Mä elän varmaan elämäni vaikeimpia aikoja...
Oon seurustellut 6 v, vuoden niistä kihloissa. Yhteen muutettiin n.1/2 vuotta sitten.
Musta on jo jonkin aikaa tuntunut, et ei tää meidän juttu toimi. Siitä on hiipunut aivan kaikki, jos jotain on ollutkaan.
Me ei tehdä yhtään mitään yhdessä, ei käydä yhdessä edes esim. kaupassakaan. Puhumattakaan jostakin viikonloppumatkoista tms.
Me käydään molemmat vuorotyössä. Jos miehelläni on vapaapäivä, hän viettää sen ehdottomasti kavereidensa tai harrastustensa parissa. Illalla myöhään hän tulee kotiin ja alkaa katsoa tv:tä. Mä siinä sitten yritän tentata kaikkia asioita ja valitan, ku ei oo mitään yhteisiä juttuja. Ikinä en saa mitään muuta vastausta, ku "en tiä" tai "ihan sama". Mieheni tuntuu aika välinpitämättömältä. Jos kysyn, vaivaako tämä kaikki miestäni, hän kertoo tottuneensa tähän meidän yksitoikkoiseen suhteeseen...
Oon jo jonkin aikaa miettinyt jotain ratkaisua tähän tilanteeseen. Mutta sen verran vielä rakastan häntä, että en pysty tekemään mitään ratkaisuja. Vaikka ehkä parempi olisi. Juhannuksenakin olin jo jotenkuten valmis sanomaan näkemiin. Mutta, kun näin mieheni nukkuvan sängyssä, minulta pääsi poru. Tuntuu siltä, että en yksinkertaisesti pysty elämään ilman häntä.
Oon seurustellut 6 v, vuoden niistä kihloissa. Yhteen muutettiin n.1/2 vuotta sitten.
Musta on jo jonkin aikaa tuntunut, et ei tää meidän juttu toimi. Siitä on hiipunut aivan kaikki, jos jotain on ollutkaan.
Me ei tehdä yhtään mitään yhdessä, ei käydä yhdessä edes esim. kaupassakaan. Puhumattakaan jostakin viikonloppumatkoista tms.
Me käydään molemmat vuorotyössä. Jos miehelläni on vapaapäivä, hän viettää sen ehdottomasti kavereidensa tai harrastustensa parissa. Illalla myöhään hän tulee kotiin ja alkaa katsoa tv:tä. Mä siinä sitten yritän tentata kaikkia asioita ja valitan, ku ei oo mitään yhteisiä juttuja. Ikinä en saa mitään muuta vastausta, ku "en tiä" tai "ihan sama". Mieheni tuntuu aika välinpitämättömältä. Jos kysyn, vaivaako tämä kaikki miestäni, hän kertoo tottuneensa tähän meidän yksitoikkoiseen suhteeseen...
Oon jo jonkin aikaa miettinyt jotain ratkaisua tähän tilanteeseen. Mutta sen verran vielä rakastan häntä, että en pysty tekemään mitään ratkaisuja. Vaikka ehkä parempi olisi. Juhannuksenakin olin jo jotenkuten valmis sanomaan näkemiin. Mutta, kun näin mieheni nukkuvan sängyssä, minulta pääsi poru. Tuntuu siltä, että en yksinkertaisesti pysty elämään ilman häntä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Just joo, muutitte sitten puoli vuotta sitten yhteen vaikka jo jonkin aikaa tuntunut tuollaiselta..eipä hääviltä kuulosta tuo teidän yhteiselo, sori vaan. Taitaa äijä pitää sua siinä ihan kuule mukavuussyistä- ilmanen pyykki ruokapalvelu arvelisin?
Miks ihmeessä ihmiset vehtaa toistensa kanssa jos ilmiselvästi kumpikin näkee ettei onnaa?? muksuja teillä ei ilmeisesti ole, joten eikun kamppeet kokoon ja lätkimään vaan. Jokainen ansaitsee onnen tässä lyhyessä elämässä!
Äskeinen kommentti oli aika tyly, mutta se oli totta. Elämä on liian lyhyt, jotta sitä kannattaisi viettää onnettomana.
Tottahan toki rakastat miestäsi, ethän sinä muuten hänen kanssaan enää olisikaan.
Mutta fakta on, että jos lähdet (vaikeaa se varmasti on), niin varmasti löydät uuden ihmisen jota rakastaa. Ja paljon mahdollista ihmisen, joka rakastaa sinua ja näyttää sen kanssa. Joka päivä! =) Voimia sinulle.
itsekin elän tällä hetkellä vastaavan laista aikaa. Olemme seurustelet 5 vuotta ja meillä on 2v. lapsikin. Suhteessa tulee aina ylä ja alamäkiä ja mielestäni ei pidä antaa heti periksi kun ongelmia ilmaantuu. Kannattaisi keskustella miehesi kanssa kunnolla vaikka joskus se keskustelu tuntuu miehillä olevan sitä "joo joo" ja ihan sama. Ota asia selvästi esiin,sammuta tv ja puhelimet ja keitä vaikka kahvit jos sellaista juotte. Kerrot miten asiat ovat ja sanot suoraan miltä tuntuu ja mitä mietit(myös eroajatukset). Toden näköisesti asiasta syntyy riita,mutta silloin ainakin tiedät että jotain tunteitakin on vielä olemassa. Ota sitten myöskin miehesi puheet esiin ja kysy mitä voisitte tehdä hänen mielestään että suhde eli olisi enään niin "yksitoikkoinen"...Vaikka ainahan on helppo neuvoa muita ja unohtaa omat ongelmansa,mutta mielestäni kannattaa ainakin yrittää niin ei tarvitse jälkeen päin murehtia että olisinpa edes yrittänyt....
Tutulta kuulostaa..olen itsekkin kokenut tuon "7vuoden kriisin".
Minun kohdallani olen kuitenkin onnellinen, että en antanut periksi. Olemme olleet nyt yhdessä vähän vajaat 10 vuotta ja olemme onnellisia ja suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta aina vaan eteenpäin. Koskaanhan ei kannata sanoa ei koskaan,mutta tällä hetkellä nautin yhteiselosta täysin rinnoin. Koita saada miehesi esim. mökkilomalle vaikka vain viikonlopuksi. Keskustelukin voi onnistua, kun vähän irrottautuu arjen ympyröistä.
Minulla sama tilanne mieheni kanssa.ollaan 15 vuotiaasta asti tunnettu ja yhteistä "taivalta"n.6v.Mieheni alkoi ottaa puheeksi vajaa kk sitten meidän suhteen tilanteen,kertoi mm.että ettei enää tunnu siltä kuin ennen ja että kyseenalaisti sen että ollaanko nykyään vain kavereita..Tuntuu todella pahalta koska olin juuri ennen tuota keskustelua tuntenut itseni niin onnelliseksi kuin vain voi ja nyt olen aivan rikki!Olemme asuneet nyt muutaman vkon erillään ja olen antanut mieheni miettiä rauhassa..Tuntuu että hajoan!rakastan miestäni niin paljon!Mutta eihän suhdetta voi jatkaa jos se on yksipuoleista.Toivon vaan koko ajan että tämä olisi vain pahaa unta ja voisi herätä onnellisena!