Sydän vankilassa

Olen 20 vuotias nuori nainen. Nuoresta iästä huolimatta minulla on muutamia pitempi aikaisia suhteita takana, jotka ovat olleet miehien osalta heidän pienien hyvien puolien lisäksi vain pelkkää väkivaltaisuutta, pettämistä ja omistuksen haluisuutta. Vaivuin jo yhdessä vaiheessa epätoivoon, että tämmösiäkö nämä minun suhteet tulee aina olemaan. Olin hyvin masentunut. Sain onneksi kuitenkin revittyä itseni pois noista ajatuksista ja pystyin taas elämään normaalia suht onnellisen sinkku naisen elämää.

Aikaa kului ja kesä oli lopuillaan kunnes minulle tapahtui pieni ihme. Löysin itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen, jonka kanssa olimme tiiviisti yhdessä heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Eikä siitä kulunutkaan kovin kauaa kun aloimme jo seurustella. Olin onnellinen, mies oli juuri sellainen unelmien mies. Komea, jonka kanssa oli helppo jutella kaikesta, se tykkäs pitää mua lähellä ja siinä oli hyvä olla, tehtiin yhdessä kaikkea kivaa esim. käytiin ulkona syömässä ja hän herrasmiehenä maksoi vaikka olisin voinut sen itsekkin tehdä. Kaikesta tästä ihanuudesta huolimatta minulle tuli muutaman kerran syksyn aikana sellainen olo että tykkäänkö mä oikeesti tästä miehestä niin paljon että voisin rakastua häneen, koska luulisi että olisin jo siinä vaiheessa ollut korviani myöten häneen rakastunut. Minulle ei myöskään ollut tullut missään vaiheessa hänen kanssaan sellaista tunnetta, että hänet kun nään niin lähtee jalat alta tai on perhosia vatsassa, ei ollut semmosta rakkauden tai ihastumisen huumaa.

No, syksy oli lopuillaan ja talvi alkanut. ``Unelmieni mies`` oli tullut ajatelleeksi asioita, sitä mitä hän haluaa elämältään ja siihen ei kuulemma kuulunut siinä vaiheessa seurustelu. Meidän suhde päättyi. Sovimme, että olisimme kuitenkin ystäviä erosta huolimatta ja se olisi minulle ollut ok, mutta yhtäkkiä hänestä ei kuulunutkaan mitään joten annoin hänen sitten lopulta olla. Olin tietenkin surullinen, erosta ja läheisen ihmisen menettämisestä, mutta pystyin kuitenkin jatkamaan elämääni aika normaalisti eteenpäin. En kuitenkaan vieläkään ymmärrä sitä, miksi ensin sanotaan että voidaan olla kavereita, kun sitten ei kuitenkaan voida olla, enkä saanut tähän edes minkäänlaista selitystä että miksi näin.

Nyt kuitenkin kun erosta on kulunut jonkin aikaa, minulle on noussut ihan hirveät ikävän tuskat tätä miestä kohtaan. Hän on ajatuksissani lähes päivittäin ja osa minusta haluaa että palaisimme vielä yhteen.
Olen kuitenkin onneksi sen verran järkevä, että en ala toista anelemaan takaisin, kerta hän halusi erota niin minun pitää se hyväksyä, enkä halua että hänelle tulee ahistunut olo jos alkaisin laittamaan takaisiin anelu viestejä, vastaiskohan hän edes niihin. Toinen ja ehkä tärkein asia tässä on kuitenkin se, että eihän siinä olisi edes mitään järkeä, koska jos minulla ei ole edes ``oikeanlaisia`` tunteita häntä kohtaan ja jos niitä ei olisi edes tullut niin suhde olisi kuitenkin jossakin vaiheessa päättynyt eroon.

Olenkin nyt ihan lukossa näiden ajatusten ja tuntemusten takia.
Miksi tässä kävi näin? Miksi minulla ei ollut sitä alku ihastuksen huumaa vaikka hän vaikutti siltä oikealta? Miksi se oikeastaan vasta nyt tuntuu siltä, että hän oli juuri se oikea?Ja miksi minulla on nyt vasta tullut näin hirvittävä ikävä häntä kohtaan? Onko se vain sitä kun hänen kanssaan oli niin hyvä ja mukava olla ja pysty juttelemaan, että kaipaan vain sitä toisen läheisyyden tunnetta ja että toinen välittää. Voi olla..

Toinen asia mikä minua on tässä alkanut mietityttämään, nimittäin tulevaisuus.
Voinko minä vielä löytää, en tietenkään samalaista miestä, mutta samantapaista?
Koska tässä on juuri nyt tämä kun olen jo kerran sellaisen unelmieni miehen tavannut, niin tottakai sitten automaattisesti vertaan muita häneen, halusin sitä tai en.
En edes ole kovin vaativa haluisin vain jonku jonka kanssa voisi jutella kaikista asioista, se tykkäis pitää mua lähellä ja hänen kanssaan voisi tehdä muutakin kuin olla vain kotona. Eikä ulkonäkökään minulle ole niin tärkeä asia, kunhan nyt edes jonkun verran silmää miellyttäis.

Mutta se tosi asia on, että jos mies ei täyttäisi edes noita kriteerejä olisin silloin mieluummin ja varmasti onnellisempi yksikseni. Koska omasta onnestanihan siinä on kyse, enkä voi tietenkään olla onnellinen jos ei semmosta miestä ole vierellä joka jaksaa kuunnella ja on valmis kertomaan omistakin asioista, jonka kanssa voi olla lähekkäin ja käydä vaikka siellä ulkona syömässä tai leffassa. Olenko minä liian itsekästä? Haaveilenko turhaan löytäväni tälläisen miehen?

Toivoisin että saisin tähän kommentteja, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia, myös jos jollakin on jotain samantapaisia mietteitä tai tapahtunut myös näin niin kommentoisit. Se auttaisi minua selvittämään näitä ajatuksia.
Toivoisin että voisin taas elää onnellista elämää.