Ihan mielenkiinnosta kysäisen, onkos teille tullut läheltäpiti tilanteita vaimokkeiden tai tyttöystävien takia.
Omasta puolestani voin sanoa että suuren suuni takia oma puolisoni on ajoittain joutunut tilanteeseen jossa tarvitaan e r i t t ä i n vahvaa diplomatiikkaa ja puhujan lahjoja että hän on saanut "pelastettua" minut lähestyvältä onnettomuudelta.
Vielä en ole fuduja asian takia saanut, mutta melkoisia toruja kuitenkin.
Olen luonteeltani kokemuspohjainen opettaja joka on vääryyden edessä valmis pistämään oman kroppansa likoon jotta toinen saisi opetuksen. Esim. lyö vain niin oikeudessa nähdään tai kommentoin ylinopeutta ajavan perään että perkele kun olisin jäänyt alle niin oppisit sinäkin mitä on tappaa ihminen. Tiedän, ei kovin älyllistä enkä edes pääsisi nauttimaan opetukseni hedelmistä esim. päälle ajo tilanteessa, mutta kuitenkin.
Tähän luonteenpiirteeseen kuuluu se, että törkimykset eivät saa tahtoaan perille ja esimerkki tilanteessa istuin baaritiskillä siiderini kanssa kun iso mies alkoi törkeästi työntää minua tuoliltani että ottaisi tuolini. Pistin jaloin ja käsin vastaan ja kun hävisin työntökisan, otin vähän vauhtia ja paiskauduin miestä päin sillä seurauksella että hän lupsahti tuoliltani ja sain vallattua sen takaisin. Tässä vaiheessa pääsin kasvokkain miehen kanssa. Hänellä oli koko naamaan läpi juokseva arpi naamassaan ja silmät nuppineulankokoisina. Hän työnsi minua kädellään pois ja huoritteli. Minä taas pidin tiskistä kiinni ja toisella kädellä pidin painavasta tuhkakupista ja sihisin että jos se paskiainen ei irrottaisi otettaan kädestäni minä paiskaisin häntä kupoliin niin että tähtiä näkyisi vielä huomispäivänä. Tässä vaiheessa miehen käpälä oli jo kurkulla ja oma puolisoni rauhoittelemassa tilannetta. Kappas hassua, sattuivat olemaan samalta kylältä ja vaikkeivät tunteneet, niin tiesivät toisensa. Mieheni pyysi anteeksi humalaista kipakkuuttani mielestäni epämiehekkäästi, mutta annoin asian olla kun äijä päästi käden kurkulta ihan sen kunniaksi kun olin puolisoni nainen.
Myöhemmin mieheni retuutti minua ulos kapakasta hyvin vittuuntuneena ja huusi kaikenmaailman vaikeuksista joita syötän hänen eteensä. Paljastui että mies jonka kanssa riitelin, olisi tempaissut minua salettina turpaan kuin miestä. Hän oli joku aika sitten vapautunut vankilasta johon oli joutunut tapettuaan jonkun spurgun painepesurilla.
Tämä hiukan hillitsi kielenkantoja mutta vieläkin tulistun massiivisesti jos näen/ koen vääryyttä. Ajoittain se johtaa tilanteisiin joista en pääsisi ulos ilman miestäni. Ymmärrän hänen huolensa mutta en usko väitettä että olisin ainutlaatuinen tässä ongelmassa.
Onhan meitä muitakin? Miten te suhtaudutte naikkosenne vaaratilanteisiin?
Omasta puolestani voin sanoa että suuren suuni takia oma puolisoni on ajoittain joutunut tilanteeseen jossa tarvitaan e r i t t ä i n vahvaa diplomatiikkaa ja puhujan lahjoja että hän on saanut "pelastettua" minut lähestyvältä onnettomuudelta.
Vielä en ole fuduja asian takia saanut, mutta melkoisia toruja kuitenkin.
Olen luonteeltani kokemuspohjainen opettaja joka on vääryyden edessä valmis pistämään oman kroppansa likoon jotta toinen saisi opetuksen. Esim. lyö vain niin oikeudessa nähdään tai kommentoin ylinopeutta ajavan perään että perkele kun olisin jäänyt alle niin oppisit sinäkin mitä on tappaa ihminen. Tiedän, ei kovin älyllistä enkä edes pääsisi nauttimaan opetukseni hedelmistä esim. päälle ajo tilanteessa, mutta kuitenkin.
Tähän luonteenpiirteeseen kuuluu se, että törkimykset eivät saa tahtoaan perille ja esimerkki tilanteessa istuin baaritiskillä siiderini kanssa kun iso mies alkoi törkeästi työntää minua tuoliltani että ottaisi tuolini. Pistin jaloin ja käsin vastaan ja kun hävisin työntökisan, otin vähän vauhtia ja paiskauduin miestä päin sillä seurauksella että hän lupsahti tuoliltani ja sain vallattua sen takaisin. Tässä vaiheessa pääsin kasvokkain miehen kanssa. Hänellä oli koko naamaan läpi juokseva arpi naamassaan ja silmät nuppineulankokoisina. Hän työnsi minua kädellään pois ja huoritteli. Minä taas pidin tiskistä kiinni ja toisella kädellä pidin painavasta tuhkakupista ja sihisin että jos se paskiainen ei irrottaisi otettaan kädestäni minä paiskaisin häntä kupoliin niin että tähtiä näkyisi vielä huomispäivänä. Tässä vaiheessa miehen käpälä oli jo kurkulla ja oma puolisoni rauhoittelemassa tilannetta. Kappas hassua, sattuivat olemaan samalta kylältä ja vaikkeivät tunteneet, niin tiesivät toisensa. Mieheni pyysi anteeksi humalaista kipakkuuttani mielestäni epämiehekkäästi, mutta annoin asian olla kun äijä päästi käden kurkulta ihan sen kunniaksi kun olin puolisoni nainen.
Myöhemmin mieheni retuutti minua ulos kapakasta hyvin vittuuntuneena ja huusi kaikenmaailman vaikeuksista joita syötän hänen eteensä. Paljastui että mies jonka kanssa riitelin, olisi tempaissut minua salettina turpaan kuin miestä. Hän oli joku aika sitten vapautunut vankilasta johon oli joutunut tapettuaan jonkun spurgun painepesurilla.
Tämä hiukan hillitsi kielenkantoja mutta vieläkin tulistun massiivisesti jos näen/ koen vääryyttä. Ajoittain se johtaa tilanteisiin joista en pääsisi ulos ilman miestäni. Ymmärrän hänen huolensa mutta en usko väitettä että olisin ainutlaatuinen tässä ongelmassa.
Onhan meitä muitakin? Miten te suhtaudutte naikkosenne vaaratilanteisiin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Heh heh, kylläpä kuulosti tutulta. Itse olen juuri samanlainen kouluttaja, enkä pelkää sanoa ääneen mielipiteitäni, jos jossain näen vääryyttä.
Ja korostan että en ole mikään riidanhaluinen uhittelija, mutta en myöskään kuuntele hiljaa hymyillen, jos minä tai joku muu joutuu öykkäröinnin kohteeksi.
Mitä taas tulee miesten suhtautumiseen, niin nykyinen miesystäväni on kyseisissä tilanteissa todella raivostuttava: Jos esim. joudun sanaharkkaan jonkun öykkärin kanssa, hän joko vetäytyy pelkurimaisesti tilanteesta leikkien että ei tunne minua, tai sitten yrittää vähätellä tilannetta toivoen että se menisi naureskelulla ohi.
Edellinen miesystäväni suhtautui asiaan huomattavasti rennommin, hänen mielestään oli ihan hieno juttu, että nainen osaa puolustautua, ja yleensä em. tilanteissa hän antoi minun rauhassa käydä taisteluni ja sekaantui asiaan vain, jos itsekin halusi ottaa osaa väittelyyn tai jos tilanne alkoi käydä liian kuumaksi.
Periaatteenani on, että huolehdin siitä, että pärjään näissä tilanteissa yksinäni, mutta toki aina joskus vastapuolelle sattuu joku sekopäinen hullu, jonka käyttäytymisestä ei ole takeita. Mutta näissäkin tilanteissa lasken sen varaan, että nopeana juoksiana pääsen karkuun, jos tarve vaatii.
Mielestäni ei siis ole oikein odottaa, että mies rientäisi apuun viime hetkellä. Jokainen hoitakoon taistelunsa itse. Mutta en myöskään halua sitä, että mieheni jollain tapaa häpeää käytöstäni, koska mielestäni minula on täysi oikeus puolustautua jos koen vääryyttä.