Itsensä kehittäminen – mistä aloittaa ja miksi vaivautua?

3. Sosiaaliset tekijät

3.1. Kaverittomuus ja kyvyttömyys verkostoitua

En ole koskaan pystynyt solmimaan läheisiä ystävyyssuhteita, ja tässä iässä se ei ainakaan helpompaa ole kuin lapsuudessa. Tuntuu ettei ihmisten kanssa ole keskimäärin mitään yhteistä. Luonteeni on aina ollut sellainen, että olen katsonut helpommaksi opetella soittamaan kaikkia instrumentteja kuin käyttää viittä minuuttia bändin perustamiseen ”kavereiden” kanssa. Olen voimakastahtoinen ja minulla on visioita, mutta karisma puuttuu kokonaan, joten tahto ei mene läpi eikä visioille löydy tukijoita. Pitäisikö erakkona pakottautua ihmisten ilmoille siitä huolimatta, etteivät he keskimäärin seurassani viihdy? Voiko luonnettaan muuttaa radikaalisti vielä aikuisiällä, jos kaikenlainen aivokemiallinen manipulointi suljetaan pois?

(3.2. Absolutismi

Kieltäytyminen kaikista päihteistä on lähinnä sivujuonne, sillä ei se kaikkein sosiaalisimpia ihmisiä estä olemasta sellaisia. Muille alkoholi – osin tupakkakin – on kuitenkin selkeästi sosialisoinnin doping, jota ilman suomalaiset luultavasti olisivat jo sukupuuton partaalla. Tupakka ei houkuta muuten vain, ja viinaksista olen kieltäytynyt siksi, että 1) kehittäisin todennäköisesti nopeasti voimakkaan riippuvuuden ja 2) saattaisin olla juovuksissa hyvin hankala ihminen ympäristölleni.)

3.3. Luonteenlaatu yleisesti

Kamppailen jatkuvasti riittämättömyyden tunteen kanssa, mutta se tunne kumpuaa pitkälti edellä esitetyistä konkreettisista syistä. Jos alan harrastaa ties mitä naminami-filosofiaa ja olen itseeni taas hyvin tyytyväinen, se tuntuu ja näyttää jokseenkin hölmöltä, jos mikään muu ei olisi muuttunut. Lisäksi tietty on introverttiys, joka estää huutelemasta niin naminameja kuin hooveetäkään muulle maailmalle. Näkymättömänä on ihan hyvä, miksi aukoa suutaan jos ei ole asiaa.

Jätin listasta kohdan ”naisettomuus” pois, sillä kun ollaan tällä palstalla ja tekstini on tänne suunnattu, idea on se, että edellisten kohtien muokkaaminen auttaisi naisettomuuteen. Naisettomuus ei näin ole ongelma vaan siitä pääseminen tavoite, johon muu toiminta tähtää. Tietenkin pitää muistaa pari asiaa: 1) kohdissa 1-2 esitetyt asiat voisivat parantaa elämänlaatua naisettomanakin ja 2) naisettomuuden kannalta oleellisimmat muutettavat asiat ovat kohdassa 3, ja luonnettaan, ”omaa itseään”, on paljon vaikeampi muuttaa kuin kehoa ja sen ulkopuolella olevia juttuja. Eli kysymys ilmoille: mitä kannattaisi tehdä vai kannattaako mitään? Ja millaisia ovat teidän to-do-listinne?

Tässä jotain:

-lopeta tuo äärimmäisestä padotusta loukkaantumisesta ja yksinäisyydestä johtuva kurjuudella leveily
-hae (määräaikaista) työkyvyttömyyseläkettä (600e kuussa) tai sossutukia (hieman vähemmän)
-kokeile hakeutua psykoterapiaan KELA sossu maksaa ensimmäiset vuodet
-hakeudu terapiaryhmään sosiaalisesti estyineille
-muuta toiseen kaupunkiin omaan kämppään (sossu maksaa)...etäisyyttä vihaamastasi isästä
-ala lenkkeilemään ja hoitamaan lihaskuntoa (vaikka jollain kaupungin lähes ilmaisella salilla) ja vetelemään protskua
-ilmoittaudu vapaaehtoistyöhön
-etsi netistä joku kirjallisuuspiiri / kirjakerho johon ilmoittaudut mukaan
-yritä netin kautta löytää joku samanmielinen muusikko jonka kanssa voisit yrittää vaikka väkisin fiilistellä tekemisiäsi
-laita kappeleesi youtubeen ja jos alat saada hieman enemmän viewseja ja subscribereita hae sitä tiliä mistä voit saada vähän mainostuloja
-jos löydät jostain naispuolisen kontaktin, pyydä häntä valitsemaan sinulle vaatteet / silmälasit ja ehdottamaan helposti ylläpidettävää suht neutraalia kampausta
-jossain vaiheessa hakeudu työhön vaikka jonkun 500-1000e kuussa koulutuksen kautta, jos jaksat
-jos löydät seuraa, niin ala käyttämään alkoholia kohtuudella sosiaalisissa tilanteissa

No aloitas sillä koulutus/työ osiolla ja fysiikan parannuksella. Mieti muita siinä matkalla.

Treeniä horo treeniä.

Minusta sinun kannattaisi kokeilla omassa asunnossa asumista. Muuta en osaa sanoa.

Minä yritän polttaa selluperseeni ja miestissini tuolla ulkosalla ja yritän käydä enemmän ihmisten ilmoilla. Paljon muuta en keksi. Oikeita töitä en varmasti tule koskaan saamaan, eikä enää kiinnostakaan. Uskon, että on olemassa naisia, jotka eivät vihaa työttömiä.

Tuo kohta 2.2 on muuten pirun hankala. Se että kun nykyisin itse ainakin kuulen koko ajan ympäriltä suhteiden ja tiedotusvälineiden kautta vain irtisanomisia sekä pakkolomia... niin kyllä se pistää kovan paikan eteen vaikka kokemusta ja taitoakin löytyisi, et työttömyys on enemmän tai vähemmän pakko näin lama-aikana... sosiaali ja terveysalaa luukunottamatta, jossa on kyllä hommia vaikka muille jakaa mutta itselleni se ala ei sovi.

Mä ainakin aion nyt keväällä hakea johonki kouluun, ehkä alan vaihtokin mielessä tai korkeammalle kouluttautuminen... kun ei kerran töitä saa mistään, niin samapa tuo on lähteä koulunpenkille.

- Omassa kämpässä voi asua ilman työtäkin. Nyt kun voit vielä sanoa olevasi opiskelija niin kämpän vuokraaminen on helpompaa kuin sitten työttömänä valmistuneena. Opiskelijuus kun on sopiva tekosyy köyhyydelle. Kunhan rahaa riittää takuuvuokran maksamiseen, loput hoitaa kela ja/tai sossu.

- Vaatteilla tyylikkyyden hakemista voi harrastaa halvastikin. Kirppareilta ja kierrätyskeskuksista jne.

- Perusongelmasi on tuollainen kyyninen 'kurjuudella leveily', kuten nimim. "tee.Aaa.Tee.Ämm" osuvasti luonnehti. Itseironia ja sarkasmi on kiva suojapanssari ja tekosyy muiden neuvoilta suojautumiseen ja sille että välttelet muutosta. Angst essen Seele auf.

- Elämälleen mielekkyyttä ja positiivisuutta ei tarvitse hakea millään ontolla naminami-filosofialla. Kyllä siihen riittää ihan tavallinen järkikin, kunhan vain saa niitä positiivisia kokemuksia jotka auttaa kuorimaan tuota katkeraa jämähtäneisyyttä yltäsi.

- Sosiaalisuutta ja ihmisten kanssa olemista voi oppia, vaikkei miksikään amerikan gigoloksi pääsisikään. Parhaat edellytykset siihen löytyy tilanteista joissa on pakko olla sosiaalinen, esim. pimeistä raksaduuneista kesäisin tai yliopiston lukupiireistä tms.

- Nämä tällaiset neuvot kuulostaa varmasti katkeran/masentuneen mielessä vaan turhalta sanahelinältä ja tsemppaukselta. "Mitä tuo muka tietää mitään, sillä kun on varmasti aina ollut kavereita joka paikassa ja facebookissa varsinkin?" Usko tai ole uskomatta. Luulisi että älykkäällä ihmisellä on myös jonkin verran omanarvontuntoa, ettei lähtisi tuohon luuseriudella leveilyyn.

Ensimmäinen askel kohti uutta elämää on todellakin se kotoa isän nurkista poismuuttaminen. Asut ilmeisesti jollain pienellä paikkakunnalla käytännössä täysin eristyksissä, joten suosittelen muuttamista johonkin maakuntakeskukseen tai jopa Helsinkiin saakka, jossa on sitten helpompaa hankkia se "elämä". Ei siihen omaan asuntoon muuttamiseen tarvita työtä tai mitään muutakaan, olet oikeutettu saamaan Kelasta ja sosiaalitoimistosta rahaa vuokranmaksuun sekä ruuan ostamiseen 450e vuokrarahat, joten äkkiä vain pois sieltä isin nurkista maleksimasta!

Hmm, mitähän tähän nyt sanoisi. Tilanteesi kuulostaa ihan täsmälleen samalta, kuin millainen omani oli pari vuotta sitten: asuin väkivaltaisen alkoholisti-isäni kanssa pienessä, viheliäisessä tuppukylässä, olin (ja olen edelleen) absolutisti (eli normaalit ihmiset katsovat pitkin nenänvarttaan), maanis-depressio, ei mitään intohimoa koulutuksen/työelämän suhteen jne. Ymmärrän siis hieman miltä tuntuu ja miten umpikujalta tuo tilanne tuntuu.

Täytyy kompata muita kirjoittajia siinä, että yksi _äärimmäisen tärkeä_ askel on muuttaa pois kotoa. Se, ettei joka päivä tarvitse pelätä/hävetä/pysyä näkymättömänä tekee jo paljon, sekä selkeästi suurempi kontrolli omasta elämästä on suuri askel ylöspäin. Ei taatusti ole helppoa, sen voin ihan karvaasta kokemuksesta sanoa, mutta viestiesi perusteella olet kuitenkin niin älykäs ihminen, ettei varmasti tule olemaan sinulle ylivoimaista.

Oman asunnon myötä on sitten hyvä lähteä rauhassa parantamaan introverttiyttä, mielenterveydellisiä ongelmia ja elämää noin yleensä. Ihmisiin tutustuminen on seuraava askel, ja väittäisin vielä, että paljon edellistä vaikeampi. Kun on tottunut koko elämänsä vain sulautumaan ja "katoamaan" ympäröivään ihmismassaan, jotta välttäisi todella ikävät kanssakäymiset, niin melkoista psyykkausta se vaatii. Itse olen kuitenkin niin onnellisessa asemassa, että epäsosiaalisuuteni laski reippaasti armeijassa (moniin inttikavereihin tulee vieläkin pidettyä aktiivisesti yhteyttä) ja viesteistäsi päätellen sinulle taisi käydä päinvastoin. Opiskelu- tai työpaikka olisi tod. näk. se helpoin tapa päästä askel kerrallaan eroon omista estoista, jos vain sattuu yhteen oikeanhenkisten ihmisten kanssa. Tämäkin on melkoinen leap of faith, mutta on se vaan sen arvoista.

Olen seurannut mikserissä musiikkiasi jo monenmonta vuotta ennen kuin edes liityin Suomi24-palstoille ja on ihan päivänselvää, että sinulla on aivan mielettömästi lahjoja tällä osa-alueella. Oletko ikinä ajatellut tekevästi musiikkia työksesi?

Ei muuta kuin jaksamisia ja tsemppiä. En viitsi laittaa tähän mitään latteuksia risukasoista ja päivänpaisteista, koska kuitenkin loppuviimeksi se olet sinä itse, joka mahdollisen muutoksen saa aikaan.

En varmaankaan ole siinä asemassa, että voisin yhtään ketään neuvoa. Minulle valmistuminen (ilman muita mainittavia meriittejä) toi kyllä työpaikan, mutta olemme toisaalta eri alan miehiä, ja minulla tämä ihme tapahtui nousukauden loppuvaiheessa, juuri ennen talousromahduksia ja tutkintouudistuksia. Sen voin kyllä sanoa, että työpaikka ei naisrintamalla paranna mitään, syö paljon vapaa-ajasta jota en opiskelijana osannut arvostaa, mutta helpottaa tietysti monilta muilta osin. Sama koskee omaa asuntoa. Omalla naisrintamalla se ei ole parantanut paljoakaan, mutta vanhempien nurkissa asumalla olisin luultavasti paljon masentuneempi, tai sitten valinnut peruuttamattoman itsetuhon tien.

Mitään ulkomuotoon tulee, niin ymmärtääkseeni - tosin ymmärrystäni värittää kateus ja alemmuudentunto - ulkonäössäsi ei pitäisi olla vikaa. Jotenkin kavahdan näitä käskyjä "treenata" ja käyttää sen siivittämiseksi erikoisvalmisteita, kas kun ei kasvuhormoneita. Toki jos on muodottoman lihava, niin olisi syytä tehdä jotain, mutta bodauksen harrastaminen silloin kun se ei varsinaisesti kiinnosta on minusta jotenkin hölmöä. Jos minä kävisin säännöllisesti salilla, niin selvää olisi että se loppuisi tasan siihen paikkaan kun katsoisin olevan normaalipainoinen ja ei-narukätinen, ja sen jälkeen harrastaisin liikuntaa tasan sen verran että ulkomuoto ja kunto ei rapistuisi nykyisenkaltaiseksi.

Omaa todo-listaani olen luonnostellut mielessäni aiemmin tällä viikolla aloittamani ketjun perusteella. Enemmän irtiottoja "normaalista" elämänmenostani, ts. vähän vapaa-ajan monipuolistamista. Ongelmia tulee siinä, etten myöskään ole luonteeltani hirveän verkostoituva, kavereita ei ole paljoa eikä uusia kaverisuhteita ole enää kolmeakymppiä (joka täyttyy ennen kuin vuosi seuraavan kerran vaihtuu) lähestyessä helppo luoda, itse asiassa olemassaolevienkin suhteiden ylläpitäminen tuntuu toisinaan työläältä. Se on yksi asia myös, jota kirjailin itselleni, eli että yritän vähän enemmän sen suhteen.

Minustakin sinun kannattaisi vähän enemmän ottaa iloa irti musiikillisista lahjoistasi. Robinia sinusta ei ehkä tule, mutta minäkin olisin mieluummin Batman. (Öhhööhöö kun lohkaisin hauskan)