Onko se riittävästi? Jos se joka rakastaa haluaa kannatella suhdetta, vaikka tietää toisen olevan mukana vain puolella teholla , riittääkö se?
Onko se oikein? Jos ei, niin kumpaa kohtaan se on enemmän väärin?
Riittääkö yhden rakkaus kannattelemaan kumpaakin?
Onko se oikein? Jos ei, niin kumpaa kohtaan se on enemmän väärin?
Riittääkö yhden rakkaus kannattelemaan kumpaakin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei se oikeastaan riitä, näin se vain on.
Anna toisen mennä jos on mennäkseen.
Katsoin joskus muutama vuosi sitten dokkarin pariskunnasta, joka oli ollut yhdessä vuosikymmeniä ja heidän välillään oli edelleen selvästi iso rakkaus. Heiltä kysyttiin, mikä on onnellisen parisuhteen salaisuus. molemmat vastasivat jotakuinkin näin " kun toiselta aina välillä välillä loppui rakkaus, niin toinen jaksoi rakastaa toisenkin edestä. Vuorosoutuna mentiin. Yhdessä pysyttiin, koska kummaltakaan ei loppunut rakkaus samalla hetkellä".
Minusta siinä oli vanhan ja kokeneen parin suuri viisaus. Aina ei tunteet loiskua, välillä ne menevät taka-alalle, mutta eivät välttämättä sammu lopullisesti. Arki jyrää parhaimmissakin suhteissa, ihmiset muuttuvat, elämä tuo eteen vaikka mitä. Joillekin enemmän taakkoja kuin toisille. Aina ei myöskään vastuu jakaannu tasan, välillä toinen joutuu "uhrautumaan", ja sitten vuoro vaihtuu.
Jos vuorot eivät koskaan vaihdu, en usko, että sellainen suhde kestää pieniäkään karikoita. Joustamista, taakkojen kantamista ja kahlaamista läpi vaikeiden aikojen. Sitä se elämä joskus on.
Jos itse kokee, että jaksaa yksin jonkin aikaa rakastaa, miksi ei tekisi sitten niin? Vahvuutta se on, ei luuserin hommaa ollenkaan. Jossain vaiheessa on kuitenkin pysähdyttävä, ettei elämä mene kokonaan taakat harteilla, yksin niitä raahaten. Se ei ole tarkoitus.
Riittääkö - kummalle? Sillekö, joka rakastaa enemmän vai sille jota rakastetaan enemmän. Miten tuota edes voi mitata?
Jokaisessa parisuhteessa rakastetaan eri lailla ja tyydytään vaikka minkälaisiin ratkaisuihin ja käytäntöihin. Kai lähtökohta on kuitenkin tyytyväisyys ja onnellisuus. Jos arki sujuu toisen kanssa, hänen kanssaan on mukavaa olla ja intohimoa riittää, on aivan sama kuinka paljon rakastetaan; enemmänkin kyse on siitä, miten rakkaus näyttäytyy teoissa. Toisen ja itsensä kunnioittaminen sekä sitoutuminen parisuhteeseen on rakastamista parhaimmillaan. Toisessa roikkuminen, itsensa alistaminen ja mielistely taas ei ole rakastamista lainkaan vaan aivan jotain muuta.
*******Toisessa roikkuminen, itsensa alistaminen ja mielistely taas ei ole rakastamista lainkaan vaan aivan jotain muuta.*************
Mitä tuo roikkuminen, kaiken vastaanottaminen, mielistely on?
Ihastuin mieheeni 8 v sitten. Ei se kuitenkaan koskaan kasvanut rakkaudeksi. Mutta mies rakastaa, tekee kaikkensa. Palvoo ja tekee tekoja. Mutta minusta ei tunnu miltään. Olen alusta saakka päättänyt suhteemme useaan kertaan. Mies ei kuule tuota, ei ymmärrä ja vain jumiutuu paikalleen. Kärsii, on surkea, laihtuu, puhuu ja yrittää kaikkensa. Minä muserrun tuon alle, säälin, menen voimattomaksi enkä kykene etenemään. Mies jää vierelleni, on kuin mitään ei olisi tapahtunut, aloittaa superhemmottelun ja minä koen itseni kerta toisensa jälkeen yliajetuksi, kuoliaaksi rakastetuksi.
Intohimoa meillä ei ole. Minä haluan ihmisen läheisyyttä. Mies suorittaa läheisyyttä jos on pakko, antaa hieman kosketusta, kun päätän suhdetta. Aina kun yritän päättää suhteen, mies viipyilee, ei lähde, jatkaa arkea kuin ei mitään, kunnes olen taas aivan jyrätty. Hän rakastaa minut kuoliaaksi. Kukapa ei toi´voisi olevansa rakastettu, liika on kuitenkin liikaa.
Kuulostaa ihan omalta parisuhteeltani.:( "3.v n mennyt kuitakuinkin noin mutta tässä sitä vaan riudutaan edelleen. On se jännä miten irtipäästäminen voi olla niin vaikeaa.
Tuo on niin totta. Sitä ei suhteen ulkopuolinen ymmärrä, että joskus se on vain niin vaikeaa vaikka kuinka tahtoo irrottautua ja haluaa tehdä toiselle asian selväksi. Toinen jotenkin jyrää sinnikkyydellään. Tekee voimattomaksi. Ja pakko sanoa, että tuo kolme vuotta voi olla vasta alkua....
Kuulostaa aika kamalalta ja vastuuttomalkin kolmen edellisen jutut. Ihan oikeasti!
Omasta elämästä ei kukaan muu ota vastuuta kuin itse. Roikkumalla suhteessa, jossa toinen "rakastaa kuoliaaksi" on kyllä kamalinta, mitä olen kuullut. Jos ei kertakaikkisesti ole pienintäkään tahtoa elää yhdessä, ja kokee olonsa tuskaiseksi ja voimattomaksi, niin miksi ihmeessä ei ota elämäänsä haltuunsa?
En ole koskaan ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka jättävät, mutta silti jäävät. Se kuulosta ikävältä parisuhdepeliltä, jossa jokaisessa kurjassa hetkessä vedetään erokortti esiin. Silti ei olle valmiita seisomaan sanojen takana eli eroamaan. Kukaan ei kai pidä asetta ohimolla ja pakota jäämään?
Miksi "Riutuvan" täytyy eroilmoituksen jälkeen odottaa, että mies lähtee? Eikö hän voisi vaikka lähteä itse? Vaikka väliaikaisesti, jotta mies saisi hankittua oman asunnon ja hoidettua asiansa jos nykyinen asunto on naisen nimissä? Mikä kuningatar hän kuvittelee olevansa?
Minusta kuulostaa, voin toki olla väärässä, että jatkuvilla jättämispuheillaan hän yrittää aktivoida miestään, ja saada hänestä edes jotain irti. Kun tuota aikansa jatkaa, niin mies takulla löytää toisen, jonkun joka ei pelaa pelejä. Sitten on turha itkeä ja syyttää petturimiestä.
Kyllä, aika kovasti sanon, mutta kun tällaista vastaavaa parisuhdetta olen sivusta pakosta joutunut seuraamaan, niin sympatiani eivät olleet vaimon puolella kun mies petti (itse olen petetty, joten ei ollut mitenkään itsestäänselvyys ajatella näinpäin!). Vaikka vaimo silloin "heräsikin" pitämään omastaan kiinni. Mies rakasti oikeasti tätä hankalaa vaimoaan vuosikausia, ja vaimo valitti siitä! Sitten mies väsyi rakastamaan ja löysi uuden. Onneksi, sanon minä.
Olet oikeassa. Minäkään en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät irrottaudu suhteesta, jos niin sanoavat haluavansa. Nyt olen kuitenkin itse siinä tilanteessa.
Miksi en lähde itse? Asumme minun omistamassani ja ylläpitämässäni talossa. Miehellä ei ole mitään tässä kiinni eikä hän myöskään osallistu asumiskuluihin. En siis kertakaikkiaan uskalla jättää miestä tähän yksikseen, koska en luota esim. siihen ettei hän tuhoaisi omaisuuttani. Olen kyllä viime viikkoina ajatellut, että minun tulee kai myydä tämä ja ostaa sitten toinen koti mihin muutan yksin. Tuntuu kuitenkin melko kohtuuttomalta. Olen aikamoisessa loukussa.
Mies on perus kiva. Sellainen kaveri. Mutta ei enempää. Oikeasti olen toivonut että hän löytäisi jonkun toisen, rakastuisi ja lähtisi, mutta kun ei niin ei. Odotin että ihastuksesta olisi aikanaan kehittynyt jotain enemmän, mutta niin ei kuitenkaan käynyt ja ihastuskin on sulanut vuosia sitten kaveruudeksi. Tämä ei kuitenkaan riitä minulle. Haluaisin miehen ja naisen välisen suhteen, jossa on myös kosketusta, seksiä ja halua.
Olen pyytänyt miestä lähtemään. Hän loukkaantuu, alkaa riutumaan. Huokailee ja alkaa yht äkkiä lupailemaan kaikkea mitä en edes pyydä. En halua loukata häntä, mutta loukkaan kuitenkin koska toivon hänen tajuavan ja lähtevän. Mutta kun ei niin ei.
Olen ajatellut että puhuisin hänen ystävilleen asiasta, josko he avaisivat miehen silmät. Toisaalta taas en halua nolata häntä ystäviensä silmissä. Tietenkin voisi olla apua, jos sanoisin miehelle, että olen ajatellut lähestyä hänen ystäviään asian tiimoilta. Se voisi auttaa. Vai auttaisiko?