Olemme mieheni kanssa tulleet liittomme päähän ja avioero on tällä hetkellä meille se ainut vaihtoehto. Se, mikä minua eniten pelottaa, on yksin asumisen "vaikeudet". Muutimme jo heti seurustelun alkuvaiheessa yhteen ja meillä on yli kymmenen vuoden aikana syntynyt tietyt rutiinit. Minä teen tietyt asiat ja mieheni toiset. Nyt sitten kun lähdemme eri suuntiin, niin pelkään, että en osaa asua yksin. Esimerkiksi autoasiat ja talon pienet nikkarointipuuhat on jäänyt vuosien saatossa täysin mieheni hoidettavaksi.
Kuinka sitä tulee selviämään arjen askareista ilman sitä "miehistä" aoua?
Kuinka sitä tulee selviämään arjen askareista ilman sitä "miehistä" aoua?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen nainen ja olen elänyt aina yksin. Ei koskaan mitään ongelmia, mutta asun kylläkin kerrostalossa, eikä minulla ole autoa, joten ne jutut eivät rasita. Nainen osaa samat asiat kuin mieskin, kunhan viitsii perehtyä. Toisaalta voi olla, etten haluaisi asua omassa talossa yksin. Kerrostalossa on sentään naapurit lähellä.
Tunnet aluksi useasti suurta avuttomuutta, mutta.... pikkuhiljaa huomaat osaavasi yhtä ja toista. Anna itsellesi aikaa oppia eri hommia. Vaikka asiat eivät menisikään juuri niinkuin miehesi teki, niin eihän se haittaa.
Jos sinulla on varaa, niin onhan aina olemassa ns. talonmies-palvelu. Voit tilata miehen tekemään niitä nikkarointeja jne. Mutta parasta on opetella pikkuhiljaa ihan itse. Tulee halvemmaksi ja saat itsevarmuutta!
Kyllä yksin osaa asua ja pikkuhiljaa siitä alkaa pitämään, ettei ihan heti menekkään uuteen parisuhteeseen.
Itse ero tuli 30v avioliitosta ja nuorena mentiin avioon, eli vasta nyt elän ihan yksin ensimmäistä kertaa elämässäni ja olihan se alussa outoa, mutta ajan kans tottuu kyllä hyvin.
Kaikki naiset eivät ole avuttomia näissäkään asioissa, ja auton voi viedä aina korjaamoon ja pienet nikkaroinnit teettää jollakin.
Suurinta lienee se opettelu olla yksin, ei ole kumppania vaihtamaan yhtäkään ajatusta. Joten sinun täytyy avata se ovi ja mennä mukaan erilaisiin juttuihin rohkeasti, jotta saat juteltua ihmisten kanssa.
Ja kyllä se ikävä toista on, vaikka olisi kuinka nyt sillä tuulella , että pon hyvä kun lähtee, vihakin on rakkautta, kumpa sen kaikki ymmärtäisivät ajoissa, ei tulisi koskaan tuota tilannette asiin.
Minulla miehenä oli samanlainen huoli ennen eroa, että miten selviän arjen pyörityksestä. Kanssani jäi asumaan kaksi murrosikäistä ja olin vähän huolissani, että syödäänkö ihan saarioisten pizzoja muutama vuosi :)
Nyt erosta on jo reilu vuosi ja vielä ei ole mitään ylivoimaista tullut vastaan.
Olen opetellut kokkaamaan monipuolista sapuskaa, pesemään pyykit, ompelemaan ... Siivota jo osasinkin. Tää asunto jäi aika tyhjäksi, mutta olen omasta mielestäni oppinut myös sisustamaan. Kaikki tämä uuden opettelu on ollut Kivaa !
Sinäkin opit ihan varmasti kaikki "miesten hommat" ja siitä se itseluottamus vain kasvaa ja tajuaa, että miten ihmeessä sitä on niin avuton ja riippuvainen toisesta ollutkin.
Juuri noin se menee, rohkeasti uuteen elämään käsiksi, ei elämää tarvi pelätä.
Itse olen ollut yli 30 vuotta aviossa mutta koskaan en ole jäänyt missään hommassa vaimon varaan. Olen tavallaan aina pitänyt "poikamiestaitoja" yllä kaiken varalta.
Elikkäs laitan meillä sapuskat, korjaan ja huollan autot ja talot yms. nikkaroinnit, pyykkiäkin pesen, mutta verhoja en vaihda.
Olen samaa mieltä kyllä sinä pärjäät, löydät omat rutiinit.
Minä olen elänyt yksin jo monta vuotta omakotitalossa jossa puulämmitys, fyysinen terveytenikin on heikko.
Pärjään kuitenkin aivan loistavasti. Olen ottanut elämäni haasteena joka minun on voitettava. . Tee asia kerrallaan kun huomaat että selvisti niin saat tuntea valtavaa riemua onnistumisestasi. Siinä ei ehdi edes suremaan eroaan.
Tsemppiä sinulle