Onko teille koskaan käynyt niin, että sattuma on johdattanut teidät hyvän kirjan ääreen? Minulle kävi tänään. Olin vähän aiemmin lukenut loppuun Timo Hännikäisen toimittaman Michel Houellebecq -esseekokoelman, ja höntyilin kirjastolla ympäriinsä. Lueskelin uutuushyllystä silmiin osunutta hauskaa Miehen tyyppivikaopasta (jonka auton vastaavaa muistuttava layout oli naisen käsialaa, kaikenlaista) ja olin lähdössä kotiin, kun huomasin hyllyssä Riku Korhosen kirjan Hyvästi tytöt (2009, Sammakko, 185 s.). Tavallisesti unohdan kasvot helposti mutta nimiä en muista koskaan. Havahduin kuitenkin nykyisin alati läsnä olevasta horteestani ja muistin tuon miehen olevan yksi em. esseekokoelman kirjoittajista. Pakkohan sitä oli vilkaista, nimikin vaikutti ATM-temaattiselta ja ranskalaista pahaa poikaa ymmärtävän kirjoittajan täytyy tietää asioista. Kuten Matti Mäkelä sanoisi: ”meidän miehiä!”
Houellebecqin tuotannossa fyysinen rapistuminen ja menetyksen eetos ovat yksi lähestymistapa. Muitakin on, mutta keski-ikäistyvä ja tilanteessaan seksuaalisesti turhautuva mies on kirjailijan teosten toistuva arkkityyppi. Korhosen teos käsittelee samaa aihetta. Sen prologissa 36-vuotias kertoja ahdistuu nähdessään tyttöjen tulevan keväällä ulos ja täyttävän maan – ja tajutessaan että hänen aikansa tyttöjen kanssa on auttamatta ohi. Hän katselee luontodokumenttien urosten pariutumistaistelua ja tuntee katkeransuloista tyydytystä nähdessään hävinneiden urosten vetäytyvän pelistä yksin, haavoitettuina ja häväistyinä. Sen jälkeen hän päättää kertoa ystävälleen murheensa. Tämä kerronta on teoksen varsinainen sisältö, kolmattakymmentä muutaman sivun mittaista ja itsenäistä lastua miehen suhteesta naiseen, onnenhetkistä ja niitä aina seuraavasta epäonnistumisesta ja tytön menettämisestä. Kertomusten tyylikeinot vaihtelevat tapauskohtaisesti, monta kertaa realismi hylätään täysin joko komedian nimissä tai puhutaan vertauskuvin, mutta poikkeuksetta taidokkaasti.
Kaikki alkaa lapsuuden leikkikaverityttö Josefiinan poismuutosta; täydellinen lukioihastus Teresa tahtoo kertojaa olemaan jännempi, rajumpi ja rivompi kunnes löytää oikeasti sellaisen miehen hänen tilalleen; Iines puolestaan kynsii miesparan vereslihalle, mutta vasta suhteen päätyttyä hän käsittää kivun arvon:
”Ottaisin hänet vastaan. Varmasti. Kestäisin kiitollisena kuin mies, jolle vuodet opettivat tyttöjen lahjoittaman kivun arvon, mutta liian myöhään, toivottoman myöhään.”
Toisinaan kertomuksissa nainen menetetään jo ennen hänen saamistaan, kuten käy lahjapuodin myyjätytön kanssa: kertoja ostaa kahden vuoden ajan turhaa krääsää yrittäen kerätä rohkeutta tehdä tytölle aloitteen. Eräänä päivänä tyttö on poissa – muuan mies kun ”oli katsonut tyttöä kerran, kävellyt rojun ohi tiskille ja sanonut: – Minun on saatava sinut.” (Onko miestä joka ei tähän samastuisi?) Tai kertoja kehittää rakkauden okkultistinaisen kuolleeseen sisareen, sillä jo menetetyn rakastaminen on elävää helpompaa…
Houellebecqin tuotannossa fyysinen rapistuminen ja menetyksen eetos ovat yksi lähestymistapa. Muitakin on, mutta keski-ikäistyvä ja tilanteessaan seksuaalisesti turhautuva mies on kirjailijan teosten toistuva arkkityyppi. Korhosen teos käsittelee samaa aihetta. Sen prologissa 36-vuotias kertoja ahdistuu nähdessään tyttöjen tulevan keväällä ulos ja täyttävän maan – ja tajutessaan että hänen aikansa tyttöjen kanssa on auttamatta ohi. Hän katselee luontodokumenttien urosten pariutumistaistelua ja tuntee katkeransuloista tyydytystä nähdessään hävinneiden urosten vetäytyvän pelistä yksin, haavoitettuina ja häväistyinä. Sen jälkeen hän päättää kertoa ystävälleen murheensa. Tämä kerronta on teoksen varsinainen sisältö, kolmattakymmentä muutaman sivun mittaista ja itsenäistä lastua miehen suhteesta naiseen, onnenhetkistä ja niitä aina seuraavasta epäonnistumisesta ja tytön menettämisestä. Kertomusten tyylikeinot vaihtelevat tapauskohtaisesti, monta kertaa realismi hylätään täysin joko komedian nimissä tai puhutaan vertauskuvin, mutta poikkeuksetta taidokkaasti.
Kaikki alkaa lapsuuden leikkikaverityttö Josefiinan poismuutosta; täydellinen lukioihastus Teresa tahtoo kertojaa olemaan jännempi, rajumpi ja rivompi kunnes löytää oikeasti sellaisen miehen hänen tilalleen; Iines puolestaan kynsii miesparan vereslihalle, mutta vasta suhteen päätyttyä hän käsittää kivun arvon:
”Ottaisin hänet vastaan. Varmasti. Kestäisin kiitollisena kuin mies, jolle vuodet opettivat tyttöjen lahjoittaman kivun arvon, mutta liian myöhään, toivottoman myöhään.”
Toisinaan kertomuksissa nainen menetetään jo ennen hänen saamistaan, kuten käy lahjapuodin myyjätytön kanssa: kertoja ostaa kahden vuoden ajan turhaa krääsää yrittäen kerätä rohkeutta tehdä tytölle aloitteen. Eräänä päivänä tyttö on poissa – muuan mies kun ”oli katsonut tyttöä kerran, kävellyt rojun ohi tiskille ja sanonut: – Minun on saatava sinut.” (Onko miestä joka ei tähän samastuisi?) Tai kertoja kehittää rakkauden okkultistinaisen kuolleeseen sisareen, sillä jo menetetyn rakastaminen on elävää helpompaa…
Vastaukset 15
Vanhimmat
Palstan kannalta eniten tarkastelun arvoinen olisi lastu nimeltä ”Neitsyttä etsimässä”, mutta en halua paljastaa siitä liikaa. Kertojaa harmittaa ettei hän ole päässyt korkkaushommiin, joten hän hakeutuu citystä alkuvoimaisemmalle maaseudulle. En ole lutkittelun fani, mutta nauroin ääneen absurdin kerronnan huipentuessa pettyneen töksähtävään toteamukseen: ”Siinäkin pitäjässä elämä oli yhtä yliteknistä huorailua.” (Ei se irrallaan naurata; konteksti tuosta hauskan tekee. Itse asiassa tämän jälkeen samassa kertomuksessa vielä esitetään neitsyestä haaveilun tilalle toinen unelma, joka on ajattelemisen arvoinen. Ottakaa itse selvää mikä.)
Ihmettelen miksi tämä kirjailija ja teos ovat menneet minulta niin ohi, ja olisivat jatkossakin menneet ilman onnekasta sattumaa. ATM-skenessä Hännikäisen Ilman-pamfletin tietävät kaikki, Mäkelän Rakkausromaaniakin on luettu, mutta Korhosesta ei ole puhuttu – eikä hän käsittääkseni mitään suursuosiota yksinäisen rinkirunkkupiirimme ulkopuolellakaan nauti. Kuitenkin tässä jos missä näyttäisi olevan miesten tunteiden ja parisuhteiden epäon… öh, muodostamisen kaunokirjallinen tulkki. ”Meidän mies” mutta hyvä mies, hyvällä sydämellä aroista asioista kertoo hän. Sielunsa sopukat paljastaa. Konetta näpyttää huoneessaan ja tietää jutut. Jumalauta!
Hetkeksi vielä Houellebecqiin… Ranskalainen pohtii romaaneissaan elämänhalun ja kaipauksen kuolettamista ratkaisuna kärsimyskysymykseen vähän buddhalaiseen tapaan kuitenkin jättäen vastauksen miettimisen lukijalle. Korhosen näkemys on selkeä: hänen mukaansa menetys on arvokasta. Seuraavaa hän ei eksplikoi, mutta tulkitsen teoksen sanoman olevan, että on parempi jos on saanut osansa tytöistä ja sitten joutuu heidät vanhetessaan hyvästelemään ja jättämään uusille polville kuin sen toisen vaihtoehdon. Sen, ettei tarvitse hyvästellä, kun ei koskaan ole edes sanonut tytölle ”Hei!”. ATM ei tiedä mitä menettää ja se voi säästää häntä monelta tuskalta, mutta onko sellainen elämä elämää lainkaan? Houellebecqin Mahdollinen saari -romaanin teknologian tunteista vapauttama Daniel-klooni päätyy vastaamaan kieltävästi. Alan kallistua samaan suuntaan.
Mutta niin, asiahan oli että lainatkaa ja lukekaa, on hyvä!
Tiedän kyllä tuon kirjan ja olen suunnitellut lukevani sen. En ole varma, mutta minulla on sellainen muistikuva, että siitä kirjasta olisi tehty leffakin. Voin muistaa väärinkin.
Kuitenkin luulin, että kirja kertoo entisestä YT-miehestä, joka ei enää 36 vuotiaana saa nuoria naisia nussittavakseen kuten aikaisemmin sai.
Tuo on kyllä mielenkiintoinen kysymys, joka noissa kirjoissa esitetään, että onko parempi saada osansa ja menettää se aikanaan kun olla koko ajan ilman. Kummassakin vaihtoehdossa on sekä hyvät, että huonot puolensa.
Vähän sama kuin jos syntyisi rikkaaseen sukuun ja sitten menettäisi kaiken tai että olisi ollut aina köyhä.
En tiedä vielä kumpaan suuntaan kallistun, mutta voipi olla että menetys todellakin on se parempi vaihtoehto.
Täytyy muuten lukea myös tuo Houellebecqin Mahdollinen saari kunhan saan vihdoinkin luettua Alkeishiukkaset loppuun.
Mäkelähän lausui Hännikäisestä "meidän mies" arvostellessaan Hännikäisen Ihmisen viheliäisyydestä -esseeteosta, jos en väärin muista. Ja veti tuon siitä, että TH kertoi kirjassaan maanneensa saman perheen äidin ja tyttären kanssa. MM oli kuitenkin väärässä, oli hänen tarkoituksensa sitten luokitella TH sonneihin (kuten minä tulkitsen) tai luusereihin (kuten sinä tunnut tulkitsevan). Näistä kahdesta ääriryhmästä MM itse samastuu ensin mainittuihin, jonka seikan katson puoltavan minun tulkintaani.
TH taas ei koskaan ole ollut minkään lajin atm, oli vain pitkään seksuaalisessa katveessa. Ellei sitten koko höperö mattiteoria perustu väittämään, että vastentahtoinen selibaatti tekee ihmisestä alempitasoisen.
"Ellei sitten koko höperö mattiteoria perustu väittämään, että vastentahtoinen selibaatti tekee ihmisestä alempitasoisen."
Mattiteoria perustuu väittämään että ihmisillä on seksuaalinen markkina-arvo ja tästä voi johtaa monenlaisia väittämiä, kuten sen että vastentahtoista selibaattia pitkään elävä mies on ns. alempaa tasoa markkina-arvoltaan.
Ei se niin vaikeaa pitäisi olla ymmärtää.
Taso voi laskea. Hännikäinen ei ole ATM, mutta jos vastentahtoinen selibaatti jatkuu tarpeeksi pitkään ,kuten hänen tapauksessaan kävi ja jos ei olisi saanut kirjansa myötä julkisuutta niin varmasti jatkuisi vieläkin, niin mies tipahtaa ATM kastiin.
YT-miehestä tulee ATM jos on tarpeeksi pitkään ilman naista vaikka aikaisemmin olisi tullut pillua ovista ja ikkunoista.
ja MAT teoria perustuu siihen, että ihmisellä on seksuaalinen markkina-arvo joka voi nousta tai laskea ja jos joku on tarpeeksi pitkään incel, niin se markkina-arvohan on silloin laskenut.
En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta kirjailija on nuoruudessaan yli 200 naista hoidellut YTM, joten hänen tekstiensa uskottavuuteen tulee suhtautua se huomioiden - todellakaan kyseessä ei ole mikään ATM:ien "meidän mies."
Ne pari muuta hänen kirjaansa ovat naisille suunnattua pikkunokkelaa roskaa.
Tunnustan etten ollut perehtynyt kirjailijan taustaan. (Tunnustan myös että olisi pitänyt oikolukea tuo teksti muutamaan kertaan; virheitä tulee paljon enemmän kuin olisi suotavaa.) Tietenkin teoksen aiheesta ja kerronnasta ilmenee, että kirjailijalla on ollut naisia. Jos minä yrittäisin kirjoittaa vastaavasta aiheesta, paperi pysyisi auttamatta tyhjänä.
"Meidän mies" oli retorinen tyylikeino, joka tarttui H.-esseekirjasta. Siinä useampi kirjoittaja tyrmäsi Mäkelän näkemyksen Houellebecqistä "meidän miehenä" - niin kuin sinä teit nyt minun näkemykselleni Korhosesta. On totta ettei Korhosen sanoma ole ATM=ATM=ATM mutta siinä on vivahde YTM -> ATM. Naisettomuuden pelkoa ja tuskaa tuokin teos käsittelee, vaikka kirjailijalla olisi kaatoja aiemmin ollut arkadianmäellinen. Kysymys kuuluu, onko ATM=ATM=ATM yhtäältä tuskattomampaa, toisaalta (siksi!) vähemmän elämisen arvoista kuin YTM -> ATM? Kannattaako tasonnousua edes tavoitella, jos väistämätön lopputulema on tulla rytisten alas korkealta?
Iki-ATM ei tuota kirjaa olisi voinut kirjoittaa, mutta väitän sen olevan ajatuksia herättävä myös meille.
No niin, aivan kuten muistelinkin. Kirjan on kirjoittanut entinen YTM, jonka taso on laskenut mistä syystä hän ei enää saa nuoria naisia nussittavakseen.
Hyvä näkökulma kuitenkin tuokin, ettei aina kirjoiteta pelkästään sellaisen miehen vinkkelistä, joka ei ole naisia koskaan saanutkaan.
Hyvä kirja oli.
Miten kirjailija Matti Mäkelä voi puhua "meidän miehestä"? Hänhän on itse puhdasverinen ytm. Mäkelähän on tunnettu naistenmies.
oli, nyttemmin on atm.
Miten kahden vaimon mies on atm?
Se on jotenkin vanhaaikaistsa ja tylsääkin
nykyään itseään vanhempaa kurppaa, joten voi hyvin sanoa että on menettänyt YTM-statuksensa
aiheellista nostaa ylös nyt.