiaan on muuttunut. Sinun taytyy ottaa vastuuta omasta elamastasi, mieti mita kaikkea haluat tehda mita et nyt voi koska ujous estaa, mainitsit haluavasi tyttoystavan. Mutta olet liian ujo puhumaan. Mainitsit etta kannissa kuitenkin pystyt juttelemaan tytoille, onhan se kuitenkin hyva alku silla nain saat ainakin ensimmaisen kontaktin ja ehka jollain lailla uskaltaudut pyytamaan treffeille. Treffit onkin se haastavampi juttu silla jos et uskalla puhua voi treffit jaada aika lyhyeksi, mutta ehka voisitte menna hieman erillaisille treffeille missa ei valttamatta tarvitse toista kasvokkain tuijottaa esim. voisit pyytaa kavelylle tai vaikka leffaan ja jos tunne on molemmin puoleinen ja seuraavat treffit jarjestyy on silloin ehka vahan helpompi olla kun ainakin tiedat etta on jonkinlaista ihastusta ilmassa.
Muista olla kiinnostunut toisesta ihmisesta, ujoilla on se vika mina itseni mukaan lukien etta me ajatellaan itseamme ihan liikaa. Mita ma sanon ja mita jos mokaan? Yrita olla myos toisen ihmisen kengissa han voi myos olla ujo. Alaka suunnittele liikaa, anna elaman menna omalla painollaan!

oon ujo enkä puhu(paitsi tutut)

-perheväkivalta
-geenit
Noi on vissiin ne mistä itellä ainakin johtuu.

No, isän puolelta sukua olen varmaan perinyt koko ujouden.
Kävin itseasiassa terapiassa juuri ujouden takia kun olin pieni, mutta ei se kyllä yhtään ole auttanut.

Ujouteni periytyy varmasti isältäni, joka on ollut nuorena tosi ujo ja ei vielä nykyään viisikymppisenäkään ole mikään suupaltti tai porukan keskipiste. Myös äiti on omien sanojensa mukaan ollut nuorena ujo ja nykyäänkään ei uskalla puhua "itseään viisaampien" seurassa. Huomaan itsessäni samaa vikaa.

Oon myös aina ollut tosi herkkä lapsi. Muistan lapsuudesta monia tilanteita, kun sanoin jotakin hölmöä ja muut nauroivat minulle kuorossa. Nämä tilanteet kalvoivat minua kuukausia, ellei jopa vuosia. Pidin niitä möykkynä sisälläni, koska perheessäni ei vaan ikinä keskusteltu mieltä painavista asioista tai tuntemuksista.

Nykyäänkin pelkään mokaamista tai tilanteita, joissa teen itsestäni vahingossa hölmön. En kestä sitä, jos minun kustannuksellani nauretaan. Siitä huolimatta oon kova kritisoimaan muita ja nauramaan heidän hölmölle käytökselleen. Minun pitäisi opetella nauramaan itselleni ja olla välittämättä mokailusta.

Itse voisin sanoa ujouden syyksi luontaisen synnynnäisen tempperamentin, vanhemmat ja kasvuympäristön. Minuakin on kiusattu koulussa, mutta en usko sen olevan suurin syy.

Olen ainoa lapsi, vanhempani ovat hiljaisia, rauhallisia ja sellaisia, että tosiaan meilläkin ollaan aina hävetty tunteiden osoituksia. Ovat aina suhtautuneet vähänkin hellyyteen, seksiin ja tunteisiin liittyviin juttuihin häpeilevästi ja kainosti. Olen nyt 24-vuotias, enkä vieläkään "kehtaisi" viedä poikaystävääni näytille. Yritän olla mahdollisimman "sukupuolineutraali" ja "tunteeton". Siis mitään väkivaltaa tai muita huonoja juttuja ei ole ollut, ovat olleet hyviä ja luotettavia vanhempia ilman mitään suurempia ongelmia. Helpompaa vaan olisi jos kaikesta voisi puhua ja ottaa rennosti.

Meillä ei myöskään melkein koskaan käynyt vieraita, elämä oli hiljaista pienessä kerrostalokolmiossa. Olen aina haaveillut isosta rivitalosta, ja sisaruksista, elämästä ympärillä. Uskon että myös tämä ainoan lapsen tottumus siihen ettei tarvitse taistella huomiosta tms, on johtanut siihen etten ole oikein osannut vetää huomiota tarpeeksi itseeni uusien ihmisten kanssa vaan jään seinäkukkaseksi.

Voihan myös olla, että vaikka olisin syntynyt isompaan perheeseen runsaalla tuttavaverkostolla, olisin silti se hiljainen tyyppi. Uskon kuitenkin että tällä hiljaisella ja "yksinäisellä" kasvuympäristöllä on ollut paljon osuutta asiaan.

Oma ujous johtuu pääosin huonosta itsetunnosta. Kun pudoton painoni normaaliksi ja aloin kuntoilemaan rohkenin pyytää muutamaa ihmistä kahville ja he jopa suostuivat. Ikävä kyllä ei ollut oikeanlaisia ihmisiä ja mönkään meni. :) En tosin ajatellut tarpeeksi pitkälle ja tajusin ettei tässä elämäntilanteessa kannata edes harkita seurustelua joten nyt odotellaan, että hommat kunnossa. Tosin romuttui itsetunto taas seurauksena. :) Ainakin uskaltaa pyytää ulos sitten joskus, kun näyttää lähtevän. Ehkä kävi tuuri tosin.

Itselläni on ollut perheväkivaltainen lapsuus. Olin todella arka ja ujo aina 12-13 vuotiaaksi asti kunnes viimeinkin perheessäni ei ollut enään väkivaltaista miestä. Kuitenkin olen edelleen hyvin yksinäinen kyllä ja vaikka osaan tulla erittäin hyvin yksin toimeen, ajattelen kyllä pitäisikö elämään saada jotain muutosta aikaan. Työn lisäksi minulla ei ole muuta ajanvietettä kuin olla aikalailla lähes kokonaan yksin. Olen siis mies ja kohta 26 vuotta ikää ja edelleenkään seurusteltua ei ole tullut elämän aikana. Kuten sanoin, olen kyllä tottunut olemaan yksin mutta toisinaan tulee mietittyä tätä tilannettani. Muuten kyllä kaikki on kunnossa, tupakkaa ja alkoholia ei tule nautittua, rahaa on ja täysin terve olen kyllä. Seurustelun aloittaminen voisi kenties tuoda muutosta elämään tietysti siinä on se ettei ole seurustellut ennen, se on varmasti outoa mutta kai sitä täytyy ainakin edes yrittää.

- Se on vain osa minua, luonteenpiirre. Kukaan suvussani ei ole ujo, kaikki ovat todella puheliaita ja avoimia, mikä tekeekin tästä outoa. Pienenä, kun menin esikouluun niin muistan olleeni tosi peloissani. Halusin äidin ja isän luo turvaan enkä olla tuntemattomien keskellä.

Ujous jatkui ala-asteellekin. Olin ainoa hiljainen lapsi koko luokassa. Onnistuin silti saamaan jotenkin ystäviä, en enää muista miten.

- Ujous paheni yläasteella koulukiusaamisen takia. Luokkani oli kuin helvetistä. Siellä ei suvaittu erilaisuutta ja minä olin erilainen. Kömpelönä, kiusallisena ihmisenä nolasin itseni monesti enkä osannut nauraa itselleni, joten siitä löytyi yksi kiusaamisen aihe muille. Minusta leviteltiin todella nöyryyttäviä, ilkeitä, tietenkin perättömiä juoruja. 9. luokalle asti tuota jatkui, olin täysin ilman ystäviä koko ajan.

Vielä nykypäivänä olen ujo (olen 18, täytän pian 19), koska koulukiusaaminen jätti ikuiset arvet. Jos ihminen katsoo minuun päin niin siitä tulee mielee vain se, kun koulukiusaajani tuijottivat minua pitkään, osoittelivat sormella ja nauroivat. Elämästäni tehtiin helvettiä ja ikävät muistot seuraavat minua koko loppuelämän. Olen sosiaalisempi nykyään eikä puhuminen enää pelota niin paljoa. Vaikka olenkin sosiaalisempi, olen silti ujo ja uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan helvetin vaikeata. Kun olin entisten ystävieni seurassa, minut koettin tylsäksi. En keksinyt mitään puhuttavaa, en edes uskaltanut puhua avoimesti, koska kuulin vain koulukiusaajieni naurun äänen ja mietin liikaa, että nolaisin itseni. Nykyään minulla on tasan 0 ystävää. Ainoat ihmiset elämässäni ovat vanhempani ja veljeni. Olen työtön, joten kotona vanhempien nurkissa rötkötän kaiket päivät yksin. Kuntoni huononee tämän takia ja olen hyvin masentunut. Odotan innolla sitä päivää, kun otan itseäni niskasta kiinni ja tuon muutosta elämääni. Itsemurha-ajatusten ohella olen miettinyt, että saisin hyväpalkkaisen työn, muuttaisin ulkomaille (ulkomaille muutto on ollut yksi isoimmista unelmistani. Haluan kokea uuden kulttuurin, kielen, ihmiset ja maan osana elämääni) ja aloittaisin puhtaalta pöydältä. Vieraassa maassa minua ei tunne kukaan , joten elämäni alkaisi alusta. Tiedä sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Viimeeksi itkin tänä yönä yksinäisyyteni takia.

Taitaa itsellä johtua siitä etten oikein koe olevani miellyttävää juttuseuraa aina. Yleensä vain kommentoin muiden keskusteluja tai heitän huumoria välissä. Vähän on small-talk taidot olemattomissa. Ei osaa kertoa mitään tarinoita tai taikoa juttua tyhjästä. Tuntemattomien ihmisten kanssa on suojamuurit aika korkealla ja jos en ole varma miten henkilö suhtautuu asiaan jota olisin sanomassa, niin yleensä jätän sanomatta. Kaverien kanssa tosin puhuminen paljon helpompaa, kun voi puhua ihan suoraan ilman, että miettii mitä suustaan päästää haha. Olen kanssa paljon puheliaampi pienemmässä seurassa, kuin jos ympärillä on paljon ihmisiä. Kannan silti intreverttiluonnettani ylpeänä! Kai se kaikki paranee treenatessa. Pitäisi vain käydä enempi ihmisten ilmoilla. Ehkä syynä on vain huonot nuoruudenkokemukset ja jäänyt tavaksi hieman ujostella. :)

Itseäni ujostuttaa koska sukunimeni on niin vaikea ja outo että kukaan ei osaa sitä ja ihmiset aina kyselevät että miten se lausutaan ja pälä pälä. sen takia ujostuttaa soittaa esim puheluita kun sanoo nimensä niin ihmiset vastaavat että ''anteeksi mitä''. joudun aina tavaamaan sukunimeni tilanteissa kuin tilanteissa. Ihmiset ovat vielä niin ennakkoluuloisia henkilöitä kohtaan joilla on outo nimi. Varsinkin työnhaussa tämä on näkynyt.

olen siis perheestä, jossa toinen vanhemmista on ulkomaalainen ja häneltä olen sukunimeni saanut. mutta olen suomea äidinkielenä puhuva, koko ikäni suomessa asunut henkilö

Punastun myös helposti pienestäkin tilanteesta jossa oloni on epämukava, kuten tämä sukunimeni tavaaminen ihmisille. koulussa jouduin aina lausumaan sukunimeni kun opettajat halusivat tietää miten se lausutaan. tämä aina herätti huvittuneita katseita minua kohti ja hävetti.

Usein haluaisin vaihtaa sukunimeni normaaliin suomalaiseen sukunimeen mutta en edes haluaisi tietää miten isäni reagoisi tähän.

Kahvista.

Syy ujouteeni löytyy varmaan yläasteen ajan huonosta itsetunnosta ja kiusaamisesta, se ei varsinaisesti ollut koskaan mitenkään kovaa, mutta kuitenkin vuodesta toiseen jatkuva vittuilu on aika kuluttavaa henkisesti, varsinkin kun tuntee ettei kuulu mitenkään siihen joukkoon jonka keskellä joutuu olemaan. Joskus seitsemännellä luokalla varsinkin itsetuntoni oli aivan maassa ja olin todella herkkä pienellekin ärsyttämiselle ja muulle joka vain lisäsi huonoa oloa ja itsetuntoa entisestään.

No sitten kahdeksannella aloin tottumaan tähän kiusoitteluun, kehitin tavallaan henkisen kovan ulkokuoren jonka sisälle sulkeuduin, en näyttänyt enään tunteitani ulkopuolelle tai reagoinut sillä tavalla kiusoitteluun joka toki jatkui edelleen. Tällä tavalla kiusaaminen ei enään sattunut samalla tavalla ja toki minua oli myös vaikeampi kiusata kun en siihen enään reagoinut juurikaan paitsi jos aivan liian pitkälle meni, jota kyllä tapahtui pariin otteeseen. Mutta toisaalta muutuin toki myös hiljaisemmaksi ja sulkeutuneeksi, kun en päästänyt ketään mitenkään lähelle minua oli minua myös vaikeampi vahingoittaa.

Yhdeksäs luokka meni suunnilleen samoissa merkeissä, jaksoin painaa läpi yläasteen kun tiesin pääseväni sitten lukion alkaessa vittumaisista ihmisistä, kuten myös pääsinkin.

Nyt lukiossa olenkin jo ensimmäisen vuoden mennyt lävitse... Huomattavasti helpompaa on kyllä tällä alueella kun ihmiset ovat huomattavasti järkevämpiä ja eivät avoimesti juuri vittuile mistään tai koita puuttua liikaa minun asioihini ja tekemisiini, saanpahan olla rauhassa. Kuitenkin ujous säilyy, muutaman kaverin kanssa jutustelu onnistuu ihan hyvin mutta taas muuten esimerkiksi esitykset koko luokan edessä ovat aika tuskaa, ja myöskin tuntiaktiivisuuden ylläpito tuntuu vaikealta kun pelkkä kysymyksiin vastailukin saa jostain syystä aikaan lievää jännitystä. Tavallaan siis hiljaisuus ja sulkeutuneisuus joka toimi defenssinä yläasteella on jäänyt osittain päälle ja ilmenee jännityksenä sosiaalisissa tilanteissa. Tätä pahentaa se että lukio on pieni ja asun pienellä paikkakunnalla, en tunne että voisin edes yrittää aloittaa alusta kun kaikilla on tietty ennakkokäsitys minusta, ja muutenkin sitten koulun ulkopuolella sosiaalisia kontakteja tulee hyvin vähän, muutamilla retkillä joiden aikana on ihan pakostakin tullut paljon sosiaalista kanssakäymistä olen huomannut myös ujouteni ja jännityksen hälvenevän, mutta sitten taas kun palataan arkeen jossa näitä kontakteja ei niin tule koulun ulkopuolella se palaa taas. En siis tunne olevani luonnostani erityisen hiljainen persoona, tykkään kyllä keskustella sitten sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen hyvin.


Onhan tämä vähän kuluttavaa ja väsyttävää kun tämä ongelma vaivaa päivittäin, mutta uskon että pääsen siitä sitten joskus aikanaan lukion jälkeen eroon kun muutan johonkin suurempaan paikkakuntaan jossa voin aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, ja aioin myös matkustella jossa siinäkin väistämättä tulee näitä tilanteita lisää ja niistä selviytyminen ehkä sitten lisää itsevarmuutta.

Ja lisätään nyt vielä etten näe olevani perusluonteeltani mitenkään erityisen ujo enkä myöskään mikään kauhean sosiaalinen vaan siitä väliltä, sellaisten ihmisten kanssa joihin luotan ja joihin olen kunnolla tutustunut minulla ei ole suurempia ongelmia jutella, lähinnä vaan ihmiset joihin ei ole kunnolla tutustunut mutta joilla on kuitenkin minusta mielikuva ahdistavat.

Mun ujous alkoi yläasteella. Jälkeenpäin ajateltuna se oli melko kummallista, koska koko lapsuuden olin mielestäni ollut supersosiaalinen, puhelias, en jännittänyt mitään esiintymistä, rakastin sitä. Juonsin kevätjuhlia, harrastin teatteria yms ilman mitään ongelmaa.
Yläasteaikana perheolosuhteet oli koko ajan rauhalliset, kavereita oli jonkin verran, joskin ala-asteen aikaiset parhaat kaverit jäivät, joka oli rankkaa. Mua ei koskaan kai pahemmin koulukiusattu, joskin olin sen verran omalaatuinen että oli paljon ihmisiä jotka ei sietänyt mua, tai musta tuntu ainakin siltä. Itsetunto muuttui heikoksi, yritin aina miellyttää ihmisiä, jotta musta pidettäisiin. Yläasteella sitten alkoi aivan sairaanloinen ujous. Aloin jännittää kaikkia uusia tilanteita, änkytin välillä, pahimmat oli esimerkiksi esitelmien pidot, jossa käteni tärisivät aivan hullun lailla. Aloin vältellä uusia sosiaalisia tilanteita.
Amiksessa sama jatkui, joka häiritsi elämää ihan hirveästi. Tunnit, joilla piti jollain tapaa esiintyä tms ja työharjottelut oli yhtä helvettiä hoitoalaa kun opiskelin. Nautin kyllä työstä, mutta en kestänyt ohjaajan vahtimista tai muiden työkavereiden kanssa oloa. Pelkäsin joka hetki että tekisin jotain väärin. Kun ohjaaja ei katsonut pystyin suoriutua kaikista tehtävistä oikein mallikkaasti. Aina jos tuli jokin sosiaalinen tilanne jota en sietänyt yritin vain häipyä tilanteesta. Joskus en kyennyt sanomaan edes yksinkertaista vastausta tai kysymystä tai katsoa silmiin.
Valmistumisen jälkeen sain suhteilla vakituisen työpaikan, alku siellä oli hyvin vaikea, pakoilin ihmisiä, puhelimeen vastaamista kaikkea mahdollista ja aattelin ettei musta koskaan voi tulla hyvää työntekijää. Sinnikkyys kuitenkin palkittiin pitkän ajan päästä lopetin jännittämisen ja nyt 4 vuotta oltuani pystyn olemaan työpaikalla kuin kotonani. Tietenkin välillä tulee yllättäviä tilanteita, jolloin paniikki iskee jälleen.
Olen lähtenyt uudelleen opiskelemaan ja ujous on palannut taas enemmän kuvioihin. Ei niin vahvana mut pahasti häiritsevänä. Pelkään kovasti että tilanne menee taas niin sairaaksi etten pysty toimia. Olen kuitenkin nyt vahvempi, pystyn puhumaan ujoudestani ja muistella pahoja hetkiä nauraen esimerkiksi työkaverieni kanssa. Mutta siinä tilanteessa ku paniikinomainen "ujouskohtaus" tulee jossain vieraassa uudessa tilanteessa jossa en tunne ihmisiä alkaa armoton jännitys,änkytys ja suoriutumiskyvyttömyys. Ja se voi joskus tulla vaikka kaupan kassalla.
Tutuissa turvallisissa tilanteissa olen erittäin puhelias ja sosiaalinen, ehkä porukan äänekkäin ja jos sanon jollekkin että olen ujo joka on nähnyt mut vain sosiaalisena ja puheliaana ei usko. Iso ongelma tässä on myös se, etten pysty tutustumaan helposti uusiin kontakteihin, varsinkiin miespuolisiin. En ole koskaan seurustellut ja välillä tuntuu että ei sitä koskaan tule tapahtumaankaan, vieraille puhuminen on niin vaikeeta. Olen pariin kertaan ollut treffeillä ja ne on ollut erittäin kiusallisia, änkyttämistä ja puuttuvia puheenaiheita, joten niihinkin on tullut kammo. Omia tunteita en oikein osaa näyttää, herkistä asioita en pysty vieläkään puhumaan kenellekkään. Toisten murheita kuuntelen ja olen tukena, joka vissiin tähän "ujodiagnoosin" oireisiin useimmilla kuuluukin.

En tiedä, kerropa se miksi ujoutta yleensäkin on.

Omalla kohdalla masennuksesta, huonosta itsetunnosta, joista johtuen koen itseni rumaksi. Näin tiivistettynä nuo ovat yksia isoimmista syistä. Eli se perisuomalainen synti:huono itsetunto.

ööh... näkisin että on olemassa kaksi pääsyytä, tai ehkä jopa kolme, siihen miksi itestäni tuli niin pirun ujo...

Yksi oli se että olin niin herkkä lapsi ja teini. Otin helposti pienenkin kritiikin ja arvostelun itseeni. Vähitellen vain tulin siihen tulokseen että minun ei kannattanut sanoa mitään tai tehdä mitään muiden edessä koska se mitä tein tai sanoin on usein miten väärin ja minulle vain naurettaisiin. Toisin sanoen, inhosin tilanteita missä olen tahtomattani tehnyt itsestäni pellen ja häpesin itseäni. Joten jossain vaiheessa vain lakkasin puhumasta muille kuin parhaalle kaverilleni ja seurasin isommassa ryhmässä hiljaa sivulla mitä muut tekivät tai sanoivat. Se johti siihen sitten että menin täysin lukkoon jos joku puhui MINULLE, siis joka ei yleensä puhu minulle.

Toinen syy oli se että tämä minun peruskoulun paras mutta ainoa kaverini oli lapsellinen päällepäsmäri joka sai mustasukkaisuuskohtauksen jos en häntä huomioinut kun esim. puhuin jollekulle muulle. Koska olin tämän kaverin tossunalla (ja koska olin suoraan sanoen raukka luonteeltani) en voinut tehdä muuta kuin vältellä näitä tilanteita sen takia että rauha säilyisi minun ja tämän kaverini välillä. Joten loppupeleissä ainoa jonka kanssa sosialisoin koulussa oli tämä "prinsessa" ja sen takia muut luokkalaiseni pitivät minua idioottina, jonka kanssa ei haluta olla missään tekemisissä ja monelle olinkin vain ilmaa. Ei ihan tehnyt hyvää itsetunnolle tuo aika... ihmeempää koulukiusaamista en kokenut kuitenkaan, eikä se pieni kiusaaminen ihmeemmin onneksi vaikuttanut itsetuntooni...

Onhan niitä muitakin syitä mitkä ovat osaltaan varmasti auttaneet siihen että minusta tuli ujo. Varmasti myös yksi suhteellisen suuri syy oli se että lapsena jouduimme muuttamaan paikasta toiseen usein, joten kaveripiiri ei kovinkaan usein ehtinyt karttumaan, ja aloinkin tottumaan yksinolemiseen. Ja tietty omasin todella surkean itseluottamuksen ja inhosin ylikaiken ulkonäköäni. En usklatanut meikata tai käyttää muodikkaita vaatteita koska pelkäsin että minut huomataan sitten ... nykyäänkin vältän meikkaamista koska tuntuu että joudun valokeilaan sen takia ...

Perhesuhteista kaikki lähti, asemasta siellä. Koulukiusaaminen oli jatkumoa sille, todennäköisesti ei olisi tapahtunut jos en olisi ollut arka, pelokas ja helvetin epävarma. Muistan ensimmäisen koulupäiväni, itkin koulun käytävällä äiti vieressä, muut odottivat luokassa, en uskaltanut mennä yksin luokkaan, pelkäsin jumalattomasti. Mulle ei ole koskaan muodostunut itsevarmuutta, sitä ei annettu mulle, miten julmia aikuiset voivat olla lapselle. Mut on periaatteessa hylätty jo lapsena.

niin epäreilua että kiusatut joutuu kärsimään. oikeesti. olen sitä mieltä että elämä on epäreilua. ainoastaan itseään miettivät narsistit ja juonittelevat ihmiset pärjäävät. He kerskuvat hyvin voinnistaan ja siitähän tulee muille vain entistä surkeampi olo.

ehkä parempi vain että olen hiljaa .

Olen luonteeltani muutenkin arka, ja hieman ujo mutta kaikkein eniten siihen vaikutti koulukiusaamiseni; olen ollut luokilla 1-9 hänen kanssaan. Joka päivä tuli haukkumista, pilkkaamista, nälvintää, ylemmyyden katsetta, porukan ulkopuolelle jättämistä jne.

Se on suurin syy - koulukiusaaminen

Kiusaamisen takia oon käynyt läpi näitä;
- pahoja itsetunto-ongelmia, olen ollut jotenkuten sinut itseni kanssa alle kaksi vuotta :
* itseluottamus puuttui kokonaan, vieläkään en luota itseeni ja taitoihini/tietoihini täysin - askel kerrallaan
* itsevarmuutta ei löydy vieläkään, ihan himpun vain
- harkinnut itseni tappamista 5 lk:lla
- syrjäydyin ihmisistä, nykyään löytyy yksi ystävä mutta kavereita ja hyvänpäiväntuttuja ihan kiitettävästi
- vetäydyin omiin oloihin, en puhunut vieraille - nyt menee ihan OK, jos löytyy jotain yhteistä puhuttavaa

Niin, ja olen iältäni 18, kuukausi vaille 19 v. :) Ja tyttö

Vitun vammaset hahajajahha

Kuten niin monella muullakin täällä, syynä on koulukiusaaminen. Temperamenttikin vaikuttaa, mutta olisin varmasti päässyt ujoudesta suurimmaksi osaksi eroon, jos itsetuntoani ei olisi tallattu maanrakoon kerta toisensa jälkeen.

29v mies ja omat ongelmani alkoivat muistikuvani mukaan kun siirryin ala-asteelle. Lastentarhassa oli vielä paljon kavereita mutta kukaan ei tullut samalle ala-asteelle. Jäin hieman ulkopuoliseksi jo silloin ja ylä-asteella tämä johti kiusamiseen jolloin jättäydyin täysin sosiaalisen elämän ulkopuolelle.

Vanhempien köyhyys myös tuotti ongelmia, ei ollut varaa samoihin harrastuksiin kuin muilla. Lisäksi vanhemmat muttivat kotikuntaani ulkopaikkakuntalaisina joten eivät varmaan tieneetkään kaikesta missä lapset oli mukana ja iteltä jäi paitsi paljon toimintaa missä muut oli mukana.

Nyt aikuisena tuntuu ettei soisiaaliset taitoni vain riitä kavereihin ja parisuhteeseen. 20 vuotiaana sain ekan masennusdiagnoosin ja siitä asti kamppailtu masennuksen kanssa, energia menee masennuksesta selviämiseen enkä jaksa muuta. Varmasti minua pidetään tylsänä jne mutta muut ei vain ymmärrä millaista on jatkua kamppailu masennuksen kanssa, ei vain pysty olemaan rento ja hauska. Tämän takia välttelen nykyään ihmiskontakteja.