Olemme seurustelleet nyt vuoden, siitä reilu puolet kaukosuhteessa, mutta pystymme tapaamaan aika usein ja viettämään aina vähintään pari päivää kerrallaan yhdessä. Kaikki on mennyt hienosti, yhteistä tulevaisuutta on suunniteltu ja ainut negatiivinen tunne on ollut kaukosuhteen aiheuttama ikävä. Mutta noin kuukausi sitten huomasin yhtäkkiä etten enää ikävöi ja sen jälkeen kaikki yhteiset hetket ovat menneet enemmän tai vähemmän ahdistuneesti. Viime ajat ovat olleet täynnä itkua, tappelua ja pitkiä keskusteluja, kun hän ei (enkä minäkään) pysty ymmärtämään tilannetta. Hänen tunteet ovat ennallaan, minun hävinneet. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätoivoisemmaksi oloni tulee. Ero alkaa tuntua hyvältä vaihtoehdolta yhä enemmän ja enemmän, mutta hänen mielestään se olisi liian hätiköity päätös. Vaakakupissa painaa todella hyvät ajat ja toisella puolella tämä ahdistus. En rehellisesti osaa sanoa, rakastanko häntä enää. Välitän kuitenkin suuresti ja ahdistun, kun tiedän miten pahalta tämä hänestä tuntuu. Haluaisin rakkauden ja vanhat tunteet takaisin, mutta en tiedä voiko niitä palauttaa. Mitään konkreettista muutosta tai tapahtumaa ei siis ole ollut, mikä voisi selittää nämä tunteet - tai niiden puuttumisen. Ei siis mitään riitoja tai muuta vastaavaa.
Onko normaalia, että tunteet noin vaan häviää? Hänen mielestään ei, minä en osaa sanoa. Voisiko tämä olla vain väliaikainen "taantuma", joka menee ohi ajan kanssa? Olenko kaukosuhteessa tottunut yksinoloon, niin että yhdessäolo ei enää onnistukaan?
Muutamme keväällä samaan kaupunkiin, joten yhteistä aikaa olisi tarjolla enemmän. Odotanko siis, että voisiko se olla parannuskeino tähän tilanteeseen? Ilmeisesti jonkinlaista yleistä masennustakin minulla tällä hetkellä on ja tarkoitus on mennä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. En kuitenkaan osaa sanoa, tuliko masennus ensin ja suhteen huononeminen sen jälkeen vai toisinpäin.
Hirveästi kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole vastausta. Mutta jos jollakin on tai on ollut samanlainen tilanne, niin olisi kiva kuulla kokemuksia ja ajatuksia.
Onko normaalia, että tunteet noin vaan häviää? Hänen mielestään ei, minä en osaa sanoa. Voisiko tämä olla vain väliaikainen "taantuma", joka menee ohi ajan kanssa? Olenko kaukosuhteessa tottunut yksinoloon, niin että yhdessäolo ei enää onnistukaan?
Muutamme keväällä samaan kaupunkiin, joten yhteistä aikaa olisi tarjolla enemmän. Odotanko siis, että voisiko se olla parannuskeino tähän tilanteeseen? Ilmeisesti jonkinlaista yleistä masennustakin minulla tällä hetkellä on ja tarkoitus on mennä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. En kuitenkaan osaa sanoa, tuliko masennus ensin ja suhteen huononeminen sen jälkeen vai toisinpäin.
Hirveästi kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole vastausta. Mutta jos jollakin on tai on ollut samanlainen tilanne, niin olisi kiva kuulla kokemuksia ja ajatuksia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulla oli melko samanlainen tilanne.Seurustelin puolitoista vuotta poikaystäväni kanssa ihan sovussa ja kaikki oli hyvin,rakastin häntä enemmän kuin mitään,meillä oli hauskaa yhdessä ja sovimme loistavasti yhteen.Sitten....Masennuin äitini käytöksen takia ja koko nuoruuteni joka oli pilalla väkivaltaisuuden ja valheiden takia ja olin aina tosi ahdistunut ja huomasin etten rakasta miestäni enää.Olimme silloin olleet kaksi vuotta yhdessä,joka toisen päivän vietimme kaksin.Meillä oli valtavasti riitoja ihan pikku asioista ja lopulta päätin jättää hänet riitojen ja puuttuvien rakkauden tunteitteni takia.Se oli miehelleni todella raskasta, koska olin kuulemma hänen suuri rakkautensa eikä hän koskaan löydä ketään toista.Ero tuntui minustakin pahalle, koska kaikki ne ihanat muistot hyvistä ajoista oli kuitenkin ja koska tiesin kaiken johtuvan masennuksestani.Nyt on kulunut vuosi siitä eikä exälläni ole ketään,eikä ole ollutkaan ja minä olen onnellisesti uudessa suhteessa,minulla on lääkitys sairauteeni ja voin hyvin.Nykyinen mieheni ymmärtää minua ja tietää että jos olen huonolla tuulella,itken tai kiukkuan niin on paras ottaa minut kainaloon ja antaa purkaa sydäntäni olemalla itse hiljaa.Exäni ei sitä ymmärtänyt vaikka sanoinkin hänelle miten kannattaa toimia ja aina silloin tuli riitaa, koska exä ei vain ymmärtänyt.Edelleen olen toisinaan surullinen ja tavallaan kaipaan sitä hyvää aikaa exäni kanssa, mutta nyt olen avoliitossa mieheni kanssa ja lapsi olisi suunnitteilla.Rakastamme toisiamme ja kaikki on hyvin.
Sinua suosittelen harkitsemaan tarkkaan mitä haluat ja mennä juttelemaan jollekin,omien ajatusten purkaminen tekee todella hyvää ja auttaa selventämään ajatuksia,ei välttämättä ekalla eikä toisellakaan kerralla mutta ajankanssa ja miehen kanssa sinun tulisi ottaa hiukan etäisyyttä lisää jotta saat mietittyä mitä haluat ja tarvitset ja onko hän kuitenkaan se jonka kanssa haluat olla loppuelämäsi.Mutta neuvoni siis on että menet juttelemaan ja annat itsellesi aikaa :)