Oma elämä eron jälkeen?

50 ja tässä kohta 2 vuotta mennyt , ei niin hyvin.
Alusta aloitin, siis ihan alusta...
Vaikeaa on unohtaa, samoin kuin uuden suunnan löytäminen.
Itsetuntoa tässä rakennellen.
Onneksi on koti ja työ, yllätyksenä vielä hurjasti säästyvää rahaa kerääntynyt eron jälkeen :D

En ole teidän ikäisenne, mutta olen miettinyt juuri tuota, että jos erosta ei pääsekään yli? Omasta erostani on nyt hieman alle puoli vuotta aikaa (tiedän ettei se ole kovin paljon), mutta mitään merkkejä siitä ei ole, että tämä jonain päivänä helpottaisi.

Urheilla en oikein jaksa (ei ole koskaan ollut minun juttuni) ja uusiin ihmisiinkin on pienellä paikkakunnalla vaikea tutustua. Miten sitä uutta sisältöä saisi elämään..? Voi olla, että loppujenlopuksi tyydyn kohtalooni; olen loppuelämäni yksin ja onnellinen siitä että edes joskus joku rakasti minuakin.

en halua pahoittaa keneknään mieltä, mutta itse olin aviossa yli 20v ja mies löysi uuden.
Eron jälkeen on ollut paris uhdetta, ei vaan tullut tunteita ja ne on loppunut. Mutta, vieläkin ihan sydämeen sattuu, ensimmäinen ero.

Olen alkanut vaan elämään näin suruni kanssa ja en edes odota, että koskaan pääsen yli, kuuluu elämääni, kulkee rinnallani, vaikka kuinka yritän päästä yli, ei onnistu.
Ensirakkaus ja yhteiset lapset ym.siinä varmaan syy ja sekin, kun itse rakastin.

Voimia ja elämä jatkuu, vaikka aina ei voikkaan unohtaa.

Ero ei koskaan unohdu eikä saakaan, se on aina yksi osaa elämäänne, siinä on varmasti ollut hyvätkin hetkensä, muutoinhan ette olisi sitoutunut.
Kannattaa miettiä muutuinko itse vaiko puoliso, oliko aikusituminen jäänyt tulematta.
Avioero tuo monasti monenlaisia vaikeuksia, miten saada asunto, raha-asiat ja lasten asiat luistamaan. Josku pitäisi jossakin asiassa joustaa ja ajatella, kestän mieluimmin liitossa, kun tuhoan kaiken.
Voi yrittää joustaa ja pyytää toistakin ajattelamaan yhteisten lasten osaa erossa.
Seksi ja omat menot pitää suhteuttaa, eivätkä ne saa hallita elämää, pitää osata tehdä kompromisseja. Jätä haaveet ja elä perheessä kun se on mahdollista, sitä aikaa et saa enää koskaan takaisin.
Vaikka se tuntuu rankalta, myöhemmin tulet kaipaamaan aikoja kun lasten kanssa voit elää lasten maailmassa.

Ajattelepa tunkkaisia baareja ja ravintoloita, jopa jumppasaleja, kun voit iloita lastesi kanssa niiden sijaan ulkosalla nytkin pulkkamäessä, raikkaana ilman paineita.

Minäkin päätin aviossa ollessa, vaikka olikin vaikeaa ja todella välillä, sitten kun lapset maailmalla, lähden myös, jos ei pettäminen lopu ja eihän se loppunut, erosin.
Kestin, niin kauan, että lapset oli jo omillaan ja aikuisia, miksi toinen petti, kumpa se olisin tiennyt.

Tietyllä tavallahan se toinen kulkee aina mukana, varsinkin jos on yhteisiä lapsia..

Mutta, miten oppia elämään niin, ettei sitä toista tarvisi jatkuvasti miettiä ja ikävöidä? Hetkittäin jos pystyy työntämään hänet pois ajatuksista, niin kohta huomaa taas miettivänsä häntä. Pitäisi osata tehdä omia suunnitelmia, päämääriä yms, mutta kun on jämähtänyt ihan paikoilleen.
Jos olisi ystäviä, niin sekin tietenkin helpottaisi eteenpäin pääsemistä, mutta kun sitä aloitti parisuhteen jo silloin kun muilla oli vielä nuoruus ja hauskanpito parhaimmillaan, niin nekin sitten jäivät. No onneksi minulla sentään on yksi tosiystävä, joka on auttanut tässä selviytymisprosessissa.

Kaikillehan ero on varmaan vaikeaa, mutta jos olisi jo aikoinaan elänyt OMAA elämää, niin uskoisin eron olevan helpompaa..

Kommentti tuossa aiemmin, että tyytyä kohtaloon ja olla onnellinen että edes joku joskus rakasti minuakin, on kyllä ihana, mutta tuntuu niin lohduttomalta.
Ja sinulle "muistoissani elän": näin kävi minullekin, mies petti aikansa ja lopulta en enää jaksanut ja lähdin. Nyt hänelläkin jo uusi nainen elämässään ja tottakai hänen on helppoa jatkaa koska tuskin koskaan oli niin sitoutunut suhteeseemme kuin minä

Itsetunnon rakentaminen ja itsensä arvostaminen, kaiken tämän jälkeen, on todella vaikeaa. Tuntuu, ettei minua tarvita enää mihinkään. Ennen oli osa perhettä, mutta nyt tuntuu että on jäänyt aivan tarpeettomaksi (lapsetkin jo isoja).

Samanlaiset tunteet, myös minulla, olenko enää mitään, mutta vain välillä. Nyt, ihailen kun ikkunalaudalla on lunta ja hyvä olo, osaa nauttia pienistäkin asioista ja se on hyvä.
Miksi, mies petti, niin, olen miettinyt ja sitä pettämistä oli alusta loppuun, pitkän parisuhteemme aikana, paljastui tasasin väliajoin.
Mies. ei ollut sitoutunut minuun kuin minä häneen, siinä se varmaan onkin, kun hänellä menee uudessa parisuhteessa hyvin.

Miksi, hän ei kertonut minulle ajoissa?,ettei välitä tarpeeksi.

"Olen myös miettinyt, olisiko minusta ollut tarvittaessa omaishoitajaksi,jos niin ikävästi olisi joskus käynyt, sekin helpottaa kun ei ole vastuussa kuin itsestä.

Olisinko voinut niin paljon rakastaa, että työnnän vaikka pyörätuolissa sellaista, joka ei arvostanut minua naisena, no joo meni vähän jo leikinlaskuksi, mutta se keventää oloa.."tai, olisiko hän pitänyt minusta huolen jos olisi käynyt samoin, kun ei oikeasti välittänyt eli yksin olisin ollut silloinkin.
Mielummin yksin yksin kun kaksin yksin.

Uskon, että omalta osaltaan se "oma" elämätön elämä kostautui minulle liitossamme. Mieshän meni omia menojaan ja eli myös sitä omaa elämää, minä taas hoidin kiltisti lapsia ja kotia.

No enhän toki yksin voi syyttää exääni erostamme, parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi. Mies on aina ollut sellainen rento ja eläväinen, minä taasen rauhallisempi ja tosikompi tyyppi. Voisin jopa ajatella tietyllä tavalla oleveni asperger, tosin mitään diagnoosia ei ole.

Tällä hetkellä kuitenkin raskainta on yksinäisyyden tunne, joka ei hellitä. Kumpa minäkin voisin oppia nauttimaan elämän pienistä asioista, silloin kaikki voisi olla helpompaa..

Minä olen myös 40 kolme vuotta jo erosta kulunut. Shokki ero tuo minullekkin oli, miehellä oli toinen ja tapa millä asia tuli tietooni oli järkyttävä. Lähes 20 vuotta yhdessä olimme ja elimme, yksi yhteinen lapsikin. Enkä koskaan tule ymmärämään sitä miten ihminen jonka luulee tuntevansa läpikotaisin, on pitkä yhteinen historia ym. voikin tehdä perheelleen sillä tavalla. Mies omien sanojensa mukaan haluaa päästä elämässä eteenpäin, viis raunioista jotka jätti jälkeensä, koskaan ei halunnut mitään selvittää tai puhua asioita, hänelle oli helpoin antaa asioiden vain olla. Minä olen sitten yrittänyt tämän kolme vuotta koota elämämme sirpaleita kasaan lapsen kanssa , mitä koottavissa on ollut, pommin jäljiltä. Vasta nyt kolme vuotta eron jälkeen välillä tuntuu että osaan jopa olla onnellinen pienistä asioista. Valitettavasti kyllä olen huomannut myös olevani katkera kaikesta. Meidän lapsen kanssa kun on vain ollut sopeuduttava ja otettava vastaan mitä muut meille järjesti. Toisaalta kuitenkin säälin exääni, tiedän että hänellä ei monellakaan elämän alueella niin hyvin mene ja uskon siihen että nämä tekemänsä jutut löytää vielä edestään. Vaikka en toki mitään pahaan hänelle toivo, mutta niin se vaan menee. Nyt myös tuntuu että uusi rakkauskin saisi tulla jo. Nyt alan olla siihen vasta valmis. Toivon että se joskus vielä minulle tulee, masentavaahan se olisi ajatella että joutuisi loppuelämänsä yksin olla. Vaikka sekin on mahdollista. Yksinäiseksi en itseäni tunne, kiitos ihanan ja rakkaan lapseni. Lähes alustahan tässä tosiaan kaikki on joutunut aloittamaan, kanssa nuoresta saakka yhdessä exän kanssa oltiin. Omat ystäväni ovat perheellisiä, eikä heitä tunnu kiinnostavan eronneen sinkku äidin olemiset ja menemiset. Eli ei ole kavereita joiden kanssa oikein minnekkään mennäkkään. Mistäpä tuo uusi rakkauskaan sitten voisi tulla? Mutta toivon että vaikka kassa jonosta jos on tullakseen.
Näin minulla.

Näissä selviämissä on yksi asia, jota olen miettinyt, Kun ero tulee , voisitteko te lähsiset ja sukulaiset olal kaikesta huolimatta edelleen kummallekin puolisolle läheisiä ja sukulaisia. Pyytäisitte vaikka joskus käymään, juttelisitte vaikka lapsien kouluista ja ylsisistä asioista. Lähettäkää edelleen joulukorit, synttärikortit ym.

Älkää jättäkö yksin kumpaakaan, on tärkeää pitää nämä suhteet koossa.
Mutta älkää myösään eronneet syyttäkö läheisiänne, älkääkä jättäkö heitä yksin, hekin ovat kriisissä, joten on tärkeää, että yhdessä eteenpäin, vaikka te asuttekin eri osoitteissa.

Niin, erosta lähes kolme vuotta. Ensimmäinen ero 15 yhteisen vuoden päästä ja toinen uusperheen uuden tulokkaan jälkeen 5 vuoden yhteiselon jälkeen. Molemmilla kerroilla lapsi pieni, ehkä keskityin liikaa lapsiin kun toinen nainen aina silloin ilmestyi kuvioihin...?Olen keskittynyt lapsiin, ystäviin ja töihin. Elämä on tyydyttävää, mutta onnelliseksi en voi itseäni sanoa.
Olen naisellinen nainen, ulospäinsuuntautunut ja minun on helppo tutustua ihmisiin. kaipaan läheisyyttä, mutta en halua yhdenyönsuhteita. En enää luota miehiin joten en enää "uskalla" aloittaa uutta suhdetta. Harmittelen kun tekee mieli ja tunnen kuinka naisellisuus ja elämä lipuu ohi nelikymppisenä. Mikä neuvoksi?

sukulaiset jättää usein yksi ja lopetetaan yhteydenpito kokonaan, eli eipä kannata sellaisten sukulaisten kanssa olla itsekkään jatkossa yhteydessä, jos hädässään joskus ottavatkin yhteyttä..

Hädässä ystävä tunnetaan, on osuva sanonta, joillekkin.

Minulla on myös takana ero lähes nuoruudesta aloitetusta suhteesta. Olen oppinut ja opiskelen koko ajan uusia harrastemenoja joilla täytän aikaani jota on nyt hirveesti kun ei ole toista läpi vuorokauden hoidettavaa. ;)

oikeesti tuo ikävä ei jätä rauhaan ellet täytä tuntejasi selkeesti jollain järkevällä kivalla tekemisellä. olen eronnut juur alle 40v. eli 37v . Ja sen jälkeen ei vaan ole uutta suhdetta miestä tullut vastaan joka ei pettäisi tai valehtelisi.

Kehoitan sinuakin suuntaamaan kaiken energian itseesi ja omaan hyvään. ei kenenkään etsimiseen. Se auttaa kaikkein nopeiten tuohon eroon . Hän on kuollut vaikka ei olekkaan kuollut. Ajatuksella opettelen minäkin ja jo on helpottanut.
Rakkauteen ei voi pakottaa ei itseään ei toista. Se on elämän läksy.

Minulla loppui 2 vuoden suhde (1,5 vuoden avoliitto) 3 päivää sitten. Se vaikuttaa naurettavan pieneltä ajalta teidän liittoihinne verrattuna, mutta sattuu silti niin vietävästi.

Tunteet menevät outoa vuoristorataa jatkuvasti. Ensin tunsin suurta vihaa, sitten itkin holtittomasti, sitten olin yhtäkkiä niin onnellinen että pääsin pois. Sitten taas yhtäkkiä tuli hirveä itku ja viha ja sitten taas helpotus. Nyt pelottaa jokaisen "helpotus"-jakson aikana milloin taas käydään pohjamudissa.

Suhde oli täysi katastrofi jo alkaessaan, mutta halusin aina uskoa parempaan. Halusin onnistua muuttamaan miehen, mutta nyt vihdoinkin tajuan ettei se ole mahdollista.

Asutaan vielä samassa asunnossa (kuukauden irtisanomisaika), muttei miestä näy täällä. Hän on luultavasti löytänyt uuden naisen pyöritykseensä. Hän oli hyvä puhumaan, mutta teot eivät vastanneet ikinä sanoja. Säälin seuraavaa naista joka hänen puheisiinsa uskoo.

Mutta elämä kantaa! Minä selviän.

et ole yksin, minäkin lähdin 30v avioliiton jälkeen, kestin myös ahdistusta vuosia ja toivoin muutosta parempaan,syyllisyydentunteet ja kaikki pahat olot olen läpikäynyt, ja vatvonut vatvomasta päästyäni, mutta nyt vaan eteenpäin ja omaa elämää eläen, nautin jokaisesta aamusta kun herään ja saan juoda aamukahvini, ilman ahdistusta...

Minä erosin yli 10 vuoden avioliitosta. Olin ihan yhtä sitoutunut kuin kuka tahansa. Mutta en ymmärrä miksi pitää jäädä roikkumaan vanhassa. Hyviä muistoja minulla on (ja huonoja) mutta kun mies lähtee ovesta, hän lähtee. Miksi jäädä haikailemaan sellaista miestä? MIksi miksi? Maailma on miehiä täynnä, vielä ihanampia mitä se oma on ollut. Rakkaus on aika lailla tahdon asia. En minä ainakaan tahdo rakastaa miestä, joka on jättänyt minut. Minä rakastan häntä, joka on rakkauteni arvoinen. Avioliiton jälkeen rakastin palavasti miestä, joka ei osoittautunut rakkauden arvoiseksi (taloudellinen hyväksikäyttö). Nyt etsin uutta. Kyllä vielä joskus kyynel tulee silmään menetetystä rakkaudesta, mutta toisaalta jossain on mies, joka on varmasti rakkauden arvoinen. Siksi en halua jäädä suremaan pitkiksi ajoiksi. En halua käyttää elämääni suremiseen. Haluan perheen, haluan olla onnellinen minäkin. Onnea ei voi saada jäämällä ruikuttamaan rannalle, kun sulho lähtee muille maille. On vaan otettava itseä niskasta kiinni ja katseltava niitä mahdollisia tulevia sulhoja, jotka ovat vielä siellä rannalla.

Minä 45v, jouluna päättyi 8 vuotinen avioliitto, josta kuopus, ja ennen sitä avoliitto josta esikoinen. Eli 3.kierroksella mennään :-)

Kesken on niin huoltajuus-kuin ositusprosessit, juristien avustuksella. Kalliiksi tulee, mutta olen tullut siihen tulokseen, että ei kannata käyttää energiaa sellaisten asioiden vatvomiseen, jotka joku asiaan koulutuksen saanut, voi korvausta vastaan puolestasi tehdä. Raha on rahaa, sitä saa töitä tekemällä. Elämä sen sijaan ei ole uusiutuva lunonnonvara, sitä pitää helliä.

Viimeinen ex oli naimisissa (itse olinkuihtuneessa avoliitossa) kun tavattiin, hänelle ei tuottanut kovin suuria vaikeuksia jättää takiani kolme teini-ikäistä lasta ja 25 vuotias avioliitto. Eli ei ihme, että toinen nainen astui kuvioihin vain pari vuotta häiden jälkeen, kun kuopus oli 2,5v.
Annoin kerran anteeksi, toista kertaa en. Edellisestä erosta viisastuneena olin tajunnut vaatia avioehdon, ja se kuulkaa naiset kannatti! Käräjille mennään, mutta omaisuus jää minulle ja se tietysti auttaa kummasti jaksamaan :-)
Lapset asuvat kanssani, yhteishuoltajuutta haetaan, saas nähdä miten homma etenee.
En jaksa vatvoa menneitä, maailma on täynnä miehiä, sen kun valitsee omanlaisensa ja elämä jatkuu.
Ei kannata jäädä märehtimään asioita, joille ei enää mitään voi, vaan parempi keskittyä tulevaisuuteen, siihen voi vielä vaikuttaa.

Tsemppiä siskot ja, veljet myös, elämä on tässä ja nyt!

Ketjussa joku toi esiin, että sukulaiset jättää. Voi kyllä olla monta kertaa toisinkin päin, eronnut jättää sukulaiset, kun pelkää kaikkea ympärillään.
Tiedän eron, jossa sukulaiset eivät osanneet aavistaa mitään yhtään mitään, eivät olleet sekaantuneet millään tavalla perheen elämään, olivat auttaneet aivan valtavasti niin monella tavalla kuin voivat, rahallisestikin ja valtavalla työpanoksella.

Yllätyserosta tuli ilmoitus nykytavan mukaan sähköisesti ja viesti mukana, olette paskoja.
Senjälkeen on tullut näitä syyttelyjä heille valtava määrä sähköisesti, aivan ilman minkäänlaista keskustelua tai tapaamista, kun avaavat koneen saattaa olla taasen viesti, jossa syytetään, uhataan.
Milloin on kytätty, milloin on käyty kylässä yli kymmenen vuotta sitten ilmoittamatta, milloin on oltu outoja, milloin mitäkin, he eivät ole tarpeeksi hienoja ihmisiä, tämä lapsi häpeää vanhempiaan, vaikka he ovat tehneet työelämässä työnsä ihan luottamuksellissa virkatehtävissä.
Kun mikään näistä ei kuitenkaan ole totta, vaan nyt todella jokin kela pyörii päässä väärinpäin.
Arvatkaapa miten nämä vanhemmat voivat, no heidän elämänsä on ihan murjottu ja he ovat odella tehneet kaiken lastensa eteen. Se pelko lapsen elämästä painaa heitä, ei niinkään nämä syytelyt, ne vain ovat se lasti mielessä, miten lapsia selviää, kuka häntä auttaisi samaan tasapainon, lisänä on vielä pienten lastenlasten elämän tilanne. Mukaan on tullut täysin kelvoton uusi kumppani, joka tuntuu nyt hallitsevan tätä, oliko jo ennen ero määräilemässä, täysin hajallinen ihminen, joka on jättänyt paljon surua taakseen, lapsiakin suuren liudan. Hän todella aivopesee ja ylenkatsoo näitä pienokaisia ja toisen sukulaisia. Vanha pukki.
Kyllä siinä ovat jutelleet, että mikä kirous on päälle asetettu, kun tällaista tapahtuu.

minulla tulee syksyllä viisi vuotta lopullisesta erosta. Sanon lopullisesta koska eroa tehtiin kolmenvuoden ajan koska miehellä oli toinen ninen joka kylläkin itse ilmoitti olemassaolostaan josta mies suuttui niin että ei halunnutkaan tuota naista vaan jatkaa liittoamme. Jolloin nainen alkoi kauhen manipuloinnin saadakseen minut jättämään mies. Sitä sota akesti kolme vuotta. Kolme vuotta taisteltuamme yhtenä viikonloppuna mies taas vannoi rakkauttaan ja onneaan siitä että olen antanut hänelle monta mahdollisuutta. Suukko ja hän lähti eikä tullut koskaan takaisn. Odotin ruuan kanssa monta tuntia eikä miestä kuulunut.

En saanut minkäänlaista selitystä sille että mitä tapahtui kun meni sen naisen kans jota oli kolmevuotta minulle haukkunut.
Ensiajat oli aivan kauheita. PArinvuoden jälkeen aloin jo löytään itteni ja tapaisn uuden ystävänkin mutta sehän ei sopinut exnyxäparille joten tekivät kaikkensa saadakseen välimme rikki, Ja onnistuivat. Työpaikallani käytiin minut haukkumassa. Kaikki ystävyyssuhteet yritettiin pilata kertomalla juttuja kuinka olen narsisti ja itse syyllinen eroomme. Kuinka käytän olin käyttänyt mietä hyväkseni ym paskaa.
Nyt kun tuosta kaikesta tulee viisi vuotta olen päässyt kunnolla elämän alkuun j a olen saanut ystäväni takasin. Yhdessä päätimmekin että enää ei anneta exnyxäparin tulla väliimme. Eikä anneta heidän muutetnkaan pilata elämäämme.

Kaikki paska mitä olen joutunut exnyxäparin vuoksi kestämään on melkopaljon eikä varmaan unohdu koskaan mutta niiden asioiden kans olen oppinut elämään. Varsinkin kun minulla on ystävä joka on tahtomattaan joutunut jakamaan nuokin jutut kanssani niin jaamme kaiken tästä eteenpäinkin yhdessä.

Hei, täälläkin eräs melko vasta eronnut. Toinen puolisko eli nykyinen ex kertoi keväällä olleensa ahdistunut jo pitkään, ja vaikka olimme muutaman kerran puhuneet jo aiemminkin ahdistuksesta, ei kertonut (en tiedä miksi), että suhteemme on ahdistuksen syy. Syy oli aina työ, kun sitä kysyin. No asiat kulminoituivat sitten niin, että en jaksanut itsekään keksiä muita vaihtoehtoja kuin eroamisen tai erilleen muuttamisen. Omasta mielestäni kaikissa ihmissuhteissa on sekä ylä- että alamäkiä, mutta toisen osapuolen mielestä kaiken pitää päivästä toiseen olla "pelkkää huumaa". Meidän huumavaiheemme oli mennyt jo muutamia vuosia sitten ja tottahan toki se menee ohi, kun rakastumisvaihe menee ohi. Joillakin meistä se vaihe vaihtuu rakastamiseksi, mutta toisilla sitten kai vaan väljähtää. Huumaa elämä ei kuitenkaan ikuisesti ole ja erilleen muuttaminen ei exälle käynyt, siitä syystä, että on niin raskasta seurustella ja asua erillään...Se olisi kuitenkin tuonut happea suhteelle, kun kumpikin olisi saanut omaa tilaa ja aikaa. No, ei käynyt, joten ero tuli. Nyt olen opetellut olemaan taas itseni kanssa, ja on kyllä mukavaa, kun saa olla omien ajatusten kanssa vapaasti, voi pyytää ystäviä kylään millon huvittaa eikä tarvitse välittää toisen osapuolen jälkikommenteista. Meillä kun oli niin, että kaikki ystävämme olivat minun ystäviäni, exällä ei ole koskaan aikuisena (nyt 40 v.) ollut ystäviä. Edellisessä suhteessa ollessaan ystävät olivat kuulemma kaikonneet, ja nyt ymmärrän miksi. Kukaan ei ole riittävän hyvä hänen ystäväkseen tai edes tutukseen, sitä tarkoitan jälkikommenteilla. Minun ystäväni ovat olleet minulle aina tärkeitä, puolisoineen kaikkineen, mutta exälleni he olivat ihmisiä, jotka tarjosivat aina vääränlaista syötävää, juotavaa ja seuraa. Jos ystäviä tuli kylään, piti järjestää hirveä härdelli ja muodolliset kemut. Mutta kuten sanottu, nautin nyt ystävien seurasta rennosti. Olen myös löytänyt vanhojen harrastusten pariin. Joinakin päivinä tunnen hivenen katkeruuttaa siitä, että ex ei voinut aiemmin puhua ahdistuksestaan eikä myöskään halunnut työstää asioita (koska niistä ei edellisen kumppaninkaan kanssa tullut mitään! Todella aikuinen suhtautuminen asioihin...), mutta luulen myös, että jos olisimme muuttaneet erillemme ja jatkaneet yhdessä, olisimme eronneet jossain vaiheessa. Sitä paitsi siinä vaiheessa, kun ex löytää taas uuden huuman, hän väistämättä joutuu seurustelemaan jonkun kanssa ja asumaan erillään. Ainakin hetken :). Kaiken kaikkiaan siis olen itse melkoisen tyytyväinen nykyiseen olotilaani, toki ymmärrän hyvin sen, että kaikilla asia ei näin ole. Voimia siis, jokaisesta päivästä kannattaa tietoisesti etsiä ainakin yksi hyvä asia. Lämmintä kesää!

onko muilla ollut ongelmia aloittaa seksi elämää?minulla kävi niin että kun olisin ollut valmis aloittamaan seksin,ei miehen siitin mahtunut sisään vaikka olisin halunnut.Onko minussa siis tässä neljän vuoden aikana mennyt jotekin umpeen..vai kramppi ...

hakekaa hotlipsistä liukkaria niin johan onnistuu :)

Erosin hiukan yli vuosi sitten ja eka puolivuotta meni ex.n sotkuja selvitellessä, mutta nyt olen onnellinen. Olen tavannut muutaman miehen ja kokenut maailman parasta seksiä ja huomasin, että minä olen tavoiteltu;) Ihanaa, että pääsin siitä ihmishirviöstä eroon, joka yritti sekoittaa pääni totaalisesti viimeisinä vuosina. Hakeudu ihmistenilmoille ja avaa silmäsi ja nauti elämästäsi, se on ainutkertainen.

Erosta noin 3kk ja kaikki päin vittua!!Sotkuja ihan riittävästi!!ny exä koittaa tehdä vanhemmasta pojasta masentunutta...Siis mitä vi..ttt..ua?!?!?!Hoitais oman päänsä kuntoon!!Exää kohtaan en koe muutakuin häpeää!!!ja mietin miks ikinä sekosin noin turhAaan naiseen....=?``````

`Työnnä sä ne liukkarit omaan hanuriis!!!

Kohta kuusi vuotta erosta, sitä ennen 20 vuoden avoliitto. Ei lapsia, mutta yhteinen työ, jonka tiimoilta olimme yhteyksissä jonkin aikaa eron jälkeen. Lopulta työkuviokin kuihtui pois melko lailla itsestään, nykyään tapaamme enää harvoin ja sattumalta. Liitto siis päättyi siihen, että mies löysi itselleen toisen naisen. He ovat edelleen yhdessä.

Pari ensimmäistä vuotta olin vuoron perään vihainen, surullinen ja jossain mielessä myös helpottunut. Suhteen loppuajat nimittäin olivat aika raskaita, joten omaan pikku yksiöön muuttaminen oli lopultakin hyvä asia, vaikka oman kodin jättäminen miehelle ja hänen uudelle naiselleen olikin melko kauheaa. Näin siinä alussa paljon vaivaa sen eteen, että uudesta kodistani tuli omannäköiseni, viihtyisä ja valoisa. Siitä oli paljon apua.

Ystävistä ja harrastuksista oli myös apua, niitä mulla tosin oli jo liiton aikana. Pidin niistä kiinni, ja oli lohdullista huomata, että jotkin asiat pysyvät olemassa erosta huolimatta. En jättäytynyt pois myöskään niistä tilanteista, joissa olisi minun ja ex-mieheni yhteisiä tuttuja. Exäni saattoi siis osua paikalle uuden puolisonsa kanssa, mutta opin kestämään näitä tilanteita melko hyvin. Nykyään heitä näkee aika harvoin, en tiedä miksi, enkä vaivaa sillä päätäni.

Hakeuduin myös pariin uuteen juttuun mukaan, ja ainakin toinen niistä on jäänyt elämääni. Olen saanut sitä kautta uusia kavereita, ehkä jopa ystäviä. Alkuun nämä uudet jutut tuntuivat vähän epämukavilta, koska en ole kovin sosiaalinen ihminen, mutta sinnittelin mukana ja se kyllä kannatti.

Omaan yksiöön päästyäni vannoin, että asun yksin tai korkeintaan jossain yhteisössä lopun ikääni, jonkun miehen kanssa voin seurustella, mutta en jaa koko elämääni. Se oli silloin hyvä ja terveellinen ajatus, kun edes takaraivossa ei ollut sitä tunnetta, että joku elämänkumppani pitäisi löytää.

Nykyään kuitenkin seurustelen, ja asumme yhdessä. Tapasin ihan yllättäen miehen, joka tuntui heti tutulta ja läheiseltä. Koska tunne oli molemminpuolinen, tartuimme tilaisuuteen. Tapaamisemme oli tosiaan täysin sattumaa, kummallakaan ei ollut ns. haku päällä, osuimme vain eräässä tapahtumassa samaan pöytään ja ryhdyimme juttelemaan niitä näitä. Itsekseni olin iloinen siitä, että huomasin olevani kykenevä rakastumaan, rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta.

Kohtalotoveri vajaa 40 äänessä. 12 yhteisen vuoden jälkeen olen joutunut aloittamaan kaiken alusta. Mulla kuitenkin matkaa takana vasta 1 kuukausi. Samoja kysymyksiä mulle herää. Miten tästä voi toipua ja miten kauan se kestää?

Samassa tilanteessa kuin sinä. En vaan jaksa ymmätää miksi kaikki yhteydenpito loppuu eroon, jos kerran sitä ennen on oltu yhdessä kauemmin kuin aikoinaan lapsuuskodissa. Kuollutta on helpompi surra kuin elävää. Ikävä ei jätä. Torjutuksi tuleminen sattuu.

Ja sekin sattuu, kun mennyttä ei käsitellä.Ei pääse eteenpäin jos menneisyys pitää kieltää.

Samoja tunnelmia täällä virvelivl. Kaikki jäi auki ja käsittelemättä. Tuli vain tekstari kymmenen yhteisen vuoden päätteeksi, että hän haluaa erota. Luulen, että hän ei ole päästään terve. Jumankauta että voi loukata ja satuttaa ihminen toista! Mitään selitystä en ole saanut. Hän ei ole kertaakaan ottanut minuun yhteyttä osituksen jälkeen. Välillä toivon, että kaikki oli pahaa unta...kunnes katson vuokrakämpän ikkunoista ulos. Tää olisi pitkä stoori, jos jaksaisin kirjoittaa...mutta hengissä olen ja kohta vuosi takana. Nyt vasta alkaa ihan pikkiriikkisen helpottaa. Kuollutta olisi helpompi surra, luulisin kans. Hän on paha ihminen tai sairas, muuta selitystä en keksi.

Tsemppiä...

kun 10 vuotta on mennyt, naurat ja olet onnellinen kun eroon pääsit...

Sitä tässä itsekin mietin että mitäs nyt? Yhdessä tarvottu 25v ja nyt eropaperin laitosta kuukausi. Kävi ilmi että miehellä ollut salarakas jo vuosia ja se syventynyt siihen pisteeseen että minä jäin toiseksi. Pahinta tässä on se että kummallakin tunteita vielä toisiamme kohtaan, mutta ei tässä muuta vaihtoehto silti ole kuin ero. Koville ottaa :( Olen tässä miettinyt miten sitä oikeasti osaa olla itekseen sitten kun toi ukko oikeesti tosta kokonaan lähtee ja miten pärjään henkisesti. Uskaltaako sitä kehenkään enää luottaa?Talokin pitäisi saada myytyä että pääsis omaa elämää oikeesti alkaa rakentaa. Tää on niin epätodellista edelleen. Ainut hyvä puoli se ettei tarvi toisen kanssa tapella asioista, ainakaan vielä.

olen 48v ja jäi 3 lasta....ei tästä selviä..ei ole koskaan enään kokonainen ihminen...ja kaikki meni ja nyt vielä vanhana pitäs alottaa ..omakotitalo,auto,ihmissuhteet...ei ei jaksa enään eikä realistisesti ole enään aikaa.eli kehoitan toteuttamaan pieniä tekemättömiä unelmia.- itse sorruin viinaan ynnä muuhun paheeseen ja nyt olen vakavasti sairas ja odotan kuolemaa...tänkin ois voinu ratkaista jo heti alussa ja astua tuonpuoleiseen mutta kun en uskaltanut onen luuseri

Noh, olenko sitten jätetty vai jättäjä. Ainakin särjetty sydän. Vajaa neljä vuotta sitten mies jäi kiinni vieraista naisista 15 vuoden liiton ja kolmen lapsen jälkeen. Mietin puoli vuotta ja tilasin sitten muuttoauton. Meillä oli paljon vaikeuksia, mutta mulla oli halua yrittää, rakastin häntä enkä ole helposti luovuttaja, liiankin sisukas. Mies ei lähtenyt perheterapiaan, kun pyysin jo ennen noiden sivusuhteiden paljastumista. Vissiin sitten parempi ja fiksumpi tapa hoitaa meidän parisuhdetta oli mennä vieraisiin?

Eka -vuosi oli tiukkaa, koska miehelle oli vaikea hyväksyä että se on todella ohi. Minä olin itse enemmän valmis. Mutta kun on myöhäistä, oli lopulta ihan liian myöhäistä enää saada hommaa kasaan, kuppi tuli liian täyteen minulla ja särkyi.

Mutta kun lähdin, löysin myös jotain joka oli hukkunut jatkuvaan miellyttämiseen ja tasoitteluun ja hyssyttelyyn. Löysin itseni ja energiaa. Löysin vanhat harrastukseni, opiskeluhaluni, otettiin lasten kanssa isän inhoama koira ja kissa vielä, kerta kiellon päälle.... Puolitoista vuotta erosta tapasin kivan yh-isän ja ystävystyttiin ensin, lasten kautta, sitten se muuttui kahvitteluksi ja seurusteluksi. Olemme nykyisin naimisissa. Ei tarvitse kävellä munankuorilla, elämässä on ihmeellinen rauha ja hyvä reilu mukava mies, perhe. Ex-miehen ja lasten suhde ja tapaamiset toimii, luojan kiitos. Olen ollut niissä jopa joustavampi kuin paperilla olisi tarpeen.

Kuulkaa aurinko paistaa vielä risukasaankin. Ei saa antaa yölle ja paskaanliukastumiselle periksi. Vaikka olisi ollut pitkäkin liuku häntäluun päälle....Nouskaa ylös. Etsikää se mistä tykkäätte, antakaa armoa itsellenne, kyllä on elämää vielä jäljellä niin kauan kuin ei ole kuopattu tai Alzheimer vienyt päänuppia. Niin kauan kuin käsi nyrkkiin vielä puristuu, niin eläkää. Paska on parempi jättää taakseen.

Zusiella, muu kaikki täsmää minun elämässäni, paitsi että emme ole menneet naimisiin. Onnittelut meille molemmille!

Ero tuli
Itsellä tuli ero noin 1 ja puoli kk sitten. Tämä ero tuli minulle kuin pommi savupiipusta eli aivan puskista. Ikävöin todella paljon tyttöystävääni ja sen kyllä huomaa muutkin ihmiset ympärilläni. Eron syy oli hänen mukaan se että menin baarissa mokaamaan, mutta tämä moka sovittiin puolitoista vuotta sitten kun se tapahtui ja jatkoimme suhdetta iloisina ja onnellisina toisia rakastaen. Kunnes sitten PAM ero tuli. Outoa tästä tekee sen että minusta tuntuu että hän on edelleen epävarma päätöksestään ja ei halua ehkä myöntää sitä itselleen. En taistellut kuukausi sitten mutta nyt aloin taistella sen puolesta että saisin hänet takaisin. En tiedä onko se tuottanut minkään moista tulosta mutta minulla toiveet elää yhä. Tästä olosta ei parempaa tee mitenkään se että olen armeijassa kiinni vielä kuukauden ja unettomuus ja ruokahalukin on aika vähäinen. On ollut mukavia päiviä intissä eron jälkeen mutta ei ne tunteet katoa mihinkään ja siitä syystä yöt vietän valvoen ja aamupala taikka mitkään ruokailut päivän aikana oikeen maistu. Unilääkkeitä en ole kokeillut, tietyistä syistä. Mutta en tiedä miten tämän tunteen kanssa jaksan ja kuinka kauan. Eniten pelottaa se että vaivun vielä pahempaan niin sanottuun masennukseen tämän takia. En oikeen tiedä missä vaiheessa elämää olen ja en tiedä miten onnistun elämään ilman tosirakkauttani yli 2 ja puoli vuotta kestänyt suhde loppui minusta ihan sovittavissa olevaan syyhyn jonka uskon olevan väärä syy eroon, mutta tyttöystävä ei kuitenkaan muuta syytä ole sanonut vaikka puhuimme siitä sekä kasvotusten että puhelimessa. Hän on jopa sanonut että ikävöi minua ja vastasin että minä häntä myös, joka sai minut aivan sekaisin... Tämä on aivan syvältä! Kunpa saisin rakkaani takaisin rinnalleni sillä tarvitsen häntä. Kaikki tulevaisuuden suunnitelmat meni sivu suin vaikka kuinka innoissaan niistä olimme. En uskalla edes hakea apua täällä intissä, koska en jostain syystä halua. Luulenpa että se johtuu siitä että luulen muiden katsovan minua siten että toi jätkä on ihan idiootti ku suree tuolla lailla, mutta toisaalta he eivät tiedä kuinka paljon se rikkoi minua... En tiedä mitä teen....! :(

Kolme kertaa naimisissa ollena voin vain neuvoa: - Ota uusi perse työn alle ja heti!!!. Nyt olet vapaa, joten uutta "pesää" hankkimaan. Pane kun vain ikinä voit!!! Sen pituinen se.

Tuore ja kireä perse on paras tapa unohtaa jo väljähtänyt vanha, loppuunkulunut parisuhde. Ole mies ja anna mennä railakkaasti: täytä hänet koko miehikkyydelläsi. Laita hänet anelemaan lisää. Mies on narttuaan varten, mutta pidä huoli, ettei narttusi kohtele sinua itsestäänselvyytenä.

Olen 51 vuotias mies ,minulle nainen on muutakin pimpsanreikä.

Kyllä tavallinen ihminen erosta toipuu. Tottakai on suruaika, eikä sitä toista unohda koskaan. Ne hyvät muistot tuovat välillä tipan silmään vuosienkin jälkeen. Mutta äkkiä unohtuvat, kun muistaa ne huonot.
Parasta kai olisi löytää kohtuullisen nopeasti uusi ihminen vierelle, mutta harkiten. Laastarisuhde ei auta ketään, tulee vain entistä pahempi mieli, sille laastarillekin.
Itsellä meni kaksi vuotta sen uuden löytämiseen, tosin en heti tosissani hakenutkaan. Ja sitten neuvo siihen uuteen suhteeseen: Älä raahaa muistoja ja tapoja siitä entisestä mukana uuteen elämään, niitä jotka liittyivät exään. Ja vältä puhumista vanhasta suhteesta. Voi tulla avokämmentä, tai ryppyjä ainakin..
Tarkkana pitää olla, ettei käy niin kuten ennen sanottiin: "Lähtee sutta pakoon, niin tuleekin karhu vastaan"

Osan näistä teksteistä luin ja tuli mieleen, että useimmissa kirjoittajana on se petetty tai jätetty osapuoli. Pettämistilanteessa varmasti eron jälkeinen elämä on lieveästi sanottuna rankkaa.
Jos on vähääkään henkilö inhimillinen, ei voi helppoa olla sillekään joka eron pistää vireille - puhun tässä omasta puolestani.

Oma tilanteeni on sellainen, että olen mieheni kanssa "ajautunut täysin erilleen" toisistamme. Olemme olleet itse asiassa aina kiinnostuneita eri asioista, mutta tosi nuorista asti yhdessä eli ehkä tässä on eletty "tottumuksesta". Tällä hetkellä (ja pitkään ennen tätä hetkeä) ei ole kertakaikkiaan mitään yhteistä jäljellä, eikä kummallakaan ole mielenkiintoa edes yrittää paikata tilannetta. Mitkään ulkopuoliset auttajat tai keskustelut ei tule kuuloonkaan. Ollaan oltu "kämppiksiä" noin pari vuotta, ei käydä missään yhdessä ja avioliitto on olemassa vain paperilla. Ainut yhteinen asia on yksi lapsi ja loput onkin sitten yhdessä hankittua omaisuutta. Lapsen suhtautuminen tässä eniten huolestuttaakin, hän kun alkaa olemaan esimurkku. Erokeskustelukin on vaikeaa kun puheyhteys ei toimi. Siitä tulee itselle syyllinen olo, vaikka mielestäni tässä on täysin kaksi sopankeittäjää.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että olen sitten mieluummin yksin yksinäinen kuin avioliitossa yksinäinen. Olen ollut sinkku viimeksi yli 20v sitten, eli se maailma on uusi ja hieman pelottavakin. Minulla on ihan kiva työ ja muutama ystävä ja luonteelta kaiketi ulospäin suuntautunut, joten ehkä joskus aurinko paistaa risukasaan ja tällainen yli 4-kymppinen löytäisi vierelleen uuden kumppanin, jota kiinnostaisi samat asiat kuin minua. Olen tätä asiaa miettinyt niin kauan, että alkaa kyllästyttää miettiminen ja nyt joutuu laittamaan asioita vireille. Lähin ystävä on tukenut minua, mutta rankkaa tässä on ollut kun oma perhe (vanhemmat) alkavat hyökätä ja syyllistää sekä kysellä "miten pystyn luopumaan omaisuudesta". Tämä ei ole heiltä pois, enkä jatkossakaan aio heiltä mitään pyytää, kuten en tähänkään asti. Lisäksi erossa jaetaan omaisuus, sitä ei kaiketi siirretä vain toisen nimiin....

Kuitenkin, ajatuksena on pitää kaverilliset välit koko tämän prosessin ajan ja jälkeenkinpäin - sitä en toki teidä, pystyykö tuleva ex siihen, mutta tähän minä pyrin. Saa nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan, mennäänkö syvemmälle suohon vai voiko elämä oikeasti kohta tuntua elämisen arvoiselta.

Tsemppiä kaikille, jotka ovat eron kohdanneet tai kohtaamassa!

Vanha aloitus, mutta aihe ei vanhene.

Itsellä 20 vuoden parisuhteen jälkeen ero, kun tulin jätetyksi uuden miehen takia.

Alussa hirveätä biletystä ja nettitreffejä ja sitten rauhoittumista ja lopulta uutta seurustelua.

Katkeruus ja pieni alemmuuden tunne poistui "pidä tunkkisi" tyyppiseen ajatukseen, kun ensimmäisen puolen vuoden sisällä ex oli humalassa soittanut ja kertonut miten täydellinen olen ja exän nyxä soittanut ja pyytänyt apua exän sekoillessa.

Oma parisuhteeni päättyi muutama päivä sitten ja saamiesi kommenttien/viestien perusteella minun surutyö on vasta alkumetreillä. Mutta eiköhän elämä jatku tämänkin jälkeen?

0limme parikymmentä vuotta yhdessä, eksäni petti minua n. kuukauden ennen eroamme ja on nyt yhdessä tuon yh-äidin kanssa. Meidän suhteella tai minun tunteilla ei ollut enää mitään merkitystä, pääasia ettei uusi nainen suutu. Niin että tosi helposti pääsi hän eron yli. Minä nyt sitten käsittelen näitä asioita itsekseni. Olen yrittänyt joitain miehiä tavata.

30-vuotis hääpäivä olisi nyt ollut.
Sitä ei vaan sitten koskaan tullut.

Erot tulevat aina kun seksi loppuu siinä 40 ikuisina.

Olen hieman päälle 30, mutta vielä muutama vuosi sitten samassa tilanteessa. Olin ollut parisuhteessa 16 vuotiaasta asti, enkä koskaan siis ennen tätä yksin. Oli järkytys huomata, että koko aikuisiän elämähän oli eroon asti pyörinyt kumppanin ympärillä. Sosiaaliset suhteet ja harrastukset. Mitä syödään ja milloin.

Alkuun vaati totuttelua, mutta pikku hiljaa oli mahtavaa löytää omat juttunsa joista nautti. Nyt alkaa sosiaaliset kuviotkin jo olla vakiintuneet, eikä ystävistävistäkään uupeloa. Mene rohkeasti mukaan kaikkiin uusiin harrastuksiin, tapahtumiin ja kerhoihin jotka kiinnostaa. Hemmottele itseäsi ja tee lempiruokasi. Siinä opit tuntemaan itsesi ja tapaat myös uusia ihmisiä ❤️
-Onnellisempi kuin koskaan ennen

Huijattuna ja kilttinä, kerenneenä tai karanneena. Pääasiassa eteenpäin, eiks.

mun suhde alkoi kun oli 18 ja erosta tulee syksyllä nyt 3 vuotta aikaa, 24 vuotta kerettiin rakentaa yhhteistä tulevaisuutta ja olin jo kuvitellut etten eroa ikinä. Ero tuli mulle ihan puskista ja mies yhtäkkiä halusikin vaihtaa kaiken 23vuotiaan nuorikkonsa löydettyään. No ei siinä jäänyt vaihtoehtoja enään niin oli tehtävä kun hän halusi, asiasta ei keskusteltu koska hän oli päätöksensä jo tehnyt. Jollain tapaa menin shokkiin, kesti kauan ennen kuin tajusin että multa oli mennyt parikymmentä vuotta elämästä ihan hukkaan. Vieläkin asiat ahdistaa ja satuttaa mutta päivä kerrallansa tässä mennään eteenpäin, päätin että olen yksin enkä hosu uusien suhteiden kanssa. Keskityn lähinnä lapseen ja työhön tällä hetkellä. Onneksi on muutama hyvä ystävä jotka ovat saaneet minut välillä ajattelemaan jotain ihan muitakin hyviä asioita elämässä. Minulla on terveys vielä kunnossa ja katto pään päällä sekä uusi työpaikka. Periaatteessa siis voisi olla huonomminkin. Mutta ei tähän muutokseen silti vaan totu. Kaikkea hyvää kuitenkin sinulle, jotenkin vaan tunsin piston rinnassa ja samaistuin samoihin tunteisiin omassa elämässäni. Kyllä se tästä pikkuhiljaa pienin askelin. <3

Ohjeita erosta selviämiseen on vaikea antaa. Jokaisen täytyy löytää ne itseä auttavat asiat. Yritetään nyt kuitenkin.

Omasta erostani on aikaa kuutisen vuotta. Menimme exäni kanssa yhteen kun olin 20 ja olimme yhdessä 13 vuotta. Sanoisin päässeeni täysin yli erosta. Mietin exääni todella harvoin. Hän käy mielessä oikeastaan vain kun esim. yhteinen tuttava puhuu hänestä. Erossamme olisi kyllä ollut aineksia ihan toisenlaiseenkin loppuun. Luulen, että omaa erosta yli pääsemistäni tuki exäni käytös eromme jälkeen. Näin miehestä niin kamalan puolen, että se tuhosi kaikki kuvitelmat hänen hyvyydestään. Ensimmäinen vinkkini on, että pidä selvänä mielessäsi ne syyt, jotka johtivat eroonne. Ne ovat se todellisuus. Älä anna niiden peityä ruusuisten muistojen alle.

Meillä eroon ei liittynyt kolmansia osapuolia. Kuulin jälkenpäin, että mies oli epäillyt sellaistakin. Se oli outo väite, sillä en ollu koskaan pettänyt häntä ja elin eron jälkeen vuoden ilman minkäänlaisia miessuhteita. Toisaalta kuulin jälkikäteen paljon muitakin asioita, joita hän oli minusta puhunut ja levitellyt. Silloin kun tilanne oli akuutti, niin nuo jutut eivät onneksi kantautuneet minun korviini saakka. Ne ystävät, jotka olivat jotain kuulleet, jättivät tietoisesti mainitsematta minulle. Olen siitä heille varsin kiitollinen. Toinen vinkki on, että hanki ystäviä. Itsellänikään ei ollut eron aikana juurikaan ystäviä. Olimme muuttaneet monta kertaa ja ystävät ja kaverit olivat jääneet. Se yksikin ystävä voi olla tuossa kohtaa tärkeä.

Meillä ero oli yhteinen päätös. Itse aloite tuli minulta, mutta molemmista se oli paras ratkaisu. Meillä ei ollut hyvä olla toistemme kanssa. Näin exäni ainakin sanoi, mutta en tietenkään voi tietää hänen todellisia ajatuksiaan. Olimme aluksi asiallisissa väleissä. Emme olleet juuri yhteyksissä, mutta yhteisiä asioita hoidettiin yhteisymmärryksessä. Näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt olla silloin itsekkäämpi ja vaatia äänekkäämmin käytännön asioiden kuntoon laittamista. Kolmas vinkki on se, että hoida ne pakolliset asiat kuntoon heti, vaikka sitten joutuisit olemaan veemäinen akka. Kun se pitkistyy, niin se mutkistuu ja tämä pitää paikkansa kaikessa.

Muutama kuukauden eron jälkeen exäni löysi uuden naisystävän. Aluksi olin vilpittömän iloinen hänen puolestaan. Koin hänen olleen ehkä vähän tuuliajolla, jotkut ihmiset "tarvitsevat" parisuhdetta. Kävi nopeasti selväksi, että käytännön asioiden hoitaminen loppui kokonaan uuden naisen myötä. Me mm. omistimme yhdessä talon. Mies jäi siihen asumaan ja hänen piti lunastaa minut ulos. Uuden naisen tultua kuvioon exäni lakkasi hoitamasta asiaa ja sanoi suoraan, ettei aio lunastaa osuuttani. Muutaman kuukauden päästä nainen asui jo talossamme. Asuntolainalle oli erotessamme haettu lyhennysvapaata, jotta mies saisi hoitaa asiat kuntoon. Mies siis asui talossa uuden naisensa kanssa, hän ei lyhentänyt yhteisiä lainojamme, eikä myöskään maksanut minulle mitään heidän asumisestaan. Hän ei tuntunut pitävän tilannetta mitenkään kummallisena tai vääränä minua kohtaan. Ilman asianajajaa homma ei olisi liikahtanut mihinkään. Eron jälkeen minulla ei olisi ollut varaa kasvattaa kuluja, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Exäni tiesi tilanteeni vallan hyvin. Asianajajan avulla saatiin edes jokin sopimus ja talon laitettiin myyntiin. Exäni kuitenkin asui talossa, joten hän pystyi pikkujutuilla käytännössä estämään ostajan löytymisen. Taloa ei ikinä myyty ja tilanne ratkesi lopulta vasta kolmen vuoden päästä erosta. Olin viimein vakaassa työssä, hyvällä palkalla ja löysin nykyisen mieheni, joka tuki asian hoitamisessa. Siinä kohtaa exäni ilmeisesti tajusi, että raha ei ollut minulle enää este ratkaisun saamiselle ja suostui lunastamaan lainaosuuteni. Sain sen minkä olin halunnutkin. En ollut koskaan pyytänyt osuuttani talon arvosta, vain tarpeeksi maksaakseni osani lainasta. Neljäntenä sanon, että puhu tilanteestasi ja tunteistasi jollekin. Puhu niin kauan, että helpottaa. Puhu ja pyydä näkökulmaa, näetkö asiat oikein vai värittyneinä. Etsi vaikka ammattilainen, jolle voit puhua.

Erotessamme jätin exälleni myös autoni. Minulla ei ollut tarvetta sille, mutta hän tarvitsi autoa. En pyytänyt autostakaan rahaa. Hänen piti vain rekisteröidä se omiin nimiinsä. Hän ei tehnyt sitäkään. Minä siis omistin auton ja sen verot ja vakuutusmaksut lankesivat minun maksettavikseni. Autoa kuitenkin käyttivät exäni ja hänen uusi naisystävänsä. Pyysin moneen kertaan asian hoitamista ja lopulta ilmoitin irtisanovani auton kaskon. Exäni kolaroi auton aika pian ilmoitukseni jälkeen ja oli suunnattoman vihainen minulle kaskon irtisanomisesta ja esitti, ettei olisi ikinä saanut ilmoitustani. Viimeisenä vinkkinä sanon, että älä anna katkeroittaa itseäsi. Yksikään ihminen ei ole sen arvoinen. Etsi sisältäsi aito ja oikea tahto jatkaa eteenpäin. Tee tietoinen päätös selvitä. Älä jää passiivisena odottamaan parempaa päivää.

Rakastan olla ison mulkun nussimana ! Kuka haluaa seksiä tänä viikonloppuna?? >>> https://is.gd/suomm24

Naisten on helppo unohtaa entinen aviomies koska, suominaisille sana rakkaus on kirosana.
Syyttely miestä kohtaan jatkuu, eron jälkeenkin.

Ikää tällä hetkellä 55 ja ero 15 vuoden suhteesta neljä vuotta sitten. Olimme kasvaneet eri suuntiin eikä ollut enään mielekästä jatkaa yhdessä.
Kaiken näköisiin eronneisiin ikäisiini naisiin olen törmännyt näinä vuosina, osa ihan ok ja osa aivan sekaisin. Itse asiassa suurin osa ovat olleet sekaisin jollain tavalla, suuret kuvitelmat itsestään ja suorastaan kusipäisiä. Noh, minä kyllä olen hyvinkin sinut ajatuksen kanssa että voin olla ilman parisuhdetta vaikka loppuelämän...no big deal!

Avoero - leveämpi pillu.