menetin mieheni,tai itseasiassa olimme muuttaneet erilleen ja eropaperit ollut 2kk vetämässä mutta tarkoitus oli puhua asioista ja paluu yhteen mahdollista=) meillä on ihana yhteinen pieni rakkauslapsemme
tuska repii sydäntä
yksinäinen tuska
8317
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ajan kanssa se paranee, nyt tuntuu varmasti todella pahalta, ja varmasti vielä vuosienkin jälkeen joskus mietit häntä ja muistelet, mutta kaikkee paskaa sattuu elämässä, jotenkin pitää vaan selvitä ja jatkaa elämistä. Voimia sulle oikeesti! Sä tunnet ikävää ja niin pitääkin, pahempi olis jos sä et tuntis mitään ja olisit täysin tyhjä.
Minä menetin mieheni 7 kk sitten.Jaksa uskoa siihen,että aika parantaa olon.Tunnen tuskaa edelleen joka päivä,mutta hymyilykin jo onnistuu.
Muistan kuin eilisen päivän sen tuskan ja avuttomuuden tunteen,nyt jo
pahimman yli olen päässyt,vaikka edelleen ikävä on valtava,ja yöt ovat unettomia.
Anna kaikkien tunteiden tulla,ja puhu asiasta lähimmäistesi kanssa,kerro ajatuksiasi ja tunteitasi.Jaksamista sinulle,päivä kerrallaan.
Ensinnäkin, elämäsi on nyt montussa ja kuin sumussa. Tuska ja kaipaus repii ja ympärillä on pimeää, mutta kyllä elämä vilä muuttuu. Sinulla on lapsi ja saat voimia ja yhteiset muistonne kantavat.
Joskus vain läheisemme eivät jaksa. Ei vaikka olisimme yhdessä ja kantaisimme huoliamme. Jokaiselle on myös oma salattu sopukkansa sielun uumenissa johon ei läheisimmilläkään ole pääsy.
Älä ainakaan mitenkään kanna syyllisyyttä, että et hän lähti.
heippa,ei tämä suru ja tuska kauheesti ole helpottanut,päinvastoin sanotaanko..kai mulla nuppialkaa sekoo ku en kunnolla nukukkaan. tänään pitäs töihin lähtee mut oonko ees työkuntonen,tuskin mut kokeilen ainakin ku tääl himas seinät alkaa kaatuu ja mitään en saa aikaseks!!!
parin viikon päästä on hautajaiset ja kaikista eniten minua loukkaa et missään ei oteta minua huomioon,ei kysytä mitään...missä minun oikeudet on,ei meitä eroon tuomittu tms koskaan....en todella tiiä miten täst jatkaa eteenpäin ku kokoajan tuntuu pahemmalta vain...
Sairaslomaa sinun pitäsi saada. Et varmaan jaksa yksin selvitellä asioitasi ja hoitaa lasta. Mnen vain lääkäriin ja sano että et jaksa. Onko sinulla läheisiä, jotka voisvat tulla tueksi kotiisi, auttaa käytännön asioissa. Monet saavat apua lääkkeistä akuutissa suruvaiheessa.
Sinä nyt suret ja tunnet suruasi. Joskus on niin että ei edes ymmärrä mitä on tapahtunut ja surutyö pitkittyy.
On se järkytys kun olette suunnitelleet vielä yhteistä elämää ja loppu tulee sitten kuin puun takaa.
On tuollainen vaikea sinun läheistenkin ymmärtää, onko niin että heiltä puutttu kerrassaan sanat. .
Muistan sinua iltarukouksessani!
kiitos..jotenkin mullaon sellanen tunne että en ees tiiä mitä tapahtunut...en osaa ajatella vaikka pääs miljooona asiaa.olen niin vitun rikki että tahtois hänen viereen vaan lepäämään mutta sitten lapset sen ajatuksen vie pois,tämä vaan tuntuu niin vitun perseestä ja vitun väärälrä. kumpa asiat sais toisin ja tekemättä,voi vittu!!!! minkä vitun takii ei vaan haettu apuu eikä lähdetty erilleen,ei se ollut ku pakoa kaikesta.
en saa koskaan enää vastauksii joita kaipaisin ja olen varma et oltas saatu asiat sovittuu ja jatkettuu liittoo. nyt olen yksin lasten kanssa ja tulen olemaankin. on mulla ystävii mutta en haluu heitäkään vaivaa,ehkä hekään ei jaksa,jauhaan samoja asioita vain ja tahdonkin olla hiljaa. en vaan vittu tiiä mitä ajatella.
hautajaiset ovat pian ja niihinkään en vittu saa omia toiveita ym esittää,mut poljettu ihan yli vaikka olenhan edelleen hänen vaimonsa. kaiken vitun huippu on että muistotilaisuus pidetään ihmisen luona jota en voi sietää en ikinäeikä puolisonikaan sietänyt!!!!! tuntuu etmihin mun oikeudet ymon hävinnyt.
mitä hautajaisen jälkeen,en saa edes meijän yhteisessä kodissa käydä,miks!!!!!siellä on yhteisen lapsemme tärkeitä asioita,kaikki...
en oo ees kunnolla nukkunut yli 2 viikkoon ja outoo on että mieheni ei ole uniini tullut,niistä vähäisistä unihetkistämitä mukamas nukkunut,täällä o kuitenkin sellanenn tunne että tunnen hänen läsnäolon,oonko seonnut päästäni. mitä teen...voiko sitä muka enää iloita elämästä,lapsista kyllä mutta muuten. kaikki on niin sekavaa
Tuntemuksesi ovat ihan suruun ja äkkimenetykseen kuuluvia. Voi olla että ajoittain on myös sokkivaihe päällä: tuntuu että ei tämä voi olla totta, sitten tulee valtava raivo ja kysymysket : miksi, miksi. Myös tunne, että hän on siinä lähellä on surutuntemus, voi jatkua vielä viikkoja kuukausia. Et mitenkään ole sekoamassa. Olet ollut hyvin kiintynyt mieheesi. Kyllä sinun kannattaa puhua läheisillellesi. Eivät he hajoa ja joutuvat hekin joskus menettämään läheisiään.
Luonnollista että miettii ja pohtii, ettäjotkain olisi voitu tehdä toisin. Hänen lähtönsä oli hänen oma ratkaisunsa, ei sinun syysi.
Nyt tuntuu että elämä ei voi enää jatkua, mutta kyllä se ajan myötä lähee sujumaan.saat jälleen voimia elää ja lapset tuovat voimaa ja uskoa.
Kirjoittele taas!
vai iin