Naimisiin?

Paniikki siitä että avioliitto voi päättyä joskus? Mutta avoliiton päättyminen ei huoleta pätkääkään?

Mieti mitä mietit, kerronpa että itse olen 48- vuotias nainen jota ei kukaan koskaan ole kosinut kertaakaan. Lapsia kolme ja harmittaa, kun eihän tässä enää mitään toivoa ole koskaan päästä rouvasäätyyn kultasormuksineen. Sekin harmittaa kun viidenkympin rajapyykki lähestyy, ja vaimo on oikeutettu leskeneläkkeeseen vain jos avioliitto on solmittu ennen kuin nainen on täyttänyt 50 vuotta. Jotenkin tässä suhteessa vuosi vuodelta enemmän koen elämäni menneen pieleen. Kaikki suvussani ovat aina eläneet aviosäädyssä. Koen itseni epäonnistuneeksi naisena tässä suhteessa.
Ehdotan, että kun mies tulee takaisin, kysyt häneltä vastakysymyksen tarkoittiko hän kihloja (kihlasormuksia). Suosittelisin suostumaan ilolla kihlaukseen. Mietit sitten kihloissa, kaikessa rauhassa, haluatko naimisiin, koska ja kuinka.
itse elin kihloissa toistakymmentä vuotta ja välirikon jälkeen vasen nimetön on oudon paljas ja alaston..

Voithan yrittää kertoa tunteistasi vanhempiesi avioeroon liittyen, kunhan et pahoita ja loukkaa hänen mieltään. Se on vaarana, siis voipi olla että hän kysyy vain yhden kerran tämän kosinnan, ja jos haraat vastaan, toista tilaisuutta et ikinä saa, siis vastata myöntävästi. Käy vaikka jollakulla perheasiain neuvojalla (seurakunnan) tai psykologilla juttelemassa avioliittokammostasi. Minkä ikäisiä olette?
"Meneekö avioliitto myöhemmin nurin, kun alkaa kyllästyttämään koko touhu?" Avioliittohan on lupaus ja sitoumus, jossa lupaudutaan rakastamaan toista myötä- ja vastoinkäymisissä. Jos et ole varma ylipäätään, haluatko juuri tämän miehen vaiko ehkä jonkun muun, silloin kannattaa lykätä. Mutta siitähän ei ollut kysymys. Tilastollisesti on ylivoimaisesti todennäköisempää, että avoliitto purkautuu kuin että avioero tulee kohdalle. Ei se liiton muoto asiaa sanele, vaan keskinäinen rakkaus. Rakkauden konkretisoituminen keskinäiseen välittämiseen, kunnioittamiseen ja parisuhteeseen panostaminen, sen tärkeänä kokeminen estävät tehokkaasti niin avio- kuin avoerotkin.
Juttele myös äitisi kanssa, ehkä vanhempiesi eroasia on jäänyt liian heikosti käsiteltynä tosiaan traumaksi asti nyt sinua piinaamaan, onnea estämään.
Koetko että et ansaitse häitä ja huntua ja sormusta, pelkäätkö että äitisi kohtalo toistuu omassa avioliitossasi. Puhu. puhu ystäville ja vanhemmille, viisaille henkilöille. Kysy neuvoa niiltä, joihin luotat ja jotka tuntevat teidät molemmat.

Marttalotalta sait erittäin hyvää palautetta.
Lisäin vain siihen että jos teillä on jo yhteinen talous, (ja vaikkei olisikaan) miehesi edustaa kaikkea sitä jota sinä toisessa ihmisessä arvostat ja kunnioitat, niin turhaan enää mietit.
Vanhempiesi avioero ei tarkoita että tekin eroaisitte. Jos mitään niin päinvastoin, se saa teidät arvostamaan vielä enemmän avioliiton pyhyytta ja aviolupauksen tärkeyttä, varmuutta siihen että menette yhdessä niin ylä- kuin alamäetkin.

Tavattuasi miehesi anna hyvällä mielellä vain myontävä vastaus.

Monelle avioliitto on vain paperinpala - laillinen sitoumus.
Monelle se taas tarkoittaa paljon enemmän, he ymmärtävät sen syvällisemmin.
Kumpaan tahaansa lahkoon kuuluukin avioliiton solmiminen edustaa yhteiskunnan pienimman solun rakentamista.

Kai sitä kuitenkin on sen toisen ihmisen kanssa liiton laadusta huolimatta? Minä, samoin kuin mieheni suhtauduimme avioliittoon tosiaankin paperinpalana lähinnä. Olisimme yhdessä ilman avioliittoakin, mutta koimme sen kuitenkin järkeväksi ratkaisuksi.

Avioliitolle on monia järkisyitä: Pitkä avoliitto kun päättyy toisen kuolemaan, puoliso ei peri toista toisin kuin avioliitossa. Toisen nimissä ollut omaisuus menee hänen sukulaisillensa. Jos lapsia on, he perivät joka tapauksessa vanhempansa, silloin ei ole juurikaan merkitystä. Tasinko on yleensä ihan hyvä asia myös, netistä löytyy lakititetoa tarkemmin siitä mitä avioliitto merkitsee juridisesti. Leskeneläke on sekin vain avioliitossa.

Voittehan harkita ja keskustella asiasta ihan rauhassa, mitään kiirettä ei varmastikaan ole. Molemmat kertovat toisilleen miksi haluavat naimisiin tai miettiä asiaa. Minä uskoisin, että jos miehesi on normaalin järkevä tapaus, hän ymmärtää että haluat harkita asiaa ja ottaa selvää, mitä avioliiton myötä tapahtuu. Varmasti hän ymmärtää että asiaan liittyy sinun puoleltasi vähän järjenkinvastainen pelko. Jos taas ei ymmärrä, ettekä pysty keskustelemaan asiasta, onkin parempi vielä tutustua paremmin toisiinne ennen avioliiton solmimista.

Olen 26v ja mies 29v.
Mies tarkoitti naimisiin menoa, hän selvensi asian itse ennen kuin ehdin kysyä asiasta. Kihloihin meneminen ei minua pelota ollenkaan ja siitä ollaankin puhuttu aika paljonkin. Tarkoitus olisi mennä pian hankkimaan kihlasormukset. Mies ajatteli jo syksyllä, kun kihloista puhuimme, että sitten mennään nopeasti naimisiin ettei ala kaduttamaan. Vitsillä hän sen kaduttamisen tunteen sanoi, mutta oikeasti hän haluaa sitten nopeasti naimisiinkin. Ehkä se juuri pelottaakin, kun hän haluaisi edetä niin nopeasti ? Tarkemmin ajateltuani luulen hänen olevan vain niin innoissani kihloihin menemisestä, että ajattelee turhankin pitkälle. Meillä on yhteinen koira ja sillon kun vasta suunnittelimme koiran hankintaa, niin hän jo innoissaan suunnitteli milloin otetaan toinen koira.. Hän innostuu aika herkästi, joten toivon mukaan hän ymmärtäisi, että haluan hidastaa vähän.

Me ihmiset olemme erilaisia, se kannattaa aina muistaa kun vertailee omia ajatuksiaan toisten ajatuksiin.

Itselleni ei tullut mieleenkään rueta pohtimaan sitä, kestääkö avioliittomme, silloin kun mieheni minua kosi. Halusin mennä naimisiin koska oletin, että elämme mieheni kanssa koko elämämme yhdessä, perustamme perheen ja sitoudumme toisiimme ja parisuhteeseemme niin, että kun ongelmia tai vastoin käymisiä tulee, emme heti eroa vaan etsimme toisia vaihtoehtoja; näin siis kasvamme ihmisinä ja parisuhteemme kehittyy.

Kaikki tämä on toteutunut. Rakkautta ei ole aina riittänyt ja tilanteet ovat olleen kamalsta aina kamalan ihaniin ja kaikkea siltä väliltä. Meille topii avioliitto ja julkinen rakkauden tunnustus ja ilmoitus sitoutumisesta (meille avioliitto merkitsee sitoutumista ja tahtoa) sekä tahtoa rakastaa myötä- ja vastoin käymisissä.

Voit toki ottaa vanhempiesi eron syyski sitoutumispelkoosi mutta olisiko rehellisempaa etsiä syytä itsestä; ehkä et vielä halua sitoutua koska olet epävarma tunteistasi.

Rakastaminen on todellinen taitolaji ja harva sen taitaa, sen kertovat suuret eroprosentit; pitkä parisuhde on harvinaislaatuista ja ken sen omaa, tietää jotakin sellaista mitä nykyiset ero-orientoituneet jatkuvaa ihastumista ja rakastumista halajavat eivät tiedä.

Naimissa olen ollut 31 vuotta.

Eipä ollut kovin romanttinen kosinta. En kyl tollaseen kosintaan suostuisi jos olisin nainen. Ja missä on SORMUS? Saitko edes sormusta?
Älä nyt sentään panikoimaan ala. Monet kyllä eroavat aika äkkiä kun menevät hätiköidysti naimisiin mut jos rakastatte toisianne niin miksei. Vaadi nyt se sormus ainakin!!

Mies tuli kotiin aamuyöllä. Aamulla oli kuitenkin hävinnyt ja keittiön pöydällä oli vain lappu, että käy hakemassa kakun. No nopeasti hän palasi kotiin ja oli oikein riemukkaalla tuulella. Ihmettelin kauan mistä on oikein kysymys, kunnes huomasin että sormessanihan on sormus. Mies sanoi, että kun oli tullut kotiin niin oli kysynyt vielä mennäänkö kihloihin ja olin sanonut joo. Eli siis nyt ollaan onnellisesti kihloissa ja ei oikeastaan enään huoleta koko naimisiin meno, koska ajattelin vain, että kerta tässä ollaan jo näin pitkällä, niin sitten mennään eikä meinata..
Hieman ihmeellistähän tämä on, mutta ehkä on parempi näin että olin puoli unessa, niin en sitten panikoinut sitä vastaamista. Naimisiin mennään sitten joskus ja mies on samaa mieltä (:

Kiitokset kaikille vastanneille.

Hehehehhheheh...aika vitsikästä! Mies oli sujauttanut sormeesi sormuksen etkä huomannut! Melkoinen piilokihlaaminen, melkein kun olis pannu sua kun olet unessa,eli oikeastaan raiskaus. Et taida yhtään tietää missä mennään. Mut jos nyt kihloissa suostut olemaan niin älä ainakaan naimisiin mene. Se on suurin erehdys minkä kukaan voi tehdä, olla voi yhdessä muutenkin. Voin kertoa että mies muuttuu heti toiseksi ( kauheaksi) kun saa toisen ansaan.

Eivät kaikki miehet ole hirviöitä. Oletko havainnut, että myös jotkut naiset muuttuvat heti toiseksi (kauheaksi) kun on saanut toisen ansaan. Tätä kutsutaan persoonallisuushäiriöksi. Onneksi aika pienellä prosentilla se on oikeasti.
Onnea aloittajalle! Ja lapsilykkyä, jotenkin kuvittelen että miehellesi on iskenyt pesänperustamisvietti ja ehkä jopa vauvakuume?

Totta on että sekä naiset että miehet muuttuvat avioitumisen jälkeen joku huonompaan,joku pahempaan suuntaan. Useimmiten kuitenkin juuri naisten kohtalona on jäädä kotiorjiksi ja talouskoneiksi kun heistä tulee rouvia. Mies osaa luonnistaan ottaa oman ajan kavereiden tapaamiseen ym. = samat harrastukset kun poikamiehenä, naiset taas ottavat uusia velvollisuuksia " kun siviilisääty vaatii" eli jättävät oman elämän ja hoitavat kiltisti kodin ja lapset ja miehenkin siinä sivussa. Samaan aikaan mies tosiaan viilettää omissa menoissaan ja ihmettelee kuinka vaimo on päässyt rupsahtamaan parin vuoden aikana. Toistan: yhdessä voi olla muutenkin, ilman avioliiton tuomaa kahletta ja eroon pääsee helpommin. Kumpa ihmiset ymmärtäisivät että avioliitto on täysin vanhanaikainen instituutio, sillä ei ole juurikaan merkitystä tänä päivänä.

Tulin katsomaan onko tänne lisää tullut näitä kommentteja ja näköjään on tullutkin.
Mietin melkeimpä kauhuissani, että entäs jos minustakin tulee semmoinen kotiorja, mutta ajattelin että jos sitten tulee, niin aina voi toinen lähteä ovesta ulos, tai sitten vaihtoehtoisesti ikkunasta, kuten isäni aikoinaan..

Miehelle tosiaankin on tullut jotain perheenrakentamis-innostusta, koska nyt on alkanut puhumaan perheenlisäyksestä, vaikka vasta kihloihin mentiin! Voisiko joku vielä neuvoa, että miten saisi miestä rauhoittumaan, ettei hän koko ajan intoilisi enemmän ja enemmän? Pelkään pahoittavani hänen mielen, kun koitan aina sanoa, että ehkä sitten parin-kolmen vuoden päästä niitä lapsia? Ymmärrän tietenkin, että mies täyttää kohta 30v (syksyllä) joten kai perhettä pitäisi jo ympärillä olla / aloittaa rakentamaan.

Toivottavasti näitä viestejä tulisi vieläkin, mutta tuntuu tosiaan että olen ihan uusavuton, kun en osaa itse mitään tai sanoa miehelle mitään vastaan, mutta hän on aika itsepäinenkin joskus ja pitää kiinni haaveistaan eikä siinä ilon ja innostuksen vallassa muille juurikaan sanavaltaa. :D Tuntuu että olisin tossunalla koko naimisiinmeno ja perheen perustamis jutussa, vaikka esim. kotityöt ja koiran hoitamiset ja muut jutut hoidetaan tasapuolisesti yhdessä.

Voit sanoa "ei" ja erota heti, tai voit sanoa "kyllä" ja erota myöhemmin tai ei koskaan erota. Jos päättäisitte jatkaa ei-vastauksesta huolimatta, se joka tapauksessa jättäisi suhteeseen särön jota on vaikea paikata myöhemminkään. Ei-vastauksesta mies tietää että et rakasta etkä halua sitoutua.

Mutta jos et halua sitoutua, on paras erota heti eikä myöhemmin.

hmm, ihmettelen hiukan, mikä sinua niin epäilyttää. Et ehkä ole kovin rakastunut? Perustelut vanhempien erolla tai eroamisen vaikeudella tuntuvat tekosyiltä, koska avoliitosta erotaan yhtälailla kuin avioliitosta. Kotiorjaksikin voi joutua myös avoliitossa, ei siihen vaikuta se paperi. Jos asutte jo yhdessä, vihkiminen ei muuta käytännössä mitään, ainoastaan sen että saatte taloudellisesti lain turvan ja keskinäisesti lupauksen pysyä yhdessä kunnes kuolema erottaa. Sen lupauksen voi myös purkaa, mutta kai se antaa jotain luottamusta toisiinsa ja suhteen tarkoitukseen. Mitä menetät jos menet naimisiin? Ymmärtääkseni et mitään.

Sormuksen sujauttaminen unessa oli ihana omaperäinen ja romanttinen idea ja yllätys morsiamelle joka tahtoo naimisiin, mutta ehkä ei vastahakoiselle ja sitoutumiskammoiselle.

Ei itseasissa meistä kumpikaan käy enää baareissa kovinkaan usein. Ystävien kanssa käydään yleensä yhdessä viettämässä hauskaa. Sillon tällön tehdään pieni viikonloppu matka ja semmoista. Ihan perus arkea eletään ja miehen mielestä nyt olisi hyvä aika siirtyä elämässä eteenpäin, eli siis mennä naimisiin ja hankkia lapsia. En oikeastaan edes tiedä haluanko naimisiin, en ainankaan vielä. Sanoin miehelle tänään, että parin vuoden päästä jos naimisiin mentäisiin, tai jos mennään ollenkaan. Sanoi, että hänelle kelpaa ihan mikä vastaus vain, kunhan molemmat ovat onnellisia. Mutta silti hän höyryää lapsista! Hänelle ei tunnu menevän paksuun kalloon, että lapsia vasta naimisiinmenon jälkeen. Lapsia joskus kuitenkin haluan, mutta sitten sen jälkeen jos/kun ollaan menty naimisiin ja sen sanoin miehelle.

En itsekään tiedä mikä epäilyttää, mutta ehkäpä tuntuu siltä, että koko suhde romahtaa heti kun on sanottu tahdon. Tai siis niin aika monille on käynyt, joiden kanssa asiasta jutellut. Onko siinä naimisiinmenossa muuten mitään ihmeellistä? Saa sormuksen sormeen ja paperin kouraan, että eläkääs elämänne onnellisesti yhdessä? Minun mielipide nyt heittelee vähän suuntaan ja toiseen, koska en ole naimisiinmenosta varma.

Elät ilmeisesti arvotyhjiössä henkisesti ja uskonnon kannalta. Ehkä miehesi uskoo Jumalaan, ja sinä et? Kukaan kristityksi itsensä mieltävä tuskin noin pähkäilee "mitä avioliitto tarkoittaa". Voin omakohtaisesti kokeneena sinua valaista, että se parisuhdehelvetti alkaa lasten synnyttyä, jos on syntyäkseen, siis sama pätee niin avo- kuin avioliittoonkin.
Avioliitosta vielä sen verran, että se on ihmislajin erittäin pitkäikäinen ja kaikkia kulttuureja koskeva traditio, jotakin ihmiselle ominaista. Että on miehiä, vaimoja, tätä kautta prheitä ja lapsia.
En tiedä mikä sinua noin mietityttää, tunnut toisaalta lapselliselta ja toisaalta hyvin epäluuloiselta siten, että et itse usko todeksi hyvää onneasi rakkaudessa ja odotat joka hetki onnen hylkäävän sinut ja miehen muuttuvan tyytymättömäksi ja vaativaksi. Varo millaista ajattelumallia viljelet, itsensätoteuttavat ennustukset ovat yleisiä.
Seurakunnilla on käsittääkseni ainakin jossakin päin maata avioliittokouluja, kursseja joilla käsitellään parisuhteen kulmakiviä rakentavalta kannalta, ennaltaehkäisevästi.
Kuinka kauan olette olleet avoliitossa? Yleensä paria vuotta kauempaa ei huono mies jaksa esittää hyvää, ja pidemmässä avoliitossakin paljastuu se sama mikä sinua nyt pelottaa avioitumisessa.
Millaiset perheolot miehellä on? Millainen suhde äitiin hänellä on?

Minun tarinani: Olimme mieheni kanssa 7 vuotta yhdessä,kaksi vuotta kihloissa ja sitten menimme naimisiin. Olin tyytyväinen elämääni ja mieheeni,kunnes... Heti hääpäivän jälkeisenä aamuna kaikki oli toisin. Ensimmäinen riita heti häämatkalle mentäessä. En kehdannut murjottaa koko viikonloppua koska se oli sentään häämatkaviikonloppumme. Mutta siitä eteenpäin mies oli muuttunut komentelevaksi, hänen määräyksiään oli toteltava ja lisäksi hän suuttuessaan alkoi huutaa niin että lopussa aloin jo pelätä häntä. Muutamassa vuodessa minusta oli tullut pelkäävä hermoraunio joka varoi sanojaan miehen läsnäollessa. Pahinta oli ettei minua uskottu kun keroin tilanteesta vaan olin se valehteleva paskiainen joka haluaa mustamaalata hyvää miestä. Näin voivat siis asiat muuttua enkä todellakaa toivo että kukaan menee naimisiin kun tällaista tapahtuu.

"ehkäpä tuntuu siltä, että koko suhde romahtaa heti kun on sanottu tahdon." Kuinka voi olla mahdollista että suhde romahtaa siihen että se vahvistetaan avioliiton sitein. Meille ainakin kävi päinvastoin, vihkiminen lujitti ja lähensi. Kun virallisesti päätetään että ollaan yhdessä, silloin on myös halua tehdä kaikkensa suhteen hyväksi. Edellisen kirjoittajan ikävä kokemus olisi varmasti tapahtunut riippumatta vihkimisestä, koska he selvästikkään eivät sopineet yhteen. Rakastaminen on myös tahdon asia, ja sitä tahtoa lujitetaan vihkivaloja vannomalla.

Yhteiselämää ei voi perustaa olettamukselle että joskus erotaan. Jos sinulla on jo nyt ero mielessä kun mietit naimisiin menoa, niin et varmasti myöskään panosta tarpeeksi siihen että suhde kestää.

Meillä ainakin kaikki yhteistä tulevaisuutta koskevat, tärkeät asiat käsiteltiin ennen kihlausta. Meillä oli siis selvät sävelet, että miten edetään ja missä tahdissa. Itse en jaksaisi tuollaista, että toinen alkaa heti intoilla perheen perustamisesta ym., kun sormus ostetaan, varsinkin jos sellaisesta ei ole ollut puhetta. Näistä asioista kannattaa keskustella hyvissä ajoin ennen alttarille astelua (tai vaikkei naimisiin koskaan menisikään), ettei toiselle osapuolelle tai molemmille tule vedätetty olo. Kun kuviot ovat selvillä, niin voidaan olla rauhallisin mielin, nauttia yhteiselosta ja tavoitella yhteisiä ja omia unelmia!

Mielessäsi liikkuu nyt liian paljon asioita.

Jos haluat kuulla kauhutarinoita, se vain pahentaa oloasi. Muista, että jos huonoista esimerkeistä ottaa opikseen, on vaarallista mennä laivalle, lentokoneeseen tai härtsykkel - edes autoon. Jos pelkäät muiden kokemuksia... muistuttaisin että tilastojen mukaan kotona sattuu eniten onnettomuuksia joten kannataako muuttaa veneen alle ?

Tyhjennä mielesi tästä roskasta, ja mietipä sitä oleellisinta; eli:

"onko tämä mies minulle se oikea, vai onko se oikea jossakin muuallla ?"

Jos tämä mies on se oikea, miksi odottaa ?

Jos taas ei, miksi olet hänen kanssaan edes avoliitossa ?

Miehen kanssa olemme tunteneet yhteensä noin 7vuotta, joista kolme vuotta seurusteltu. Olemme jutelleet jo aikaisemmin naimisiinmenosta ja lapsista ja molemmat joskus haluaa. Sanoin miehelle, että parin vuoden päästä naimisiin (ehkä) ja sen jälkeen sitten niitä lapsia. Mies suostui innolla, mutta höyryää joka päivä aika lapsenmielisesti lapsista, että " Voi kun olisi ihanaa, että olisi lapsia jne. "

Mies ei todellakaan ole uskovainen, enkä minäkään. Kumpikaan ei usko jumalaan.
Minnekkään seurakunnan avioliittokouluun emme kyllä mene, vaikka olisikin ongelmia koko asian kanssa. Jos tuntuu, ettei homma onnistu, niin sitten erotaan ja toivotetaan molemmille hyvää onnea.

Haluaisin kysyä, että onko naimisissa sitten jotain ihmeellistä? Kerta noin monet valittavat, että sitten alkaa helvetti tai vastaavaa, niin kannattaisiko sitten kuitenkin lopettaa koko touhu jo ennen kuin tulee paha mieli? Mies selkeästi haluaa naimisiin, ja minä en välttämättä. Mutta hän ymmärtää asian ja sanoo aina kun kysyn sitä, että mennään vaikka sitten parin vuoden päästä jos minunkin ajatusmaailma selvenisi tai jotain. En enää edes tiedä mikä / muista mikä oli ongelmana, joten tuntuu aika toivottomalta tämä elämä juuri nyt. Pitäisikö sitä sanoa suoraan, että ei tästä tule mitään? argh, ehkäpä avioliitto ja perheenperustamiset eivät ole minua varten, kun tulee suorastaan tuska koko asiasta. Mutta haluan selventää, että me molemmat rakastetaan toisiamme ja kyllä minäkin haluan lapsia, tai ainankin yhden lapsen, kenties kaksikin. Ehkä vain minä ja mieheni ei sovita toisillemme, kun minä haluan odottaa ja mies suostuu odottamaan, mutta silti toivoo salaa (ilmeisesti) että mentäisiin heti naimisiin ja hankittaisiin paljon lapsia. Hän ei kuitenkaan myönnä asiaa, kun kysyn, joten en sitten tiedä mikä siinä on vaikea ymmärtää, että parin vuoden päästä, nyt eletään rauhassa eikä hötkyillä asioista.

kadut vielä naimisiin menoa. Miehes alkaa juopottelee ja sinä teet kaikki kotityöt ja hoidat lasta. Se mikä näyttää liian hyvältä ollakseen totta niin se ei sitä yleensä ole.

Kuten tuolla aiemmin jo sanoin, niin olen 26 ja mies 29. Syksyllä vasta alettiin puhumaan naimisiinmenosta eikä minusta yhtään liian myöhään, kun vasta kolme vuotta ollaan yhdessä oltu. Miksi pitäisi psykiatrille mennä ?

No ehkä pariterapeutille.
Ehkä puhutte osittain toistenne ohitse, ts. olette liian kilttejä riitelemään rakentavasti ja ilmaa puhdistavasti hiertäviä asioita kerrasta selväksi.
Sinun tulisi saada terapeuttista keskusteluapua oman elämäsi selvittelemiseen. Suomi24-palsta ei ole ammattitaitoisen terapeutin vastauspalsta vaan jotakin ihan muuta.
Sanoisin että sinulla on ongelmina ikuisen tyttöyden ja nuoruuden ideaan fiksoituminen, suuria ongelmia itsenäisen päätöksenteon ja ns. assertiivisuuden alueella, ja pelkotiloja koskien normaalia perhe-elämää.
Ehkä pahoitit mielesi, no joskus täytyy sanoa pahasti jotta joku tajuaa jonkin asian.
Pieneksi vihjeeksi, jos tosiaan haluat lapsen tai pari, olisi hyvä asettaa omaksi elämäntavoitteekseen olla naimisissa ja joko äiti tai raskaana kolmekymmentä täyttäessään. Eikö?

Ei minua se perhe-elämä pelota tai mitään, mutta naimisiin meno ei tunnu oikealta vielä ainankaan, joten sen takia haluaisin odottaa vaikkapa sen pari vuotta. Kenellekkään tuntemattomalle terapeutille, tai terapeutille puhuminen yleensäkään ei tunnu oikein mukavalta ajatukselta. Eikä minun mielestä minulla ole mitään selvittelemistä elämäni suhteen, kaikki on kunnossa, mutta ärsyttää vain, kun pitäisi olla jo naimisissa ja lapsi tuloillaan.

ota päivä kerrallaan...

No, onnea kihlauksesta. Jos nyt olet ihan tyytyväinen tilanteeseen ja tottunut ajatukseen avioliitosta, mutta et halua vielä kiirehtiä naimisiin tai hankkia heti lapsia, niin tähän kai voisi soveltaa useimpiin ongelmiin sopivaa perusneuvoa: puhu, puhu ja puhu. Jos miehesi on ihan perusjärkevä tyyppi, hän kyllä ymmärtää, kun nätisti sanot, että haluaisit odottaa vielä pari vuotta ennen kuin menette naimisiin. Sanot vaikka, että olet miettinyt vaikka kesää 2014 (tai minä ajankohtana nyt haluatkaan naimisiin mennä), ja että se aika kuitenkin menee nopeasti, kun jo vuoden kuluttua pitää alkaa varailemaan paikkoja jne. Puhu niin, että siitä käy selväksi, että haluat hänen kanssaan kyllä naimisiin ja olet jo ajatellutkin ajankohtaa ja paikkaa, mutta haluat ottaa vielä ihan rauhallisesti. Jos hän on kerran niin hyvä mies, että voisit hänen kanssaan naimisiin mennä, eiköhän hän ymmärrä myös toiveesi, olethan kuitenkin hänen morsiamensa. :)

Onnea matkaan!

Edellinen mieheni ei halunnut naimisiin, eikä lapsia, ainakaan vielä... ei ollut valmis...eihän meillä kiirettä..voihan niitä sitten adoptoida... No, jäipä sitten pohtimaan asioita kun otin uuden ukon ja sain lapset hänen kanssaan. Edelllisen kanssa olin itsekin epävarma, uudemman kanssa kaikki oli heti selvää ja on edelleenkin.

Mieti onko hän se oikea vai pitäisikö päästää menemään ja löytää se todellinen oikea, teidän molempien. Vaikuttaa ettet seitsemässä vuodessa tuntemista ja kolmessa vuodessa seurustelua ole oppinut tuntemaan ja luottamaan mieheesi. Ei kuulosta hyvältä minun mielestäni.