Elämä on petos
Tänään on syntymäpäiväni. Usein toivon, että minulla olisi sisaruksia, sillä näin sukuni olisi suurempi ja intiimien asioiden keskustelupohja laveampi. Kun näin ei ollut, niin päätin itse laventaa stagea ja hankkiuduin raskaaksi. Äitini hoiti tänään lasta. Itse kävin kaupoilla tuulettamassa päätäni; äitinikin käyttää isänsä rahoja. Isoisäni on tosin jo kuollut ja kuopattu. Minä haluan tuhkauksen ja meriselityksen.
Päädyin siiderille alakertaan. Istahdin pöytään ja katselin maailman menoa. Maailma meni ja tuli - osin seisoi paikoillaan. Maailma oli värittynyt ja köyhtynyt sitten viime vuosikymmenen lopun. Mutta kun pinnistelin muistaakseni millainen se oli ollut kaksikymmentä vuotta sitten, niin kohtasin muurin - rekkimuurin - ja kasoittain rättejä ja pulinaa - jolla piti olla jokin pidemmän päälle sensitiivi merkitys, tai jokin sen hetkinen, siinä ajassa istuva ja sen ajan ruumiiseen huolella sovitettu pointtisarja. Olin kuin eksyksissä vaikka olin täältä – tai olin pitempään ollut täällä. Hypistelin kaikkea uutta ja tutkin kuitteja sameilla piilareilla.
En osaa nauttia äitiydestä. Pohjan laventamisen malli oli noussut vasten omaa ideaansa, konseptiaan: elämänsisällön rikastamista ja sen raikastamista. Huomasin, että lapseni olikin vain harha, hullun houre ja minä istuin yhä vuoteessa nolla ja odotin että lasini sisältö napsahtaisi päässäni ja olisin vapaa. Olin kuin panssarilaiva Potemkin: liu’uin pitkin Bosborin salmea tummalla niittikannellaan torvisoittokunta, köysistöissä juhlaliputus ja hämyisellä taivaalla tykinlaukauksien kirvelevät rikkipilvet - sekä Rosa Liksomin esseet kaiken tämän teräksisen tuhovoiman potkurivanana. Jossain uiskenteli torpedo kuin eksynyt muikku.
- Onks tässä tilaa, joku mannermaa kysyi.
Minä tuijotan eteeni kuin kuuromykkä. Tuijotan maailmaa, joka sekä menee että tulee - osin ankkuripaikoillaan kelluu vain jäädäkseen. Kaikki tämä hyörinä ja möly reivaa minussa, lipuvassa mielessäni keulaketjujaan elävää kuolemaa varten. Minä olen syy. Minä olen alkujen elementit. Niiden syvyyksiin ja sataman matalaan veteen vajoavat loput kivettyäkseen ajan painon alla, meidän allamme.
- Saaks sulta pillua?
- vittu mikä kikolo.
Tänään on syntymäpäiväni. Usein toivon, että minulla olisi sisaruksia, sillä näin sukuni olisi suurempi ja intiimien asioiden keskustelupohja laveampi. Kun näin ei ollut, niin päätin itse laventaa stagea ja hankkiuduin raskaaksi. Äitini hoiti tänään lasta. Itse kävin kaupoilla tuulettamassa päätäni; äitinikin käyttää isänsä rahoja. Isoisäni on tosin jo kuollut ja kuopattu. Minä haluan tuhkauksen ja meriselityksen.
Päädyin siiderille alakertaan. Istahdin pöytään ja katselin maailman menoa. Maailma meni ja tuli - osin seisoi paikoillaan. Maailma oli värittynyt ja köyhtynyt sitten viime vuosikymmenen lopun. Mutta kun pinnistelin muistaakseni millainen se oli ollut kaksikymmentä vuotta sitten, niin kohtasin muurin - rekkimuurin - ja kasoittain rättejä ja pulinaa - jolla piti olla jokin pidemmän päälle sensitiivi merkitys, tai jokin sen hetkinen, siinä ajassa istuva ja sen ajan ruumiiseen huolella sovitettu pointtisarja. Olin kuin eksyksissä vaikka olin täältä – tai olin pitempään ollut täällä. Hypistelin kaikkea uutta ja tutkin kuitteja sameilla piilareilla.
En osaa nauttia äitiydestä. Pohjan laventamisen malli oli noussut vasten omaa ideaansa, konseptiaan: elämänsisällön rikastamista ja sen raikastamista. Huomasin, että lapseni olikin vain harha, hullun houre ja minä istuin yhä vuoteessa nolla ja odotin että lasini sisältö napsahtaisi päässäni ja olisin vapaa. Olin kuin panssarilaiva Potemkin: liu’uin pitkin Bosborin salmea tummalla niittikannellaan torvisoittokunta, köysistöissä juhlaliputus ja hämyisellä taivaalla tykinlaukauksien kirvelevät rikkipilvet - sekä Rosa Liksomin esseet kaiken tämän teräksisen tuhovoiman potkurivanana. Jossain uiskenteli torpedo kuin eksynyt muikku.
- Onks tässä tilaa, joku mannermaa kysyi.
Minä tuijotan eteeni kuin kuuromykkä. Tuijotan maailmaa, joka sekä menee että tulee - osin ankkuripaikoillaan kelluu vain jäädäkseen. Kaikki tämä hyörinä ja möly reivaa minussa, lipuvassa mielessäni keulaketjujaan elävää kuolemaa varten. Minä olen syy. Minä olen alkujen elementit. Niiden syvyyksiin ja sataman matalaan veteen vajoavat loput kivettyäkseen ajan painon alla, meidän allamme.
- Saaks sulta pillua?
- vittu mikä kikolo.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Psykoosi on vakava mielenterveyden häiriö, jossa henkilön todellisuudentaju hämärtyy ja vääristyy usein karkealla tavalla siten, että henkilöllä on huomattavia vaikeuksia erottaa tosi epätodesta.
Niin. Ja kuinka tämä liittyy minuun?
http://keskustelu.suomi24.fi/node/2689477
Löysäpää
(Lastensuojelullista naurua ilman Mannerheimia)
... jos tämän lukee, kuin piru raamattua, voisi olla ehkä viisasta ensi kerralla sanoa kyllä, kun ajattelee sitä aloitusta tornista ja tämän aloituksen torpedoa, panssarilaivaa uimassa salmeen jne ...
Toimit jonkinlaisena asiainhoitajana sillä aikaa kun päämiehesi sukeltelee?
Luulen, että happipullo tyhjeni ennen aikojaan koskapa tiinae kärsii selvästi syntaktisista vaikeuksista. Tyypillinen hypoksian oire
tuosta ajattelin kirjoitusta vähän silmäilemällä että kirjoittaja muistuttaa erästä jotenkin kuuluisaa kirjailijaa jolla oli joku ongelma joka ilmenee myös tarkkaavaisuua häiriönä mutta hän ainakin siinä ohjelmassa jonka olivat tehneet kertoi kirjoittavansa paljon... no ihan sama en kuitenkaan syventynyt tekstiin enkä ajatellut suorittaa pohdintaa joka ileisesti oli tarkoitus lukijoille.
yleisessä todellisuuskäsityksessä on olemassa 'totuus' luovuuden ja hulluuden läheisestä suhteesta - ehkä hullunkin todellisuuskäsityksessä näin on, mutta yleensä sitä ei vain itse tiedosta