Tähän palstalle saa ilmeisesti kirjoittaa sydänsurut. Olen lukenut paljon toisten kirjoituksia ja tuntuu että ne kaikki toistavat toisiaan, mikä on melko selvää, sillä eihän sydänsuruja ole kuin yhtä laatua, ja aina se tuntuu yhtä pahalta. Toinen juttu onkin miten niistä selviää ja kuinka nopeasti..Eli milloin elämä alkaa?
Olen menettänyt elämäni naisen, onnen, rakkauden..lähestulkoon kaikki. Säälittävää mutta totta. Seurustelin liki 4 vuotta naisen nimeltä A:n kanssa. Tapasimme laivalla ja siitä Jumalan suomasta hetkestä rakastuin häneen silmin nähden. Olin tuolloin avioliitossa ja lähes siitä istumalta kun tapasin A:n, tiesin että haluan hänet. Tiesin että avioero on nyt vain ajan kysymys. Minä rakastuin niin päätäpahkaa,ja en päivääkään kadu että niin tein. Meni vajaat 4 viikkoa kun tapasin hänet ja tänä aikana erosin, muutin yksin ja sitten Juhannuksena tämä uusi elämäni nainen tuli luokseni. Tästä ensikäynnistä näen vieläkin unta..voi kunka kaikki oli hyvin, olin onnellinen..minulla oli KAIKKI..No elon tielle tuli ongelmia, ja syy näihin ongelimiin istuu täällä kirjoittamassa tätä tarinaa. En syytä häntä mistään, en ongelmista, en siitä, että nyt itken, poden huonoa omatuntuo jne..
Meillä oli välillä ns on-off suhde. Olimme erossa ja palasimme yhteen. Rakkaus vei aina voiton. Suhteemme aikana on PALJON ihania asioita mutta myös ikäviä. Kaikki kuitenkin tuntui toimivan. Me molemmat nautittiin seksistä yli kaiken. En ikinä saa sitä samaa mistään ja se hirvittää nyt minua yli kaiken. Emme ole nähneet nyt lähes puoleen vuoteen. Emme ole puhelleet. Yritän jopa vieläkin soittaa hänelle, lähetän tekstiviestejä. Itken, huudan pahaa oloani ja muistelen. PUOLIVUOTTA ja vieläkin kaipaan häntä sydämmeni pohjasta..MIKÄ MINUA VAIVAA?? onko tämä normaalia?? Miten unohtaa nainen, joka on edelleen ELÄMÄNI parasta mitä olen ikinä kokenut/tulen kokemaan...
Ulkosesti katsottuna elän kuin minulla ei ole mitään hätää. En puhu kavereille tunteistani, en edes vanhemmille, jotka tavallaan luulevat, että vielä olen hänen kanssaan. Olen olevinaan onnellinen, sillä häpeän tunnustaa että ikten ja suren naisen perään jota en ole nähnyt liki 6 kuukauteen. Ajattelen että minua pidetään surkeena luuserina joka vain poraa ja surkuttelee. Kun olen yksin kotona minulla on aikaa itkeä. Välillä otan kitarani käteen josta näppäilen omatekemiä lauluja, juuri niitä mitä olen vain hänelle tehnyt ja hänelle esittänyt. Hän piti niistä. Laulan niitä ja murrun..muistot palaa ja saalistaa mieletäni..
Olen jopa ollut yhteyksissä ammattiauttajiin, ajattelein että puhuminen auttaa..mutta jonot..ei mitään toivoa saada aikaa..
Välillä huomaan puhuvani yksin. Pidän yllä dialogia missä mielikuvituksellisesti A kysyy minulta jotain ja minä vastaan. Mielessäni kuvittelen tilanteita joita me elimme ja kävimme läpi. Edelleen mietin miten voisin yllättä hänet jos olisimme yhdessä. Ostaisin risteilyliput esim. ja kauniina päivänä vain sanoisin häenelle, että "Namu, pakkaa laukut..laiva lähtee 4 tunnin päästä..." veisin syömään..mutta..ei!!!!!!!!!!!!!
Kuten sanoin..tämä varmasti toistaa aika tarkkaan sitä linjaa mitä kaikki muutkin särkyneen sydämen haltijat kirjoittaisi..jokainen käsittelee asiat omalla tavallaan..jokainen pääsee yli näistä, toiset nopeasti ja toiset hissun kissun ja toiset eivät kenties koskaan..
Välillä nostan katseeni ylös ja ajattelen " Jos Jumala olet olemassa, tee vuokseni vain tämä, sytytä A:n ja minun rakkaus.."
Nyt tiedän mitä tarkoittaa kun olisi onnellinen. Kuinka kadehdin ihimisiä jotka todella ovat lujassa suhteessa, saavat helliä, rakastella, nauttia toistensa läheisyydestä. Minulla alkaa kohta kesäloma, mutta tällä hetkellä sen tuleminen vain pelottaa ja ahdistaa. Pelkään todelaa että minun voimani eivät enää riitä..
Puran pahaa oloani punttisalilla. Teen mielettömiä harjoituksa avan äärirajoille. Näen silloin vain pelkkää vihaa itseäni kohtaan ja salilla oleesani rankaisen itseäni. Haluan tuntea kipua ja kun se tulee sietämättömäksi, jatkan toistoja..lähes pisteeseen kun silmissä sumenee. Tiedän että se on sairasta, mutta olen myös huomannut, että jaksan nyt paremmin. Olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan, mutta henkisesti aivan romuna. Sanotaan, että fyysinen kunta auttaa jaksamaan henkisesti..PASKAT!!!!!!!!!!!!!
Käyn töissä, teen työni hyvin. Minusta pidetään täällä, niin potilaiden kuin hoitajien keskuudessa. Elän kullisi elämää, mutta kotona, kun olen piilossa pois toisten kasvoilta, anna itselleni luvan itkeä, puristaa tyynyä ja huutaa..purra kiukkua ja sättiä itseäni...
En kirjoita tätä siksi että haluan neuvoja miten jaksaa tai mitä tehdä. Halusin kirjoittaa vain tarinani. En välitä enää jos joku minut tunnistaa..en vain jaksa enää..Rakastan liikaa häntä. Rakstan häntä ylikaiken. Toisaalta en ehkä välitä edes jos minulle tapahtuisi nyt jotain. Itselleni en tee mitään mutta huomaan että uhma kasvaa. Joskus hakeudun hankaluusiin vain siksi, että joku näyttäisi mulle kaapin paikan. Tuntisin fyysisesti että elän, vaikka nyt tuntuu että kaikki on kuollutta.
Aika auttaa..niin sanottaan..en usko siihen..minä haluan vain A:n..haluan rakastaa häntä, suudella häntä, laulaa hänelle..viettää loppuelämäni hänen kanssaan...onko se liikaa pyydetty..eikö tämä mies saa olla onnellinen. Tein virheitä ja kenteis olen ansainnut tämän kaiken paskan mitä nyt elän..mutta silti..MISSÄ ON ONNI??
Kuten Hallikainen joskus on laulanut.." Milloin elämä alkaa..??? "
Kirjoitn kerran yhden hyvin kauniin laulun..jossa kertosäe meni näin..
" Vieläkö palaa tuo liekki, tuo liekki rakkauden, vieläkö koittaa meille hetki, pieni hetki yhteinen, vai täytyykö minun sinut unohtaa, ja jättää unholaan, sitä pysty en tekemään kuitenkaan, sillä sua niin rakastan.."
Tällä hetkellä elän vain tuon kertosäen mukaisesti. Elättelen toivoa, kasvatan sitä mielikuvitus maailmassani..elä menneessä..
Kaipaan häntä....aina...
Milloin elämä alkaa?????
Olen menettänyt elämäni naisen, onnen, rakkauden..lähestulkoon kaikki. Säälittävää mutta totta. Seurustelin liki 4 vuotta naisen nimeltä A:n kanssa. Tapasimme laivalla ja siitä Jumalan suomasta hetkestä rakastuin häneen silmin nähden. Olin tuolloin avioliitossa ja lähes siitä istumalta kun tapasin A:n, tiesin että haluan hänet. Tiesin että avioero on nyt vain ajan kysymys. Minä rakastuin niin päätäpahkaa,ja en päivääkään kadu että niin tein. Meni vajaat 4 viikkoa kun tapasin hänet ja tänä aikana erosin, muutin yksin ja sitten Juhannuksena tämä uusi elämäni nainen tuli luokseni. Tästä ensikäynnistä näen vieläkin unta..voi kunka kaikki oli hyvin, olin onnellinen..minulla oli KAIKKI..No elon tielle tuli ongelmia, ja syy näihin ongelimiin istuu täällä kirjoittamassa tätä tarinaa. En syytä häntä mistään, en ongelmista, en siitä, että nyt itken, poden huonoa omatuntuo jne..
Meillä oli välillä ns on-off suhde. Olimme erossa ja palasimme yhteen. Rakkaus vei aina voiton. Suhteemme aikana on PALJON ihania asioita mutta myös ikäviä. Kaikki kuitenkin tuntui toimivan. Me molemmat nautittiin seksistä yli kaiken. En ikinä saa sitä samaa mistään ja se hirvittää nyt minua yli kaiken. Emme ole nähneet nyt lähes puoleen vuoteen. Emme ole puhelleet. Yritän jopa vieläkin soittaa hänelle, lähetän tekstiviestejä. Itken, huudan pahaa oloani ja muistelen. PUOLIVUOTTA ja vieläkin kaipaan häntä sydämmeni pohjasta..MIKÄ MINUA VAIVAA?? onko tämä normaalia?? Miten unohtaa nainen, joka on edelleen ELÄMÄNI parasta mitä olen ikinä kokenut/tulen kokemaan...
Ulkosesti katsottuna elän kuin minulla ei ole mitään hätää. En puhu kavereille tunteistani, en edes vanhemmille, jotka tavallaan luulevat, että vielä olen hänen kanssaan. Olen olevinaan onnellinen, sillä häpeän tunnustaa että ikten ja suren naisen perään jota en ole nähnyt liki 6 kuukauteen. Ajattelen että minua pidetään surkeena luuserina joka vain poraa ja surkuttelee. Kun olen yksin kotona minulla on aikaa itkeä. Välillä otan kitarani käteen josta näppäilen omatekemiä lauluja, juuri niitä mitä olen vain hänelle tehnyt ja hänelle esittänyt. Hän piti niistä. Laulan niitä ja murrun..muistot palaa ja saalistaa mieletäni..
Olen jopa ollut yhteyksissä ammattiauttajiin, ajattelein että puhuminen auttaa..mutta jonot..ei mitään toivoa saada aikaa..
Välillä huomaan puhuvani yksin. Pidän yllä dialogia missä mielikuvituksellisesti A kysyy minulta jotain ja minä vastaan. Mielessäni kuvittelen tilanteita joita me elimme ja kävimme läpi. Edelleen mietin miten voisin yllättä hänet jos olisimme yhdessä. Ostaisin risteilyliput esim. ja kauniina päivänä vain sanoisin häenelle, että "Namu, pakkaa laukut..laiva lähtee 4 tunnin päästä..." veisin syömään..mutta..ei!!!!!!!!!!!!!
Kuten sanoin..tämä varmasti toistaa aika tarkkaan sitä linjaa mitä kaikki muutkin särkyneen sydämen haltijat kirjoittaisi..jokainen käsittelee asiat omalla tavallaan..jokainen pääsee yli näistä, toiset nopeasti ja toiset hissun kissun ja toiset eivät kenties koskaan..
Välillä nostan katseeni ylös ja ajattelen " Jos Jumala olet olemassa, tee vuokseni vain tämä, sytytä A:n ja minun rakkaus.."
Nyt tiedän mitä tarkoittaa kun olisi onnellinen. Kuinka kadehdin ihimisiä jotka todella ovat lujassa suhteessa, saavat helliä, rakastella, nauttia toistensa läheisyydestä. Minulla alkaa kohta kesäloma, mutta tällä hetkellä sen tuleminen vain pelottaa ja ahdistaa. Pelkään todelaa että minun voimani eivät enää riitä..
Puran pahaa oloani punttisalilla. Teen mielettömiä harjoituksa avan äärirajoille. Näen silloin vain pelkkää vihaa itseäni kohtaan ja salilla oleesani rankaisen itseäni. Haluan tuntea kipua ja kun se tulee sietämättömäksi, jatkan toistoja..lähes pisteeseen kun silmissä sumenee. Tiedän että se on sairasta, mutta olen myös huomannut, että jaksan nyt paremmin. Olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan, mutta henkisesti aivan romuna. Sanotaan, että fyysinen kunta auttaa jaksamaan henkisesti..PASKAT!!!!!!!!!!!!!
Käyn töissä, teen työni hyvin. Minusta pidetään täällä, niin potilaiden kuin hoitajien keskuudessa. Elän kullisi elämää, mutta kotona, kun olen piilossa pois toisten kasvoilta, anna itselleni luvan itkeä, puristaa tyynyä ja huutaa..purra kiukkua ja sättiä itseäni...
En kirjoita tätä siksi että haluan neuvoja miten jaksaa tai mitä tehdä. Halusin kirjoittaa vain tarinani. En välitä enää jos joku minut tunnistaa..en vain jaksa enää..Rakastan liikaa häntä. Rakstan häntä ylikaiken. Toisaalta en ehkä välitä edes jos minulle tapahtuisi nyt jotain. Itselleni en tee mitään mutta huomaan että uhma kasvaa. Joskus hakeudun hankaluusiin vain siksi, että joku näyttäisi mulle kaapin paikan. Tuntisin fyysisesti että elän, vaikka nyt tuntuu että kaikki on kuollutta.
Aika auttaa..niin sanottaan..en usko siihen..minä haluan vain A:n..haluan rakastaa häntä, suudella häntä, laulaa hänelle..viettää loppuelämäni hänen kanssaan...onko se liikaa pyydetty..eikö tämä mies saa olla onnellinen. Tein virheitä ja kenteis olen ansainnut tämän kaiken paskan mitä nyt elän..mutta silti..MISSÄ ON ONNI??
Kuten Hallikainen joskus on laulanut.." Milloin elämä alkaa..??? "
Kirjoitn kerran yhden hyvin kauniin laulun..jossa kertosäe meni näin..
" Vieläkö palaa tuo liekki, tuo liekki rakkauden, vieläkö koittaa meille hetki, pieni hetki yhteinen, vai täytyykö minun sinut unohtaa, ja jättää unholaan, sitä pysty en tekemään kuitenkaan, sillä sua niin rakastan.."
Tällä hetkellä elän vain tuon kertosäen mukaisesti. Elättelen toivoa, kasvatan sitä mielikuvitus maailmassani..elä menneessä..
Kaipaan häntä....aina...
Milloin elämä alkaa?????
Vastaukset 9
Vanhimmat
Niin..et halunnut neuvoja..voin vain sanoa, että todella liikuttava tarina..minulle vähän saman tapasia juttuja..luulin, että kaikki on ohi kun menetin exäni, mutta aika on todella asia, joka auttaa, usko pois!!!!
kaikkea hyvää!! ja kesän jatkoja jokatauksessa!!
Voi miten hyvin ymmärränkään sua.....ikävä tosiasia on, että joistakin ihmisistä pääsee yli nopeasti, toisista ei näköjään koskaan.....mulle on eräästä kundista muodostunu pakkomielle, koen raastavaa tuskaa päivän jokaisena sekuntina hänen vuokseen....oma elämäni on myös ulkoisesti kunnossa, mutta puran pahaa oloani kuten sinä, urheilemalla itseni henkihieveriin, välillä toivon, että saisin sydänkohtauksen ja kuolisin. haluan vain hänet, vaikka hän ei halunnutkaan minua, ehkä juuri se saavuttamattomuus tekee hänestä lähes sadunomaisen hahmon, tiedän, etten tule häntä enää koskaan saamaan....rakastan ja vihaan häntä yhtä aikaa, voisin tehdä kamalia asioita hänen vuokseen ja hänellekin....viha ja rakkaus samassa muotissa ovat vaarallinen yhdistelmä...Olen kaunis nainen, saisin lähes kenet tahansa, mutta kukaan toinen mies ei tunnu miltään, luoja tietää miten olen yrittänyt hänet unohtaa muiden avulla, turhaan! Vihaan itseäni pakkomielteeni vuoksi, ammattiauttajat eivät osaa auttaa....pakkomielteet ovat jossain syvällä....Mä tiedän, ettei mun valitus sua auta, mut ehkä sua edes hieman helpottaa tietää, ettet ole yksin....ei auta kuin sinnitellä päivästä toiseen tämän tuskan kanssa, uskon, että vielä joskus olen onnellinen ja pystyn lausumaan hänen nimensä hajoamatta kappaleiksi....toivotan sulle jaksamista kaikesta huolimatta.
Moi...näköjään meitä on monta jotka käyvät läpi samaa helvettiä...sinulla ja minulla on hyvinkin samankaltaiset ajatukset koskien ihmistä jota rakastaa ja haluaa enemmän kuin mitään muuta mutta kun sitä ei saa...Ja olet väärässä..auttaa todella suunnattomasti kun huomaa, että en ole yksin ja että en olekkaan sekopää luuseri joka itkee sellasen asian perään mitä ei saa..en siis ole erilainen ihminen vaan normaali mies, jolla on tuntee...kiitos sinulle..ehkä meille elämä vieälä alkaa::)))) siihen on pakko uskoa, ja onhan meillä sentään työt ja paikka missä purkaa pahaa oloa, minulla punttisali ja sinulle muu urheilu..Ja itse asiassa jo tuon tarinani kirjoittaminen tähän palstalle helopttaa oloa..oikeastaan ensimäinen kerta kun puran tätä asiaa näin julkisesti..pakko kai sitä on jollakin tavalla purkaa..alkakoon tämä prosessi nyt vaikka näin...
KIITOS "ystävä"..::))))
Moi taas! Oli tosi mukava kuulla jos viestini edes vähäsen helpotti:) Et todellakaan ole sekopää, tai sitten meitä on monta, arvaa miten usein pidän itseäni jo niin valmiina lataamoon tämän käsittämättömän pakkomielteeni vuoksi, että soitan jo melkein valkotakkiset paikalle...:) Kyllä tämä kuitenkin vielä tästä, vaikka ei aina, eikä edes kovin useinkaan, jaksaisi uskoa tulevaisuuteen.....jokainen päivä on eteenpäin, vaikka takapakkeja tuleekin, suru ja kaipaus ovat aaltoliikettä....Itse koin tänään jo ohikiitäviä ilon tunteita istuskellessani espan puistossa hyvien ystävien seurassa. Mietin, että mullahan on vaikka mitä, työ, terveys, ihania ystäviä....mihin minä HÄNTÄ tarvitsen, hän ei todellakaan ole edes rakkauteni arvoinen....no, seuraavassa hetkessä kuitenkin taas jo etsin häntä silmilläni ihmismassan joukosta ja minulle tuli järkyttävän paha olo, kun näin rakastuneita pareja käsi kädessä, olisin valmis maksamaan suuren summan, mikäli vain saisin kokea sen tunteen edes kerran elämässäni uudelleen, haluan vielä kyetä rakastamaan....se vain tuntuu tällä hetkellä vaikeammalta kuin mikään muu asia maailmassa....mutta, edelleen haluan uskoa ja luottaa parempaan huomiseen, se antaa odottaa itseään, mutta on silloin entistä parempi ja osaan varmasti sitä arvostaa. Jaksamista sulle:)
Ei pidä nyt noin synkkyyteen vaipua, vaikka hyvin tiedän mitä ajattelet juuri nyt. Aika auttaa, pahintahan siinä on se, että sitä ei voi nopeuttaa, mutta maali tulee ja silloin voit olla ylpeä että selvisit. Tiedän, että moni käy läpi juuri sitä samaa kuin sinä, ehkä sen tiedostaminen ei auta, ehkä auttaa, mutta voin vakuuttaa, että et ole yksin tässä maailmassa noiden murheitesi kanssa. Allekrijoittanut on käynyt tuon saman ja voittajana selvinnyt, aivan kuten sinäkin tulet selviämään!!
Pyri pois mielikuvitusmaailmasta,pyri todellisuuteen,se parantaa,mielikuvituksessa asiat saavat vain uusia kiemuroita ja sitä monimutkaisemmaksi ne menevät, "se mikä ei tapa vahvistaa",sanotaan,kyllä sinä kestät ja aika ja uudet ihmissuhteet sinut lopulta parantavat.
Elämä alkaa sillon kun sinä sen haluat.
Elämä ei ole edessä eikä takana, se on juuri tässä ja nyt!
sanoja sulla: elämä on tässä ja nyt. Mutta kun tuntuu ettei ole mitään elämää, jos ei ole rakkautta! Välillä on pää haljeta, kun kaipaan vieläkin "Häntä". Siitä on kahdeksan kuukautta kun hän jätti minut kahden kuukauden seurustelun jälkeen, ja vieläkin tuntuu pahalta. Vieläkin ostelen levyjä joista hänkin piti ym. Tunnen itseni typeräksi, en ole enää mikään teini vaan kokenut, 30-vuotias nainen. Mua on potkittu tosi paljon päähän muutenkin miesten taholta, tuntuu että usko alkaa pahasti rapista. En jaksa uskoa että mulle olisi "se oikea", kai mut on tarkoitettu olemaan yksin...
pyri olemaan vapaa,huomaatko telkeäväsi itsesi häkkiin jäämällä kiinni kaikkeen entiseen,kehitä itseäsi, tee jotain uutta elämässä,nouset uuteen elämään ja se on erilaista kuin entinen.Kokeile!
älä jää suremaan, ajattele järjellä asioita,lakaise tunteet välillä pois;ne estävät ajattelemasta selvästi.SE on sinun asiasi mitä elämälläsi teet, älä menetä sitä,jokainen surettu päivä on elämän haaskausta!:)
mieltä sinun kanssasi. Välillä minäkin ajattelen, että voiko 32 vuotias mies enää itkeä kuin teini poika jonkun naisen perään, mutta kyllä voi, ja voi vielä niinkin että sivulliset ja ulkopuoliset eivät yhtään moralisoi. Olen sairaanhoitaja ja työssäni olen nähny/näen joka päivä surua, kipua yms..luulisi, että työ kovettaa kun niitä joutuu itse kokemaan, mutta kuvitelma oli harhaa. Se sattuu HELVETISTI kun se kohdalle tulee. Nyt huomaan, että elämään on ympärilläni. En itke enää, en ajattele joka päivä exääni, tai jos ajattelen, huomaan että se ei satu enää. Toisaalta aika auttaa, mutta silit..hävettää myöntää, että sanon näin mutta sanon kuitenkin: Olisin heti valmis yrittämään exäni kanssa jos sellainen tilanne tulisi. Ehkä vieläkin tietoisesti pidän oveani auki, mutta pikkuhiljaa se on sulkeutumaan päin. Elämässäni on nyt uusi, mutta todella suurella KYSYMYSMERKILLÄ, ongelma mulla on se, että naiset tahtoo kiinostua minusta paljon enemmän kuin minä heistä. Sitten rupee ahdistamaan. Harrastamme seksiä mutta en ole täysillä mukana. Haluan kylläkin pitää huolen, että vastakumppani saa tyydytyksen vaikka minä en saisikaan. Tämä uusi kaveri asuu aika naapurissa missä minä asun, mikä kylläkin on hyvä ja huono juttu täs vaihees. Olen aika avoimesti puhunut hänelle asioita exästäni ja sitä edellisistä suhteistani. En ole luvannu mitään..mutta silti hänellä tuppaa olemaan kiinostusta..pikku hiljaa silmäni aukeavat ja huomaan, että elämää on myös sen exän muistojen ulkopuolella..vaikka vieläkin sydän on särkynyt, voin pikku hiljaa sanoa, että elämä alkaa joku päivä..ehkä ei ihan vielä, mutta se on tuloillaan.....