Olen oikutteleva, kiukutteleva, omapäinen ja hankala nainen. Mieleni muuttuu nopeasti, saatan kiukustua mitättömistä asioista ja surustua yhtäkkiä. Miesystäväni, jota olen tapaillut nyt vuoden, on jo melkein saanut tarpeekseen. Riitelemme minusta ja oikutteluistani. Aiemmin hän ei valittanut mistään tekosistani, mutta nykyään saan kuulla lähes päivittäin, että olen hankala nainen.
Olen yrittänyt muuttua. Olen yrittänyt kiukutella vähemmän, yrittäny oppia olemaan vähemmän hankala ja yrittänyt ymmärtää paremmin toista puolta kaikissa tilanteissa. Kuitenkin yrittämiseni ei ole tuottanut kovinkaan hyvää tulosta, vaan palaan aina kiukutteluun. En vain voi sille mitään, sillon kun kiukuttaa niin kiukuttaa! Onneksi kuitenkaan en ole pitkäkiukkuinen, vaan lepyn nopeasti.
Kysymys kuuluukin, pitäisikö minun yrittää vielä muuttua, vai pitäisikö minun vain hyväksyä se tosiasia, että tämä minä olen ja muuksi en muutu? Miehesystäväni on ihana, ja haluaisin todella pitää hänet tyytyväisenä, ja olla mukava hänelle. Muuttumiseni ei vain ota onnistuakseen. Onko teillä neuvoja tähän? Vai luovutanko vain, ja etsin miehen, joka saa oikutteluni taltutettua?
Olen yrittänyt muuttua. Olen yrittänyt kiukutella vähemmän, yrittäny oppia olemaan vähemmän hankala ja yrittänyt ymmärtää paremmin toista puolta kaikissa tilanteissa. Kuitenkin yrittämiseni ei ole tuottanut kovinkaan hyvää tulosta, vaan palaan aina kiukutteluun. En vain voi sille mitään, sillon kun kiukuttaa niin kiukuttaa! Onneksi kuitenkaan en ole pitkäkiukkuinen, vaan lepyn nopeasti.
Kysymys kuuluukin, pitäisikö minun yrittää vielä muuttua, vai pitäisikö minun vain hyväksyä se tosiasia, että tämä minä olen ja muuksi en muutu? Miehesystäväni on ihana, ja haluaisin todella pitää hänet tyytyväisenä, ja olla mukava hänelle. Muuttumiseni ei vain ota onnistuakseen. Onko teillä neuvoja tähän? Vai luovutanko vain, ja etsin miehen, joka saa oikutteluni taltutettua?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itse samanlainen, jonkin verran ajan kanssa rauhottunut mutta taatusti vieläkin ajoittain vaikea. Itse olen kaikkien epäonnistumisten jälkeen löytänyt miehen joka rakastaa minua silti vaikka olenkin vaikea.. joskus hän totesikin, ettei olisi helppoa halunnutkaan. :D Niin, että kyse on siitä, että löytää ihmisen jonka kanssa saadaan kuitenkin aikaiseksi tasapaino, vaikka toinen onkin räiskyvä ja toinen ei ehkä niinkään... toki itsekin täytyy yrittää itseään rauhoittaa ja rajoittaa mutta jos on tempperamentiseksi syntynyt on vaikea täysin sellaisia luonteenpiirteitä kitkeä poiskaan.. miten se vanha sanonta menikään , vakka kantensa valitsee ? niinpä :P
Miehenä haluankin särmikkään naisen!
Todennäköisintä on tässä teidän suhteessa se, että siinä niin kuuluisassa alkuhuumassa sun miesystävä ei huomannut sussa sitä omapäisyyttä ja kiukuttelua. Hyvinkin mahdollista on myös se ettet edes ollut sellainen alussa vaan olet pikkuhiljaa muuttunut/palannut sellaiseksi. Tai jos huomasi, niin kiinnostui juuri siitä sinussa...
Itselle on käynyt kertaalleen aika sama eräässä suhteessa. Alku meni loistavasti muutaman kuukauden enkä siinä huumassa huomannut tai kiinnittänyt noihin asioihin pahemmin huomiota. Siihen olin tyytyväinen että olin löytänyt naisen jolla on omia mielipiteitä ja tervettä omapäisyyttä.
Mitä pidemmälle suhde eteni ja arki astui kuvioihin itekin alkoi ymmärtää ja seurata enemmän asioita.
Omapäisyys ja omat ajatukset/mielipiteet on hyvä asia. Se että pienistä asioista valitetaan ja kiukutellaan joka päivä turhauttaa kuten kävi minulle itsellenikin. Aikansa sitä ei edes huomannut kun oli niin ihastunut. Jossain vaiheessa alkoi tulla fiilis että naisystävä pyrkii kiukuttelullaan manipuloimaan ja olemaan aina se kuka sanoo viimeisen sanan. Väittelyistä ja riidoista ei päässyt eroon jos ei itse nöyrtyny ja suostunu tappioonsa.
Jos tilanne jatkuu ennallaan etkä löydä nöyryyttä voit sanoa suhteelle hyvästit jossain vaiheessa. Parisuhde perustuu kuitenkin tasapuolisuuteen ja olen varma ettei miesystäväsi halua olla alistetussa asemassa.