Olen itseäni täynnä.

Heips. Tämä ihannenainen- palsta taitaa olla väärä palsta hakemaan apua.. :D Mutta päätin kuitenkin. Ongelmani on hieman erikoinen, mua nimittäin harmittaa, että oon itseäni täynnä oleva naishenkilö. Elämä menee onnellisena eteenpäin, tulee vastoinkäymisiä, niistä selvitään, olen iloinen.. Tulee miehiä, niistä selvitään, olen iloinen.. Mua kehutaan päivittäin, joko luonteen puolesta tai ulkonäön. En vaan voi enää näyttää siltä, ettenkö pitäisi itsestäni. Kunnioitan jokaista muuta eliötä tällä planeetalla, eli en ole ylimielinen. Olen vain itseäni täynnä. Minä on jatkuva puheenaihe, musta ollaan kiinnostuneita, mun ulkonäköä ylistetään ja mä hymyilen. Mun lähimmät ystävät tietävät, että mä olen tyytyväinen itseeni ja on sanonu että mulle ei pitäis sanoa "mitään ääneen", koska mä alan leijumaan aina pilvilinnoissa. Mietin itseäni tosi paljon, analysoin kaikenlaista, kehitän itseäni ihmisenä, haluan näyttää omissa (ja muiden) silmissä "täydelliseltä". Jos ihminen kehuu mua kauniiksi, mä en voi olla hymyilemättä, en vaan osaa siinä tilanteessa surkutella sitä kuinka ruma mä olen, vaan kiitän ja kehun luultavasti toista osapuolta. Silti, mua ällöttää se, että mä olen niin täynnä itseäni. (taaskin..!) Miten pystyy kohdistamaan huomion itsestään pois, jos jatkuvasti saa kehuja siitä, kuinka ihmeellinen ihminen olen?! Teen vapaaehtoistöitäkin jo, eli pyrin suuntaamaan energiaa myös muihin. Onkohan tällänen ongelma ainutlaatunen suomessa?
Välillä hävettää kulkea peilin eestä julkisella paikalla, kun hymy tulee väkisin suupieliin. :D
Ja tämä kaikki on totta kun kuitenkin joku muuta väittää!
Lähinnä poikaystävän vittuilujen riitatilanteissa (olet itseäs täynnä yms) ja tuttavien kateuden takia tämän keskustelun tein. :S Neuvoja.
Parempi sääliä itseään, vai hymyillä ja katsoa eteenpäin? Mä luulin, että toi jälkimmäinen, mutta saan kyllä paskaa niskaani hiukan liikaa tämän takia. (: