Hei! En tiedä, voinko saada täältä asiallista ja asiantuntevaakin apua, mutta aion silti avautua omasta paino- ja syömisongelmistani.
Olen 21-vuotias nainen ja olen päättänyt(?) luvata itselleni uuden paremman vuoden. Olen 163 cm pitkä ja painoin tänä aamuna 76 kg. Vuosi sitten painoin 65 kg ja vuonna 2009 painoin 60 kg. Lihavuuteni esiintyy pahiten vatsan ja vyötärön seudulla, mikä taitaa tietääkseni olla pahin lihavuuden muodoista, koska läski kerääntyy sisäelimien ympärille.
Molemmat vanhempani ja sisarukseni ovat hoikkia, yksi heistä jopa hieman alipainoinen (mutta juuri sopivasti, eikä liian). Sitten on minä... minä, josta tehdään ruokapöytäkeskustelussa se irvailun kohde. Olen sika, possu, lehmä, jolla ei ole minkäänlaista itsekuria.
Myönnän, PELOTTAA. Viime vuonna tein täysin saman lupauksen, että aion nyt muuttaa ruokavalioni terveelliseksi ja rupean harrastamaan liikuntaa. Mutta mitään ei tapahtunut. En liikauttanut persettänikään edes kahta päivää sen eteen, että saisin elämäntapojani fiksattua.
Haluaisin laihtua. Haluaisin, haluaisin, haluaisin. Mutta ongelmana on lähinnä se, riittääkö motivaationi siihen. Minulla on herkutteluongelma. Sanoisin, että paha sellainen.
Juon joka päivä ainakin 1.5 litraa pepsi maxia. Vettä ehkä yhden lasin, jos sitäkään. Tiedän tarkalleen, mitä kaikkea kuraa tuo limsa tekee elimistölleni, mutta tiedoista huolimatta en pysty lopettamaan juomista. Jos se sisältäisi alkoholia, olisin täyspäiväinen alkoholisti. En saa korkkia kiinni ja päivä on pilalla, jos en saa yhtäkään lasillista tuota mustaa juotavaa.
Ruokapuoleni vasta oksettava onkin: syön joko sipsiä 150 grammaa tai suklaata 150 grammaa päivässä. Syön yhden lämpimän aterian, jos tekee mieli. Yleensä ei tee. Vaaleaa leipää ja nuudeleita menee roppakaupalla.
Minulla ei tavallaan koskaan ole nälkä. Tarkoitan, ettei tee mieli yhtään terveellistä ruokaa. Kärsin jopa mielummin nälkää kuin vaivaantuisin kokkaamaan itselleni maittavan wokkiaterian.
En ole laiska, jaksan tehdä kotitöitä ja koulutöitä. Olen mielestäni todella hidas ihminen. Minua ahdistaa, miten paljon ruoan tekoon voi mennä aikaa. Kuluttaisin aikani mielummin kehittämällä itseäni, kuten lukemalla, kirjoittamalla tai piirtämällä.
Olenko vain täynnä tekosyitä? Vai olenko vain liian vieraantunut terveellisestä elämästä?
Olen suurimman osan elämästäni ollut todella hoikka ihminen, kauniskin sellainen. Tänään peilistä kurkistaa olento, jota vieroksun ja vihaan.
En ole koskaan ollut näin ruma ja lihava.
Ja silti... ehei, siltikään en pysty lopettamaan.
Kidun, kun en saa suklaata suuhun. Kidun, jos joudun tyytymään veteen. Se on henkisesti ja fyysisesti todella raskasta.
Sairastan jo valmiiksi masennusta ja sos. tilanteiden pelkoa. Minulla ei ole ystäviä, eikä kunnollista tukirinkiä, joka voisi tsempata minua paremman elämän toivossa. Tietystikään laihdumiseni eteneminen ei saisi riippua muiden ihmisten tuesta/sabotoinnista, mutta tuntuu, että se vaikuttaisi helvetin paljon siihen, jaksanko taas huomenna syödä kunnollisen aamiaisen ja maittavan lounaan.
Tekstini on sekava, tunteilla kirjoitettu ja pitkä. Pahoittelen, jos edelleen luet tätä. :(
En oikein tiedä, miten lähtisin liikkeelle. En tiedä, miten saisin itselleni supermotivaation syödä terveellisesti ja liikkua tarpeeksi.
Kadehdin joka ikistä lenkkeilijää. Haluaisin pystyä juoksemaan. :(
Ihanteenani olisi voida olla erossa limusta vuonna 2012.
Mutta miten, en tiedä.
Olen 21-vuotias nainen ja olen päättänyt(?) luvata itselleni uuden paremman vuoden. Olen 163 cm pitkä ja painoin tänä aamuna 76 kg. Vuosi sitten painoin 65 kg ja vuonna 2009 painoin 60 kg. Lihavuuteni esiintyy pahiten vatsan ja vyötärön seudulla, mikä taitaa tietääkseni olla pahin lihavuuden muodoista, koska läski kerääntyy sisäelimien ympärille.
Molemmat vanhempani ja sisarukseni ovat hoikkia, yksi heistä jopa hieman alipainoinen (mutta juuri sopivasti, eikä liian). Sitten on minä... minä, josta tehdään ruokapöytäkeskustelussa se irvailun kohde. Olen sika, possu, lehmä, jolla ei ole minkäänlaista itsekuria.
Myönnän, PELOTTAA. Viime vuonna tein täysin saman lupauksen, että aion nyt muuttaa ruokavalioni terveelliseksi ja rupean harrastamaan liikuntaa. Mutta mitään ei tapahtunut. En liikauttanut persettänikään edes kahta päivää sen eteen, että saisin elämäntapojani fiksattua.
Haluaisin laihtua. Haluaisin, haluaisin, haluaisin. Mutta ongelmana on lähinnä se, riittääkö motivaationi siihen. Minulla on herkutteluongelma. Sanoisin, että paha sellainen.
Juon joka päivä ainakin 1.5 litraa pepsi maxia. Vettä ehkä yhden lasin, jos sitäkään. Tiedän tarkalleen, mitä kaikkea kuraa tuo limsa tekee elimistölleni, mutta tiedoista huolimatta en pysty lopettamaan juomista. Jos se sisältäisi alkoholia, olisin täyspäiväinen alkoholisti. En saa korkkia kiinni ja päivä on pilalla, jos en saa yhtäkään lasillista tuota mustaa juotavaa.
Ruokapuoleni vasta oksettava onkin: syön joko sipsiä 150 grammaa tai suklaata 150 grammaa päivässä. Syön yhden lämpimän aterian, jos tekee mieli. Yleensä ei tee. Vaaleaa leipää ja nuudeleita menee roppakaupalla.
Minulla ei tavallaan koskaan ole nälkä. Tarkoitan, ettei tee mieli yhtään terveellistä ruokaa. Kärsin jopa mielummin nälkää kuin vaivaantuisin kokkaamaan itselleni maittavan wokkiaterian.
En ole laiska, jaksan tehdä kotitöitä ja koulutöitä. Olen mielestäni todella hidas ihminen. Minua ahdistaa, miten paljon ruoan tekoon voi mennä aikaa. Kuluttaisin aikani mielummin kehittämällä itseäni, kuten lukemalla, kirjoittamalla tai piirtämällä.
Olenko vain täynnä tekosyitä? Vai olenko vain liian vieraantunut terveellisestä elämästä?
Olen suurimman osan elämästäni ollut todella hoikka ihminen, kauniskin sellainen. Tänään peilistä kurkistaa olento, jota vieroksun ja vihaan.
En ole koskaan ollut näin ruma ja lihava.
Ja silti... ehei, siltikään en pysty lopettamaan.
Kidun, kun en saa suklaata suuhun. Kidun, jos joudun tyytymään veteen. Se on henkisesti ja fyysisesti todella raskasta.
Sairastan jo valmiiksi masennusta ja sos. tilanteiden pelkoa. Minulla ei ole ystäviä, eikä kunnollista tukirinkiä, joka voisi tsempata minua paremman elämän toivossa. Tietystikään laihdumiseni eteneminen ei saisi riippua muiden ihmisten tuesta/sabotoinnista, mutta tuntuu, että se vaikuttaisi helvetin paljon siihen, jaksanko taas huomenna syödä kunnollisen aamiaisen ja maittavan lounaan.
Tekstini on sekava, tunteilla kirjoitettu ja pitkä. Pahoittelen, jos edelleen luet tätä. :(
En oikein tiedä, miten lähtisin liikkeelle. En tiedä, miten saisin itselleni supermotivaation syödä terveellisesti ja liikkua tarpeeksi.
Kadehdin joka ikistä lenkkeilijää. Haluaisin pystyä juoksemaan. :(
Ihanteenani olisi voida olla erossa limusta vuonna 2012.
Mutta miten, en tiedä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.