ilmoitin yli 15-vuoden jälkeen, että en halua tavata anoppia ja appiukkoa enää, siis olla tekemisissä ylipäätään. alusta asti on väleissämme ollut häikkää, pahasti, puolin ja toisin. lupasin että lapsenlapset saavat
isovanhempansa "pitää" ja mieheni pitää yllä
normaalisti suhteitaan vanhempiinsa.
minun mielenrauhani ei vain enää kestänyt kulissien ylläpitoa, vaan menetin terveyttäni.
olo on kevyt, onko ketään vastaavasti tehnyttä?
isovanhempansa "pitää" ja mieheni pitää yllä
normaalisti suhteitaan vanhempiinsa.
minun mielenrauhani ei vain enää kestänyt kulissien ylläpitoa, vaan menetin terveyttäni.
olo on kevyt, onko ketään vastaavasti tehnyttä?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Melkein samoin on tullu tehtyä. Vuosien mollaamisen ja vähättelyn ja ylimielisen käyttäytymisen jälkeen sain tarpeekseni ja nykyään käyn anoppilassa kerran vuodessa.
Tosin luulen että sekin on liikaa. Mies käy lasten kanssa mutta ei puhu vanhemmistaan meidän kotona. Tietää ettei voisi vähempää kiinnostaa.
Näin elämä on helpompaa.
ANOPPI EI HYVÄKSYNYT MINUA ALUSTA ALKAEN. KOLME VUOTTA YRITIN JA KYLLÄSTYIN. NYT 12 VUOTTA OLLUT ANOPISTA EROSSA JA KIVASTI ON MENNYT. VANHIN TYTÄR EI ANOPPIA KAIPAA, OLI VUODEN, KUN VIIMEKSI NÄKI SEN. TOINEN LAPSI EI OLE NÄHNYT ANOPPIA IKINÄ. MIESKÄÄN EI OLE ÄITINSÄ KANSSA YHTEYKSISSÄ OLLUT. OMASTA TAHDOSTAAN NIIN. ANOPPI VAIN ILMOITTI ET VEI HALUA OLLA POIKANSA KANS TEKEMISISSÄ,KUN EI PIDÄ MINIÄSTÄÄN.. LUULEN ETTÄ ANOPPI EI HYVÄKSYNYT MINUA, KUN OLIN HÄNTÄ PAREMPI HUUSHOLLAAJA, RUOAN LAITTAJA, JA HYVÄ ÄITI.JA KOULUJAKIN KÄYNYT. ONNELLISESTI OLEMME SILTI PERHE JA HYVIN ON PÄRJÄTTY ILMAN VAIKEATA ANOPPIA
Minä katkaisin välini vanhempiini, kun he eivät hyväksyneet miestäni ja meidän elämäämme. Mieheni oli tuolloin aivan tavallinen nuori mies opiskelujensa alussa, mutta ei vain kelvannut minun vanhemmilleni. Olisi pitänyt olla jotain hienompaa. He yrittivät rahalla kiristää minua luopumaan tästä miehestä.
Elämämme on edennyt hyvin kaikki nämä vuodet ja olen erittäin tyytyväinen ratkaisuuni. Vanhempiani en ole sen jälkeen nähnyt - enkä ole edes kaivannut.
kävi helposti. Mies ymmärsi ratkaisuni, sillä hän ei itsekään pidä järin paljon äidistään.
Olisi varmasti ollut vaikeampaa, jos kyseessä olisi ollut ns. mammanpoika.
Ikinä minua ei saa anopin tai muidenkaan miehen sukulaisten kanssa saman pöydän ääreen!Appi oli ihana ,mutta hän on vuosia sitten nukkunut pois.
Vuosikausia siedin loukkauksia ja pahaa mieltä...en vaan sanonut mitään,nielin kiukkuni ja pahan mielen...Kaitpa mitta täyttyi muutama kesä sitten,tulivat meille ja taas alkoi tietyt puheet-räjähdin ja puhuin suuni puhtaaksi.
Oli siinä itkua ja vaikka mitä,mutta sen jälkeen päätin ettei mun ole pakko hyysätä ihmisiä joista en pidä ja jotka vuosia ovat loukanneet minua.
Niille ihmisille oikea välittäminen on vieras asia...hyöty on se joka sanelee...
Olet tehnyt ihan oikein. Ei ole mitään tyhmenpää, kuin se, että yrittää pitää yllä roolipersoonan luomia kuvia!
Ole vaan oma itsesi ja valitse vapaasti ystäväsi muiden sanomisesta piittaamatta!!
Ottakaahan nyt kaikki miniät huomioon, että jossain vaiheessa olette itsekin anoppeja...
Oma lapsi on se rakkain, joten miettikääpä rauhassa etukäteen omaa tulevaa suhtaumistapaa miniä/vävyehdokkaaseen, joka ei missään suhteessa ole mielestänne lapsellenne se ainoa ja oikea..Äiti tuntee lapsensa läpikotaisin, joten onko ihme, että miniä/vävyehdokas on mitä tarkimmassa syynissä.
Miniät eivät jostain syystä voi sietää reviirilleen tunkeutumista - ja appivanhemmat ovat kammotuksia, omat vanhemmat eivät toki niinkään..miksiköhän?
Ottakaa järki käteen - anopit haluavat parasta lapselleen ja lapsenlapsilleen ja koska miniät pysyvät aina kuitenkin vieraana niin opetteluahan se kanssakäyminen on puolin ja toisin.
Otetaan simppeli esimerkki:
Anoppi tietää poikansa pitäneen aina esim jostain ruoasta, jota miniä taasen pitää epäterveellisenä tai muuten vastenmielisenä, eikä suostu ko ruokaa syömään/valmistamaan/tarjoamaan tms.
Anoppi vie ko ruokaa tuliaisiksi pojalleen ja saa miniän haukut päälleen.
Miniä päättää, että anoppi näin ilmaisee, ettei miniä osaa laittaa ruokaa tai halua miehensä parasta. Mies ei tietenkään saisi ko. ruokaa laitella kotona, koska vaimo ei siitä pidä..
No - oli vähän tökerö esimerkki, mutta vaihtakaa ruoka johonkin toiseen - sisustukseen/ lastenhoitoon/ lomailuun ihan mihin vaan..
Äh - appivanhemmat haluavat lastensa parasta - siitä on turha ottaa nokkiinsa.
Kyllä tuo oli aika tökerö esimerkki tuo ruoka ja vaikka sen vaihtaisi sisustukseen tai mihinkä hyvänsä. Olen kyllä sitä mieltä, että äiti EI tunne lastaan parhaiten, sillä mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa sitä itsenäisemmäksi ja erillisemmäksi hän äidistään tulee. Tämä on ainakin terve kehitys. Riippuva äiti LUULEE tietävänsä mitä hänen lapsensa aikuisenakin yhä tarvitsee ja nojaa sen ajatuksen juuri tuohon lapsuuteen, jolloin äiti ne sapuskat pöytää laitteli.
Terve nuori mies kasvaa äidistään irti ja vaikka hän pitäisi jostain ruuasta tai jostain tietystä tyylistä, niin hän neuvottelee sen hankkimisesta vaimonsa kanssa. Äidin nyt vaan täytyy ymmärtää, ettei voi enää hoivata poikaansa.
Tuolla tyylillä sinusta tulee miniän kauhistus!
Tässä sitä taas nähdään tyypillinen ennakkoasenne..
Minä olen saamassa vävyn.
Tyttäreni valittaa tulevasta anopistaan, mutta kyselee koko ajan mielipiteitäni joka asiaan.
Toinen anoppi on mitä mukavin ihminen - mutta tyttö valittaa, ettei hän voi päättää tulevan miehensä kanssa asioista, kun anoppi sanoo mielipiteitä, jotka poikkeavat tytön omista ( jotka osasltaan ovat periytyneet tietenkin minulta)..
Esimerkki oli tökerö mutta tosi - tyttö tosin pyytelee minulta kaikennäköistä, eikä pidä sitä mitenkään sotkeutumisena.
Etkös huomaatkin, että koko juttu on asenteista kiinni. Toki minä tyttäreni tunnen vallan hyvin ja varmasti miehen äiti poikansa.
Ainakin me anopit tulemme vallan mainiosti keskenämme toimeen ja välillä naureskelemme nuorten tohinoilla - sillä meitä kumpaakin tarvitaan ja paljon.
Kirjoitin vastauksen viestiisi, jossa esimerkkisi käsitteli äidin poikaa ja miniää. Kirjoita seuraavan kerran tarkemmin jos et halua tarkoituksella järjestää kompia.
Ei muuten TODELLAKAAN pidä paikkaansa, että äiti tuntee lapsensa läpikotaisin!
Ei lapsi koskaan näytä kaikkia puoliaan äidilleen, ei esim. seksuaalisuuttaan eikä parisuhdekäyttäytymistä.
Äitiä kohtaan ollaan aina vähän neutraaleja, koska äitiä kunnioitetaan vanhempana.
Vasta kumppanille näytetään kaikki puolet.
Hyvät ja pahat..
Äiti saattaa tietää läpikotaisin lapsensa lempiruat sun muut, muttei mitään siitä minkälainen lapsi on parisuhteessa!
Äiti ei esim. tiedä, että poika voi vaikka hakata vaimoansa ja raiskata lapsiansa, eihän poika äitiään ole niin kohdellut!
Parisuhde on aina eri juttu kuin äidin ja lapsen välinen, tiedä se!
Jaa että äiti tuntee lapsensa parhaiten?!?
No ihan varmana. Tiedät sitten varmaan myös sen, millainen lapsesi on parisuhteissaan? Ja sen millainen hän on sängyssä? Kuinka monta suhdetta tällä on ollut? Jne...
Sinä ET tiedä yhtään mitään!
Sanotaan, että lapsi on terve, kun leikkii, mutta sairas, jos ei lopeta. Samaa sanontaa voisi käyttää vaikkapa sinusta: Äiti on terve, kun pitää huolta lapsestaan, mutta sairas, jos ei lopeta.
Siinä on meillä taas ainekset kauhu-anopiksi, ihan kuin niitä ei jo olisi tarpeeksi.
"Miniät eivät jostain syystä voi sietää reviirilleen tunkeutumista".
Miksi ihmeessä PITÄISI sietää???
Jokainen nainen haluaa olla omassa perheessään se kuningatar, se on ihan normaali luonnon vietti.
Jokaisella normaalilla naisella nousee piikit pystyyn, jos toinen nainen tunkeutuu hänen perheensä rutiineihin.
Kyllä, anopit haluavat parasta lapsilleen ja lapsenlapsilleen, mutta se ei oikeuta heitä puuttumasta pariskunnan elämään.
Kyllä sitä välittämistä voi osoittaa ihan muullakin tavalla kuin tunkemalla nokkansa joka paikkaan.
Riittää että on aina tukena ja valmiina auttamaan, muttei tarvitse tuppautua toisten parisuhteeseen sitä todistellakseen.
Yleensä se on vaimo joka vastaa perheen ruokinnasta, joten jos anoppi rahtaa ruokia perheelle, niin kyllä se on eräänlainen vihjaus siitä, että "kun sinä et kerran osaa, niin minä autan".
Se on vähän sama kuin appiukko tulisi varta vasten korjaamaan vaikkapa perheen autoa, eiköhän mieskin siitä älähtäisi?
Onneksi appiukoilla tuntuu olevan enemmän järkeä päässä..
Itseäni esim. ärsytti että mieheni kanssa olimme sopineet syövämme kevyemmin kun ylipainoa oli molemmilla, jolloin anoppi katsoi tehtäväkseen rahdata meille rasvaisia liharuokia jatkuvasti.
Itse kun tein miehelleni vain "kauheita kasvisruokia" vaikka hän oli lihan ystävä, heidän taloudessaan ei mitään kasvissyöntiä hyväksytty.
Anoppi ei välittänyt pätkääkään siitä, että asia oli mieheni kanssa sovittu näin.
Taidan olla samanlainen kuin tyttäresi.
Soittelen äidilleni ja luonnollisesti kutsun hänet kylään, jos sattuu olemaan lähistöllä. Olen toivonut, että äitini ja isäpuoleni muuttaisivat lähemmäs meitä, kun perustamme perhettä. Haluan lasteshoitoapua lähelle. Pyydän äidiltäni apua ja neuvoja usein.
Anoppiani en kestä. Tiedän, että negatiivinen suhtautuminen johtuu pitkälti minusta itsestäni, ei anopistani. Meillä on kyllä menneisyydessä omat vaikeutemma, mutta nykyään asiat sujuu ihan hyvin. Jos olosuhteiden pakosta joudumme olemaan appivanhempieni luona, tulemme kyllä toimeen. Omaan kotiini en häntä mielelläni kutsu, eikä hän olekaan täällä käynyt kuin kerran - enkä itse ollut silloin edes paikalla.
Totta on, että anoppini on pahin juoruilija, jonka ikinä olen tavannut, kouluttamaton, utelee poikansa asioita ja yrittää päteä käsitöillään, mutta eihän ne tosiasiassa _niin_ hirveitä ominaisuuksia ole.
Toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa, koska kyllä sekä mieheni että hänen äitinsä tietävät ajatukseni, mutta toisaalta näin on hyvä. Eipä tarvitse turhan usein olla tekemisissä.
Joskus epäilen, että haluan vain tehdä asiat täysin päinvastoin kuin mieheni exä, joka vieläkin on hyvissä väleissä anopian kanssa.
Jos oma lapsi on äidille se rakkain, niin kuin tietysti onkin, niin eikö se ole mitä suurin syy toimia lapsen, poikansa parhaaksi? Ja kiilan iskeminen pojan ja tämän vaimon välille ei taatusti sitä ole. Viisas anoppi tukee poikansa itsenäistymistä ja kunnioittaa sitä, mitä tämä on omassa elämässään rakentanut.
Omat appivanhempani olivat avioliittomme alussa todella röyhkeitä. En usko, että he pitkälle koulutetut ja elämässään menestyneet ihmiset kohtelevat ketään toista siten kuin kohtelivat nuorta miniäänsä. Poika, joka ei ollut mennyt naimisiin edellisen tyttöystävänsä kanssa (tämä olisi ollut appivanhempien unelmaminiä) sai perheineen todella tuntea aiheuttamansa pettymyksen nahoissaan.
Kanssakäymisemme on nykyisin kankeata ja tapaamme harvoin (kerran, pari vuodessa). Tulen kerrassaan sairaaksi aina kun joudun menemään anoppilaan. En millään pysty ottamaan "kestohymyä naamalleni ja antamaan kaiken mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos", kuten joku edellä neuvoi. Minulle tapaamiset ovat suuria koettelemuksia vaikka kohtelias pyrinkin olemaan.
Mutta sen sanon, että kun ihanat poikani joskus löytävät vaimot rinnalleen, niin tämä ämmä pitää turpansa tukossa, se on varma! Olen jo kuvitellut mielessäni eri vaihtoehtoja, että miltä tuntuisi se tai se nainen miniänä ja eihän se aina kivalta tuntuisi... Mutta paras tapa rakastaa poikaansa on tukea tämän valintaa, tuntui itsestä miltä tuntui.
Meilläkin on vuosikausia itketty ja tapeltu tämän asian kanssa, se on ollut ehdottomasti onnellisen avioliittomme suurin riidanaihe. Mies kyllä puolustaa minua johdonmukaisesti ja suorasanaisesti vanhemmilleen ja myöntää kahden kesken ollessamme reilusti heidän vikansa mutta samalla myös moittii minua siitä, että välimme appivanhempiin ovat niin komplisoituneet.
Ja sitä minä taas en kaikkien niiden menneiden kohtausten jälkeen pillastumatta kykene kuuntelemaan!
mutta nyt tieto lisää tuskaa. Siis hyvä anoppi/appi on aina valmis tukemaan ja auttamaan ja hiiviskelemään nurkissa. Entäs jos auttaa ja on lapsenvahtina, eikö keittiön kaappeja saa avata tai etsiä kuivia vaatteita, silloinko astuu kuningattaren varpaille. Ja mitäs te tarjoatte aina valmiina oleville anopille/apelle, koittakaa vähän edes listata.
Jos kerran on kutsuttu lapsia kaitsemaan , tarkoittaa se tietenkin että tarpeelliset kaapinovet saa avata.
Ei kuitenkaan esim. pariskunnan yöpöydänlaatikoita ym. asiaankuulumatonta.
Luulisi anopeillakin olevan joku maalaisjärki!
Ja minkälainen anoppi ajattelee että "mitäs saan vastapalvelukseksi"?
Palkkaako pitäisi maksaa anoppina olosta?
Pahasti kalahti korvaan, Äiti tuntee lapsensa läpikotaisin. Mä kyllä väitän vastaan. Ehkä lapsensa tuntee täysin silloin, kun lapsi asuu kotona. Jossain vaiheessa sitä muutetaan pois kotoa, ja sen jälkeen asiat muuttuvat. Sitten tuskin kukaan äiti enään tuntee lastaan läpikotaisin. Kyllä se lapsi kasvaa ja muuttuu vuosien varrella.
Niin ja miksi miniä/vävy ehdokkaan pitäisi sietää appivanhempien reviirilleen TUNKEUTUMISTA?? Neuvoja saa ja pitääkin antaa, mut se saa jäädä siihen.(Sama koskee myös omia vanhempia) Tunkeutumista tuskin kukaan sietää, ei edes anoppi.
Esimerkkisi oli kauhistuttava. Sisustukseen ei anopin tarvitse puuttua millään tavalla, saatikka loman viettoon. Lastenhoitoon liittyen voi antaa neuvoja ja vinkkejä omien kokemuksien perusteella, mutta muu puuttuminen ja arvostelu saakin sitten niskavillat nousemaan pystyyn. (huom! samat säännöt koskevat myös omaa äitiä) Siihen ruuan vienti hommaan en oikein tiedä mitä ajatella. Olisi ehkä parempi, jos anoppi tarjoaisi sellaiset ruuat pojalleen silloin, kun poika on vanhempien luona käymässä. Säästyisi silloin turhalta välien kiristymiseltä miniä ja anopin välillä. Esimerkki antaa sinusta sellaisen tyypillisen "kauhu anopin" kuvan!!!
Onneksi itselläni on hyvä anoppisuhde. Anoppini on ymmärtänyt olla tunkeutumatta asioihimme. Hän ei tyrkytä omia ajatuksiaan yms. vaan asioista keskustellaan ja ideoita vaihdellaan puolin ja toisin. Olemme tasavertaisia, jotka kumpikin haluaa, anoppi pojalleen ja minä miehelleni vain parasta!!