Tarina alkaa näin. Noin puoli vuotta sitten koin todellisen jalat alta kokemuksen kun tapasin miesystäväni, kutsun häntä Kalleksi. Ennen kuin tapasin Kallen, kävin paljon treffeillä, mutta kukaan ei sykähdyttänyt ennen häntä. Kaikki tuntui pumpulilta ja hattaralta, meillä oli koko ajan älyttömän hauskaa yhdessä ja teimme ihania asioita. Seksi oli ihanaa, jotenkin avoimempaa ja läheisempää kuin koskaan aikaisemmin kenenkään kanssa. Meistä molemmista tuntui, että tässä on jotain enemmän. Kalle sai minut tuntemaan itseni maailman tärkeimmäksi ihmiseksi. Hän näytti alusta asti positiiviset tunteensa hyvin avoimesti.
Kallen tavarat alkoivat siirtyä minun kattoni alle jo parin kuukauden seurustelun jälkeen ja nykyään asumme virallisesti yhdessä.
Reilu kaksi vuotta sitten koin eron parisuhteesta, jonka luulin kestävän ikuisesti. Se pysäytti ja sain pitkään keräillä sirpaleitani. En kaipaa entistä miestäni, mutta huomaan vertaavani entistä suhdetta nykyiseeni, vaikka olen ne asiat käsitellyt ja hyväksynyt täysin.
Mikä hiertää? Analysoin ja kyseenalaistan suhdettamme todella paljon. Meillä on edelleen ihanaa yhdessä, mutta että emme useinkaan kohtaa henkisellä tasolla. Olemme kasvaneet hyvin erilaisissa ympäristöissä ja sivistyksemme on eri luokkaa. Välillä häpeän häntä, kun hän kyselee itsestään selvyyksiä. Olemme hyvin vähän minun ystävieni kanssa johtuen varmasti juuri tästä. Kaipaan älykästä keskustelua ja ihan vaan keskustelua. Kalle on hauska, pelleilijä. Hän lukkiutuu kun haluan puhua vakavasti, esimerkiksi siitä olemmeko oikeat ihmiset toisillemme. Yritän olla painostamatta häntä keskusteluun, mutta minusta tuntuu että välillemme kasvaa pian muuri.
Niin ehkä päällimmäisenä minua mietityttää olemmeko me toisillemme oikeat ihmiset. En halua kokea samanlaista eroa, en halua mennä niin pitkälle ja sitten erota. Puhumme kyllä tulevaisuudesta, lapsista, talosta tms. Haluan sitä kaikkea, mutta mistä tiedän että haluan sen Kallen kanssa?
Kallen tavarat alkoivat siirtyä minun kattoni alle jo parin kuukauden seurustelun jälkeen ja nykyään asumme virallisesti yhdessä.
Reilu kaksi vuotta sitten koin eron parisuhteesta, jonka luulin kestävän ikuisesti. Se pysäytti ja sain pitkään keräillä sirpaleitani. En kaipaa entistä miestäni, mutta huomaan vertaavani entistä suhdetta nykyiseeni, vaikka olen ne asiat käsitellyt ja hyväksynyt täysin.
Mikä hiertää? Analysoin ja kyseenalaistan suhdettamme todella paljon. Meillä on edelleen ihanaa yhdessä, mutta että emme useinkaan kohtaa henkisellä tasolla. Olemme kasvaneet hyvin erilaisissa ympäristöissä ja sivistyksemme on eri luokkaa. Välillä häpeän häntä, kun hän kyselee itsestään selvyyksiä. Olemme hyvin vähän minun ystävieni kanssa johtuen varmasti juuri tästä. Kaipaan älykästä keskustelua ja ihan vaan keskustelua. Kalle on hauska, pelleilijä. Hän lukkiutuu kun haluan puhua vakavasti, esimerkiksi siitä olemmeko oikeat ihmiset toisillemme. Yritän olla painostamatta häntä keskusteluun, mutta minusta tuntuu että välillemme kasvaa pian muuri.
Niin ehkä päällimmäisenä minua mietityttää olemmeko me toisillemme oikeat ihmiset. En halua kokea samanlaista eroa, en halua mennä niin pitkälle ja sitten erota. Puhumme kyllä tulevaisuudesta, lapsista, talosta tms. Haluan sitä kaikkea, mutta mistä tiedän että haluan sen Kallen kanssa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kalle on lastesi isä ja oikea sinulle. Sinulla on taipumusta turhantärkeilyyn ja loputtomaan elämänilmiöiden älylliseen vatvomiseen. Näe hänen hyvät puolensa, unohda sellaiset heikkoudet jotka ovat osa hänen persoonaansa. "To his virtues ever kind, to his faults a little blind." Keskustele älykkäästi sivistyneiden ystäviesi kanssa, sehän käy vaikka puhelimitse tai netissä. Rakkaus on se mitä tulee etsiä itsestä ja toisesta. Rakkaus ja sen mukana seuraava lempeys antaa anteeksi monta virhettä.
Ts. tee mitä teet, mutta jos Kalle kuitenkin käy töissä, hoitaa asiansa, on luottamuksen arvoinen, ei juo eikä velkaannu, niin realismia peliin! Tämän parempaa tuskin kohtalo tiellesi heittä?
Kukaan ei koskaan ole rohkaissut häntä keskustelemaan syvällisiä. Kun annat pikkuhiljaa tuon puolen kehittyä omaa tahtiaan, rohkaisten pienestäkin edistymisestä ja olematta ylikriittinen, hänlkin oppii pitämään juttelustanne. Hänen sosiaalinen roolinsa on ollut olla hupiveikko, joka saa kaikki hyvälle tuulelle. Hyväksy tämä osana hänen elämänhistoriaansa. Ole positiivinen.
Olet oikeassa tuon vatvomisen suhteen. Etenkin edellisen eron jälkeen olen ruvennut analysoimaan kaikkea itsessäni ja rakkaassani. Kuten sanoin, en halua päätyä samaan tilanteeseen.
Kalle on luotettava ja ahkera. Hän rakastaa työtään ja hoitaa sen hyvin ja on varmasti valmis tekemään paljon suhteemme eteen.
Sanoit osuvasti, että kukaan ei ole koskaan rohkaissut häntä puhumaan ja se on hänelle vierasta. Pelkään että saan hänet tuntemaan riittämättömyyttä asian suhteen, kiitän ja kehun häntä kyllä niistä asioista joita hänessä arvostan.
Kuten sanoit, hän tarvitsee aikaa ja rohkaisua. Minulle siis malttia :)
oletettavsti vähän epäröit kuitenkin ja ett halua pettyä uudelleen. pidän kyllä tärkeänä asiana että on keskustelukaveri jos sitä ei ole nyt niin miten on kymmenen vuoden kuluttua ? joo, ehkä kommunikaatio puuttuu täysin. kyllä sitä älykästä keskustelijaakin tarvii ja ainakin jos itse näin tuntuu. ei minunkaan kaverini puhu niin kuin alussa ja kaipaan sitä. kun sit joskus tapaa muita ihmiisä joitten kans on samalla tasolla se on tosi mukavaa. ymmärrän ajatuksesi.
pitää pystyä vakavaankin keskusteluun, ei kaikesta voi laskea leikkiä. mutta ihmiset on niin erinlasia, helpompi lasketella puuta heinää kun puhua tosi asiaa.
seuraile mitä tulevaisuus tuo.
heitä kalle ankka ulos ja ota roope setä tilalle.