Olen alle 40 v. mies. Avioliitossa n. 10 vuotta, 3- ja 7-vuotiaat lapset. Suhde ollut onnellinen. Kuitenkin suuria suruja ja vastoinkäymisiä myös ollut erityisesti vaimoni kohdalla. Pari vuotta sitten keskenmeno lähes 20-viikolla ja viime syksynä vaimolla raskas työttymyysvaihe, johon liittynyt masennusta. Nyt vaimo saanut hyvän työpaikan vuosi sitten ja siirtynyt kotoa työelämään. Arki sujunut ihan hyvin. Noin 1.5 v. sitten ostimme yhteisen omakotitalon.
Nyt kuitenkin loppuvuotea kohti vaimoni muuttunut artyneemmäksi ja seurannut mökötysvaihe. Huonosti viimeaikoina olemme suhteesta arjen keskellä puhuneet. Viisi päivää sitten saimme keskusteltua asiasta. Minulle selvisi, että vaimoni on jo pidempään (lähes vuoden) ollut kriisissä. Menettänyt mm. uskonsa jumalaan vaikean työttymyysvaiheen aikana. Vaimoni kokee että vastoinkäymiset ovat häntä muuttaneet suuresti ja alkanut miettimään mitä elämältä haluaa. Ei ole ollenkaan varma olenko oikea mies hänelle. Samoja kiinnostuksen kohteita ei ole kovin paljon. Lisäksi ilmeisesti jonkinlaista vapauden kaipuuta. Ottanut puheeksi eron mahdollisuuden.
Minulle itselleni tilenne tuli sokkina. Suhde on kuitenkin toiminut hyvin. Mitään uskottomuutta ei ole ollut. Rakastan vaimoani ja vaimokin kertoo yhä rakastavan minua. Nyt on juteltu ja itketty. Pari yötä en ole nukkunut ollenkaan. Olen täynnä ahdistusta ja pelkoa ajatellessani mahdollista eroa. Lapsia pitää tietenkin ajatella. Sovimme että katselemme rauhassa mihin suuntaan tilanne on menossa. Tarvittaessa hakeudumme parisuhdeterapiaan. Puhuminen kyllä rauhoitti tilennetta ja jatkossa tulemme keskustelemaan paljon. Vaimo haluaa uskoa että selviämme tilanteesta, mutta ei siihen tällä hetkellä oikein usko.
Olen ollut viime päivinä todella ahdistunut ajoittain. Miten tälläisessä tilanteessa jaksaa? Ovatko muut selvinneet samantyyppisestä tilanteesta? Onko suhde pelastanut?
Nyt kuitenkin loppuvuotea kohti vaimoni muuttunut artyneemmäksi ja seurannut mökötysvaihe. Huonosti viimeaikoina olemme suhteesta arjen keskellä puhuneet. Viisi päivää sitten saimme keskusteltua asiasta. Minulle selvisi, että vaimoni on jo pidempään (lähes vuoden) ollut kriisissä. Menettänyt mm. uskonsa jumalaan vaikean työttymyysvaiheen aikana. Vaimoni kokee että vastoinkäymiset ovat häntä muuttaneet suuresti ja alkanut miettimään mitä elämältä haluaa. Ei ole ollenkaan varma olenko oikea mies hänelle. Samoja kiinnostuksen kohteita ei ole kovin paljon. Lisäksi ilmeisesti jonkinlaista vapauden kaipuuta. Ottanut puheeksi eron mahdollisuuden.
Minulle itselleni tilenne tuli sokkina. Suhde on kuitenkin toiminut hyvin. Mitään uskottomuutta ei ole ollut. Rakastan vaimoani ja vaimokin kertoo yhä rakastavan minua. Nyt on juteltu ja itketty. Pari yötä en ole nukkunut ollenkaan. Olen täynnä ahdistusta ja pelkoa ajatellessani mahdollista eroa. Lapsia pitää tietenkin ajatella. Sovimme että katselemme rauhassa mihin suuntaan tilanne on menossa. Tarvittaessa hakeudumme parisuhdeterapiaan. Puhuminen kyllä rauhoitti tilennetta ja jatkossa tulemme keskustelemaan paljon. Vaimo haluaa uskoa että selviämme tilanteesta, mutta ei siihen tällä hetkellä oikein usko.
Olen ollut viime päivinä todella ahdistunut ajoittain. Miten tälläisessä tilanteessa jaksaa? Ovatko muut selvinneet samantyyppisestä tilanteesta? Onko suhde pelastanut?
Vastaukset 3
Vanhimmat
täältä löytyy e-kirjoja aiheesta miehille, englanninkielellä.
Maksaa jonkin verran mutta sieltä saa hyviä neuvoja. On ainakin auttanut minua ja minun suhteeni.
http://callezorro.com/
Jos ihan totta puhutaan niin tuollaisilla aikomuksilla mitä vaimollasi on, on usein tapana ennenpitkää toteutua.
Ja jos suhde pelastuukin jää se silti tavallaan rammaksi, siitä puuttu se mikä suhteessa on tärkeää.
Kokemuksenne on tavallinen ja liittyy normaaliin ihmiselämän kaareen. Se on varmaan se tavallisin "vastoinkäyminen", joihin vihkikaavassa viitattiin.
Suurin ongelma on se, että kuvittelee oman onnen olevan elämän tarkoitus. Rakkaus on sitä, että panee toisen onnen etusijalle. Vanhemmuus on sitä, että lasten onni on ykkönen. Tarvittaessa pitää panna omat tavoitteet, unelmat, turhaumat ja tuntemukset taka-alalle, purra hampaat yhteen ja keskittyä siihen pääduuniin eli vanhemmuuteen.
No, näitähän et voi vaimosi puolesta päättää, mutta sinun ei pidä kuvitella, että sinun pitäisi muuttua joksikin tai erityisesti tsempata, jotta vaimosi yhtäkkiä olisi jälleen suhteessa onnellinen. Hänen pitää käydä se prosessi läpi itsekseen tai asiantuntijoiden kanssa. Älä provosoidu äläkä ole ilkeä mutta älä myöskään ota itseesi asiaa, johon et voi vaikuttaa ja joka ei ole sinun vikasi.
Voit ruveta nyt hyvissä ajoin miettimään, miten omat lapsesi voivat ajallaan varautua tähän tilanteeseen. Varmaan itse kukin menee naimisiin kuvitellen olevansa immuuni näille elämän murroksille, vaikka kaikki vanhemmat sukulaiset ovat ajautuneet riitelyyn, avioeroon, alkoholismiin tai pahempaan. Paras olisi jo etukäteen ymmärtää, että hekin aikoinaan menivät naimisiin rakastuneina ja onnellisina -- ja samoin harhakuvitelmin.