Tänään se päättyi. Hirveä paniikki jyllää sisällä, olen yksin eikä juuri tällä hetkellä ole ketään kuka voisi edes kuunnella. Hän olisi ollut minulle se oikea, tiedän ihan varmasti.
Tutustuttiin monta vuotta sitten, ja heti ilmaan jäi ihmeellinen tunne meistä. Törmättiin silloin tällöin vuosien varrella, ja jokainen kerta jäi mieleen samasta tunteesta. Ei vaikuttanut, vaikka paikalla oli hänen vaimonsa tai minun mieheni, se tunne vai tuli jostain. Ei flirttailua, ei sutinaa, ei vihjailevia katseita eikä mitään mikä olisi loukannut puolisoita. Vain se tunne joka tuli, ja se oli.
Vajaa vuosi sitten törmäsimme vihdoin niin, että olimme kahden. Itse olin juuri eronnut, ja hän kertomansa mukaan vaiheessa, jossa ratkaisu tapahtuu minä hetkenä hyvänsä. Minä en olisi ikinä tohtinut tehdä aloitetta, mutta hän otti puheeksi sen tunteen välillämme, jonka minäkin tiesin varsin hyvin. Jokin voima veti meitä toisiamme kohti, ja vaikka ikinä ei olisi tahtonut loukata ketään, aloimme tavata hänen avioliitostaan huolimatta.
Yhdessä vietetyt hetket olivat ihmeellisiä, kuin ei ihan tästä maailmastakaan. Sielunkumppaneita, rakastavaisia, hellyyttä, naurua, sisällä kupliva onni. Kuukausien kuluessa tilanteen oli tarkoitus korjaantua, ja puhuimme miten ratkaisemme kaiken vähitellen niin ettei kukaan särkyisi. Vaan mitä kauemmin aikaa kului, sitä selvemmäksi kävi, että asetelma tulisikin säilymään juuri sellaisena. Viimein muutama päivä sitten sain sanottua hänelle, etten halua enää jatkaa niin. Etten halua olla se toinen nainen, kun itse olin kuitenkin hoitanut asiat omalta puoleltani kuntoon. Että haluan olla jollekin niin arvokas, että minun kanssani voi mennä ruokakauppaan ja lätkämatsiin ihan avoimesti ja olla vieläpä onnellinen siitä. Ja kaikesta puhutusta ja suunnitellusta huolimatta se muka tuli hänelle yllätyksenä. Ja vaikka sydän särkyi sillä samalla hetkellä ihan pirstaleiksi, pyysin ettei hän enää tulisi luokseni, ellei se kaikki puhuttu ja sanottu ollut totta.
Tänään hän halusi tulla, ja sydän lauloi jo onnesta.... Hänen asiansa minulle oli kuitenkin ne samat sanat, mitkä olin sanonut hänelle edelliskerralla, ainoastaan niin että ne olivatkin kääntyneet hänen ajatuksikseen ja sanoikseen. Ja että vaikka hän rakastaa minua, hän ei pysty tekemään kotonaan lopullista päätöstä eikä edes kertomaan meistä. Ja että hän tulee, jos joskus pystyy.
Tiedän nyt, ettei hän pysty koskaan. Jos se tunne, mikä meillä on, ei siihen riitä, mikään ei riitä. Olen lyöty, ihan rikki enkä varmaan koskaan ymmärrä, miten saatoin erehtyä näin.....
Tutustuttiin monta vuotta sitten, ja heti ilmaan jäi ihmeellinen tunne meistä. Törmättiin silloin tällöin vuosien varrella, ja jokainen kerta jäi mieleen samasta tunteesta. Ei vaikuttanut, vaikka paikalla oli hänen vaimonsa tai minun mieheni, se tunne vai tuli jostain. Ei flirttailua, ei sutinaa, ei vihjailevia katseita eikä mitään mikä olisi loukannut puolisoita. Vain se tunne joka tuli, ja se oli.
Vajaa vuosi sitten törmäsimme vihdoin niin, että olimme kahden. Itse olin juuri eronnut, ja hän kertomansa mukaan vaiheessa, jossa ratkaisu tapahtuu minä hetkenä hyvänsä. Minä en olisi ikinä tohtinut tehdä aloitetta, mutta hän otti puheeksi sen tunteen välillämme, jonka minäkin tiesin varsin hyvin. Jokin voima veti meitä toisiamme kohti, ja vaikka ikinä ei olisi tahtonut loukata ketään, aloimme tavata hänen avioliitostaan huolimatta.
Yhdessä vietetyt hetket olivat ihmeellisiä, kuin ei ihan tästä maailmastakaan. Sielunkumppaneita, rakastavaisia, hellyyttä, naurua, sisällä kupliva onni. Kuukausien kuluessa tilanteen oli tarkoitus korjaantua, ja puhuimme miten ratkaisemme kaiken vähitellen niin ettei kukaan särkyisi. Vaan mitä kauemmin aikaa kului, sitä selvemmäksi kävi, että asetelma tulisikin säilymään juuri sellaisena. Viimein muutama päivä sitten sain sanottua hänelle, etten halua enää jatkaa niin. Etten halua olla se toinen nainen, kun itse olin kuitenkin hoitanut asiat omalta puoleltani kuntoon. Että haluan olla jollekin niin arvokas, että minun kanssani voi mennä ruokakauppaan ja lätkämatsiin ihan avoimesti ja olla vieläpä onnellinen siitä. Ja kaikesta puhutusta ja suunnitellusta huolimatta se muka tuli hänelle yllätyksenä. Ja vaikka sydän särkyi sillä samalla hetkellä ihan pirstaleiksi, pyysin ettei hän enää tulisi luokseni, ellei se kaikki puhuttu ja sanottu ollut totta.
Tänään hän halusi tulla, ja sydän lauloi jo onnesta.... Hänen asiansa minulle oli kuitenkin ne samat sanat, mitkä olin sanonut hänelle edelliskerralla, ainoastaan niin että ne olivatkin kääntyneet hänen ajatuksikseen ja sanoikseen. Ja että vaikka hän rakastaa minua, hän ei pysty tekemään kotonaan lopullista päätöstä eikä edes kertomaan meistä. Ja että hän tulee, jos joskus pystyy.
Tiedän nyt, ettei hän pysty koskaan. Jos se tunne, mikä meillä on, ei siihen riitä, mikään ei riitä. Olen lyöty, ihan rikki enkä varmaan koskaan ymmärrä, miten saatoin erehtyä näin.....
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ihan tavallinen kakkosen tarina: miehen avioliitto on muka "juuri loppumassa". ja sillä tarinalla kömmitään tyytyväisenä kakkosen sänkyyn. Tarinan loppuessa pitää vielä sanoa, että rakastaa ja tulee jos joskus pystyy, että kakkonen tietää pysyä varalla odottamassa ukkomiestä. Jos sillä vaikka baarireissulla alkaisi tehdä vierasta mieli.
Saako silti surra, kun on menettänyt rakastamansa ihmisen? Kun ei ole osannut varoa "ihan tavallisia kakkosen tarinoita" kun ei sellaisia tiennyt olevan olemassakaan? Kun koki sen kaiken yhdessä, eikä mikään merkki osoittanut, ettei tunne olisi ollut molemminpuolinen vaan ihan päinvastoin?
Mulle kävi samoin kuin alkuperäiselle. Ei se tuskaa vähennä, että oli toinen rakas. Päinvastoin.
Saa surra. Pitääkin surra. Luottamisessakaan ei ole mitään väärää.
Saman kokeneena, tosin itse tuo "eroava" puoli...voin sanoa että vaikka ne tunteet ovat varmasti aidot, vaatii aikamoista päättäväisyyttä irrottautua siitä avioliitosta. Helpompaa lienee valita helppo vaihtoehto, pitää molemmat. Helppo itselle, elää valheessa, kertoa toiselle yhtä ja toiselle toista. Itseään voi syyttää omista ratkaisuista joka tuottaa tuskaa niin monelle. Ehkä tärkeintä olisi selvittää, miksi tekee niin kuin tekee.
Mutta sinulle neuvoisin elämään omaa elämääsi. Jos tämä ihminen eroaa, hän niin tekee, lähtökohdista jotka perustuvat heidän avioliittionsa tilaan, ei siihen rakastumisen tunteeseen toiseen naiseen. Sinä et ole syyllinen hänen avioliittonsa tilaan, hän on itse osallinen omassa sotkussaan. Ja uskon kyllä että ennemmin tai myöhemmin hän joutuu nämä asiat kohtaamaan. Valheella on lyhyet jäljet, ainakin sisimmässään hän joutuu katsomaan itseään peiliin.
Kiitos sinulle, tekstisi helpotti oloa suuresti. Juuri näin ajattelinkin, että vaikka nyt olisi hirveä tarve saada lopullinen selvyys ja totuus ja rehellisyys kaikkeen heti paikalla, niin parempi antaa asian olla ja keskittyä siihen, miten jatkan itse tästä eteenpäin. Ja nimenomaan sillä ajatuksella, että häntä ei enää ole. Miten muuten itse, jäitkö sitten liittoosi vai käytkö edelleen painia vaihtoehtojen välillä?
Ja sinulle 'niin nähty' voin todeta, että näinhän se varmaan useimmiten menee. Minä kuitenkin haluan uskoa, että se tunne oli kuitenkin suurimmaksi osaksi totta ja molemminpuolinen, vaikka aika ei sittenkään ollut oikea. Tavallaan kunnioitan ja rakastan häntä vielä enemmän siitä, että varsinkin lapset menevät kaiken edelle, vaikka valheet vaimoa kohtaan ovatkin niin todella väärin.
Samoin on käynyt. Ikävä kyllä ukkomiehet ei eroa vaikka kaikkea muuta antaa ymmärtää. Tiedän tuon onnennen tunteen ja kun luottaa "yhteiseen" rakkauteen ja tulevaisuuteen. Uskoo jotta toisen on niin paha liitosaan olla ja rakastaa oikeasti itseäni niin kuin minä häntä ja hänkin haluaa muuttaa elämänsä...
Vaan totuus hiipii pikkuhiljaa tietoisuuteen ettei toiselle ollutkaan kuin korvike kaieklle sille mitä kotoa jäi paitsi. Miten herkkäuskoinen ihminen voikaan olla,ja miten siinä itsetunto rapisee. Jos vaimot ei jätä niin mies jatkaa salasuhteitaan. Sillä kun pitäisi ratkaisuja tehdä siirrytään seuraavan hyväuskoiseen ja entisen voi kylmästi heivata seuraavan tieltä. Se on miesten taktiikka. Ja se joka pettää kerran pettää varmasti toistenkin joten ehkä meillä kävi suuri onni. Jos mies on munaton tekemään elämälleen yhtään mitään ei hän todennäköisesti ole sinun arvoisensa. Itse opin tästä asiasta todella paljon.
Tulee, jos joskus pystyy. Näin minullekkin sanottiin. Voi voi miehet...
Minulle kävi ihan samoin. En voi kun ihmetellä miten miehet on "rakennettu" olemaan juuri tuollaisia. Niin "hyvä ja hieno ihminen" elää nyt kulissiliittoa salaten pettämisensä ja minä jäin aivan yksin. Olo oli aluksi ihan hirveä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut toipumaan ja positiivisuus palaa elämääni. Valheella on tosiaankin lyhyet jäljet, mies tulee joskus vielä luokseni, toivon vain että minun tunteeni sielunkumppanuudesta ei vaihdu vihaan ja katkeruuteen, että voin viimeinkin ottaa hänet omakseni.
Suurin osa miehistä on oikeesti pahempia horoja kuin mikään maksullinen vosu. Oli ne vapaata riistaa tai varattuja.
Ihan "vähänkö" nyt yliromantisoit varatun miehen ja kakkoseksi alentuvan naisen sivusuhdetta.
Taas siis yksi, jonka mielestä kulissirealismi on ylevämpää kuin rakkaus...
Missä tässä tarinassa se rakkaus oli? Sen valehtelevan miehen sydämessäkö? Tuskin.
Vai tarkoitatko pettäjäksi alentuvan miehen ja rakkauteen luottavan naisen suhdetta?
No jos nainen luottaa naimisissa olevan miehen rakkauteen, niin eipä ole järjen valolla siunatta. Järjen käyttö sallittu, haloo.
Mikä kaksintaistelu tässä lieneekään, mut sen verran puutun, että eihän siihen voi luottaa vaimokaan, siis miehen rakkauteen/uskollisuuteet/rehellisyyteen - ylipäänsä mihinkään.
Missä se naisten välinen solidaarisuus?????
Vaimo ei välttämättä tiedä miehensä olevan valehteleva ääliö, hänellä ei välttämättä ole siihen mitään syytä. Tuollainen mies osaa peittää jälkensä. Se, joka varatun miehen huviksi taas alentuu, yleensä tietää kyseessä olevan valehtelevan, varatun miehen. Mikä kumma kuvitelma toisilla on, että vaimolle tai tyttöystävälle kyllä valehdellaan, mutta sille "salarakkaalle" ei? Mikä logiikka tässä on?
Jos vaihtaisit tuonne uskottomuus-palstalle noilla kommenteilla. Tässä ap taitaa olla oikeesti aika rikki rakastuttuaan ja uskottuaan yhteiseen tulevaisuuteen sen miehen kanssa, niin että mitä iloa saat tuosta lyödyn lyömisestä. Ei kaikki ole ihan totta niin paatuneita, että välttämättä heti ymmärtäisivät pitää toista valehtelevana ääliönä. Josko tässäkään jutussa semmoista ees onkaan, ihan oikeesti tuosta olis voinut tulla jotain, jos miehellä olis ollut vähän enemmän rohkeutta tai jotain.
Tai jotain, siis vähän enemmän tahtoa esimerkiksi?
Kuuluuko KULISSILIITTO sak:hon????
Voi kun surettaa sun puolesta. Et ilmeisesti ole kovinkaan paatunut näihin kuvioihin mitä kaikki nykyään suoltaa puoleen ja toiseen. Tuntuu kun kuuntelee juttuja kavereilta ja lukee näiltä palstoilta, että jokainen on vuorollaan se petetty, pettäjä tai kakkonen, olipa sitten mies tai nainen.
Ja kuten huomasit jo, sait jo täältäkin paksaa niskaan vaikka lohtua varmaan lähdit hakemaan.
Älä silti menetä uskoa rakkauteen, varmasti maailmassa on niitäkin, ketä ei käytä toisia noin hyväksi. Ehkä toi sunkaan rakas ei tarkoittanut, mut ihminen on heikko, ja varsinkin miehet. Sitten vasta tosipaikassa aletaan peräytyä, kun toinen on jo rikottu ja munaa ei olekaan tarpeeksi kantaa vastuuta.
Päivä päivältä se helpottaa, usko pois!
Tai sitä rakkautta ei sittenkään ollutkaan olemassakaan. Oli olemassa vain oman egon buustausta, halua jännitykseen ja vieraaseen naiseen ja kykyä valehdella ja saada uskomaan tulevaisuuteen. Sitä saadakseen mies puhuu ihan¨mitä vain sylki suuhun tuo, jopa se ujoin, änkyttävä, kaljuuntuva, Viagran avulla toimiva "mies". Nähty, koettu, lempattu. Good bye. Uusi on näköjään jo kierroksessa, ja ihan lovena. Ou mai gaad.
Ou mai gaad. Ja vainko komeita, sujuvasanaisia miehiä , tuuheatukkaisia kannattaa sitten uskoa ja niihin luottaa?
En niin tajua tätä, miksi aina pitäisi epäillä kaikkea ja kaikkia? Mitä helvetin pahaa on siinä, että luotat rakastamaasi ihmiseen??
Ou mai gaad.