Hei,
Täällä varmaan on paljon kohtalotovereita ja pitkään mietin kirjoitanko vai en... Mutta toivoisin mielipiteitä jne kun tuntuu ettei omat aivot enään pelaa ollenkaan.
Taustaa vähän, ollaan suhteellisen "nuoria" vielä, 26 ja 28 vuotiaita. Yhdessä oltu noin 5 vuotta, sitä ennen kavereita parisen vuotta.. naimisissa karvan yli kaks vuotta. Pieniä lapsia kaks..
Tilanne on nyt se että eilen otettiin puheeksi ero, ja molemmat oli siitä samaa mieltä.. Tilannetta vain hankaloittaa se että saatiin juuri talo valmiiksi..ollaan asuttu siinä vasta kaks viikkoa. Ongelmia oli jo kauan aikaa sitten mutta aina ajateltiin että kyllä se siitä... rakennetaan talo valmiiksi ja muutetaan, mutta eipä se niin mennykkää. Ennen naimisiin menoa kerettiin erota parisen kertaa, ja tulinkin sitte raskaaksi vahingossa ja mentiin naimisiin ennenkuin lapsi synty.. sitte odotinki jo kohta toista. Kaikki oli ihan ok, mutta ei ollu mitään suuria tunteita.. ei oikeestaan läheisyyttä tms. Seksielämäki on ollu vähän niin ja näin..
Nyt tilanne on vaan pahentunut, en muista millon oltais viimeksi oltu sängyssä, nukun pojan kanssa samassa huoneessa (nukkunu jo 4kk) ja ei tehä yhdessä mitään.. toisen olemassaolo jo ärsyttää.
Eilen sitte puhuttiin että ero on paras ratkaisu, ettei pilata toistemme elämää enempää.. taloon pitäs rakentaa varasto/autokatos ja se ajateltiin ensin tehä ja laittaa sitten myyntiin.. kaikista isoin kynnys on nyt molempien vanhemmat, ne on auttanu meitä niin paljo tuon talon ja kaikkien muidenki asioiden kans että tuntuu hirviältä tuottaa niille pettymys. Ja toinen asia on että olen töissä miehen vanhemmilla.. tykkään työstä jne mutta voinko enään jäädä sinne? Miten lapset elätän ja laskut hoidan jos en saa uutta työtä?
Ajatukset on tosi vaihtelevia, että jos vielä yritettäisiin (ollaan puhuttua kymmeniä kertoja samoista asioista mutta mikään ei koskaan muutu) ja tiiän kyllä mielessä että ei se siitä muutu.. ja sitte mietin tulevaa että jos menee työ ja taas pitää muuttaa että kuin sekasin lapset menee.. (ovat nyt 2v ja toinen 10kk).
Miten tämän jaksaa käydä henkisesti läpi.. vaikka tavallaan tietää että on tehnyt oikean ratkaisun mutta toteuttaminen tuntuu hankalalta?
Täällä varmaan on paljon kohtalotovereita ja pitkään mietin kirjoitanko vai en... Mutta toivoisin mielipiteitä jne kun tuntuu ettei omat aivot enään pelaa ollenkaan.
Taustaa vähän, ollaan suhteellisen "nuoria" vielä, 26 ja 28 vuotiaita. Yhdessä oltu noin 5 vuotta, sitä ennen kavereita parisen vuotta.. naimisissa karvan yli kaks vuotta. Pieniä lapsia kaks..
Tilanne on nyt se että eilen otettiin puheeksi ero, ja molemmat oli siitä samaa mieltä.. Tilannetta vain hankaloittaa se että saatiin juuri talo valmiiksi..ollaan asuttu siinä vasta kaks viikkoa. Ongelmia oli jo kauan aikaa sitten mutta aina ajateltiin että kyllä se siitä... rakennetaan talo valmiiksi ja muutetaan, mutta eipä se niin mennykkää. Ennen naimisiin menoa kerettiin erota parisen kertaa, ja tulinkin sitte raskaaksi vahingossa ja mentiin naimisiin ennenkuin lapsi synty.. sitte odotinki jo kohta toista. Kaikki oli ihan ok, mutta ei ollu mitään suuria tunteita.. ei oikeestaan läheisyyttä tms. Seksielämäki on ollu vähän niin ja näin..
Nyt tilanne on vaan pahentunut, en muista millon oltais viimeksi oltu sängyssä, nukun pojan kanssa samassa huoneessa (nukkunu jo 4kk) ja ei tehä yhdessä mitään.. toisen olemassaolo jo ärsyttää.
Eilen sitte puhuttiin että ero on paras ratkaisu, ettei pilata toistemme elämää enempää.. taloon pitäs rakentaa varasto/autokatos ja se ajateltiin ensin tehä ja laittaa sitten myyntiin.. kaikista isoin kynnys on nyt molempien vanhemmat, ne on auttanu meitä niin paljo tuon talon ja kaikkien muidenki asioiden kans että tuntuu hirviältä tuottaa niille pettymys. Ja toinen asia on että olen töissä miehen vanhemmilla.. tykkään työstä jne mutta voinko enään jäädä sinne? Miten lapset elätän ja laskut hoidan jos en saa uutta työtä?
Ajatukset on tosi vaihtelevia, että jos vielä yritettäisiin (ollaan puhuttua kymmeniä kertoja samoista asioista mutta mikään ei koskaan muutu) ja tiiän kyllä mielessä että ei se siitä muutu.. ja sitte mietin tulevaa että jos menee työ ja taas pitää muuttaa että kuin sekasin lapset menee.. (ovat nyt 2v ja toinen 10kk).
Miten tämän jaksaa käydä henkisesti läpi.. vaikka tavallaan tietää että on tehnyt oikean ratkaisun mutta toteuttaminen tuntuu hankalalta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Teillä on vakava lapsiperheen kriisi. Tilanne on tulenarka juuri kun lapset ovat syntyneet ja tilanne on uusi ja on sopeuduttava puolison roolista myös isäksi ja äidiksi. Syitä on varmaan monia niitä en lähde spekuloimaan.
Lapset verottaa kahden keskeisestä ajasta ja silloin puoliso jää etäämmälle. Jos teillä on hyvä suhde loppujenlopuksi ja haluatte OIKEASTI olla toisen kanssa ja ei oo väkivaltaa niin miettikää vielä. Suosittelen pariterapiaa jossa voitte puolueettoman ihmisen kanssa keskustella suhteenne kompastuskivistä ja toiveistanne.
Lasten tulon jälkeen rakkaus hiipuu vääjäämättä ja tilalle tulee kumppanuus. Rakkaus kestää joka suhteessa vaan tietyn aikaa ja arki tulee joka suhteessa eteen, enemmin tai myöhemmin.
Tsemppiä!
Jos päädytte avioeroon, se EI suinkaan tarkoita sitä, että olet epäonnistunut!!!