Olin isäni pahoinpitelemä n. 10 vuotta ja kaikki alkoi, kun olin 2-3 vuotias. Sain pienenä rajuja itku- ja raivokohtauksia, jolloin isäni yritti "rauhoitella" mua tukehduttamalla lähes kuoliaaksi peitolla tai tyynyllä. Myös lyömistä tapahtui useasti esim. remmillä tai jollain kovalla esineellä, jos en ollut "kiltisti". Myöhemmin ollessani jo melkein murrosikäinen isäni kuristi mua ja tämän tapahtuman jälkeen pelkäsin isääni niin paljon, että piilotin veitsen sänkyni patjan alle. En edes muista, mikä syy sillä kertaa oli sille kuristamiselle. Tuolloin olin kuitenkin aika arka ja hiljainen lapsi, osittain tuon pahoinpitelyn seurauksena. Pahoinpitely loppui ollessani 12 vuotias, kun isäni ilmeisesti huomasi, että olen jo sen verran vanha, että pahoinpitely ei voi jatkua, jotta ei itse paljastuisi. Kukaan perheemme ulkopuolelta ei tiennyt tästä pahoinpitelystä, eikä aina edes äitinikään tai sisarukseni (he säästyivät pahoinpitelyltä), koska sitä tapahtui välillä myös salassa. Vasta nyt useamman vuoden kuluttua olen alkanut puhua tapahtuneesta kavereilleni ja selvittää sitä vanhempieni kanssa.
lapsuudessani..
tyttö
51060
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mun lapsuudessa se kaikki alko ollessani 5-6v. Isä pahoinpiteli lähes joka päivä mua ja pikkusiskoani "kasvatuksen nimissä". Löi päitämme yhteen, hakkas päitämme seinään, löi remmillä ja muutenvaan hakkas. Pelkkä maitolasin kaatuminen riitti syyksi.Pahoinpitelyt loppu vasta muutettuani kotoa pois parikymppisenä. Henkinen väkivalta jatkuu edelleen.Eli olen ruma, epäonnistunut jne. Siskoni on kuollut, minä vielä itsariyritystenkin jäljiltä hengissä, toistaiseksi.Miesuhteeni ei onnistu, pelkään miehiä, tunnen itseni rumaksi ja huonoksi.
Meillä isä pahoinpiteli äitiä. Hakkasi rautaputkella ja hajotti tavaroita, tätä tapahtui usein ja viikonloput olivat tuskaa, kun vanhemmat joivat. Tätä on tapahtunut koko elämäni ajan, kunnes muutin pois 17-vuotiaana. En enää kestänyt.
Minäkin vihaan kaikkia miehiä, suhteeni on kriisissä, en luota kehenkään. Nykyinen mieheni petti minua ja se lisää tuskaa.
Voiko tämä kaikki epäluottamus olla lähtöisin juuri isän teoista?
isä-kokemuksistasi.Lue kirja Isää ei voi unohtaa.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia laita maili-osoitteesi!
se on [email protected]
Kirjotteleppa!
Perheessämme on ollut väkivaltaa nimittelyn, uhkailun ja hakkaamisen muodossa ensimmäisistä lapsuuden muistikuvista lähtien. Oman äitini ollessa vielä elossa väkivalta ei kohdannut minua tai pikkuveljeäni, niin ainakin muistan. Alkoholismi, työttömyys ja vieraissa käyminen oli kaiken perusta. Riidat luisuivat vanhemmilta käsistä siinä määrin, että poliisienkin piti puuttua asiaan useaan kertaan, jopa aseistettuna. Minä ja veljeni olimme sivusta katselijoita ja -kuulijoita. Vaikka olimme niin pieniä, ymmärsimme.
Isäni löysi uuden aluksi niin mukavan naisen. Äitini menetti huoltajuutensa minuun ja veljeeni, sekä tapaamisoikeuden (oli uhannut tappaa meidät, mikäli saisi huoltajuutemme). Pian tämän jälkeen hän vei itseltään hengen. Olin kuuden ja veljeni vuotta nuorempi.
Hetken sain olla onnellinen, ehkä vuoden. Tosin minulla oli äitiä ikävä ja vanhat traumat olivat tehneet minusta ja veljestäni sisäänpäin kääntyneitä. Pian uusi "äitimme" muuttui nälviväksi naiseksi. Tuntui, että minä ja veljeni olimme perheessämme alempaa kastia ja naisen omat lapset sekä hän itse ylempää. Emme veljeni kanssa saaneet asioita samoissa määrin kuin äitipuolen lapset, mm. ruokaa oli tarjolla välillä kaikille muille paitsi minulle ja veljelleni. Mukaan kuvioihin oli taas tullut alkoholi, taloudelliset ongelmat ja perheväkivalta sen kaikissa muodoissa. Isäni alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti myös meitä lapsia kohtaan. Eniten väkivallasta kärsi veljeni, jota hän hakkasi yhteen aikaan joka ilta. Terveydenhoitaja oli kysynyt tarkastuksessa, mistä moiset mustelmat. Veljeni oli sanonut kaatuneensa pyörällä. Se uskottiin. Itelleni teki pahaa kuunnella illasta toiseen veljen huoneesta kuulunutta hakkaamista veljeni alistuessa itkemättä.
Vanhempien välinen väkivalta oli mm. puukkohippasilla oloa. Etenkin mökillä ilman naapureiden tuomaa turvaa se oli pienille lapsille järkyttävää. Poliiseja meni tuli kotiovestamme. Mieleni painui masennukseen jo 12-vuotiaana. Itkin joka yö itseni uneen. Itsemurha tuntui liiankin usein hyvältä vaihoehdolta. Isä kuunteli äitipuoltamme ja tekikin hänen mielikseen, eli löi ja nälvi minua ja veljeäni. Minulla ei ollut itsetuntoa. Pelkäsin puhua aikuisille, pelkään edelleen naisia, varsinkin vahvaluonteisimpia. Kotona en uskaltanut olla muissa kuin omassa huoneessani äitipuoleni ollessa kotona, syöminenkään ei tullut kuuloonkaan, niin usein meille valitettiin liiasta syömisestä (olin alipainoinen ennen täysi-ikää). Äitipuolen kanssa saatoin puhua kuukauden aikana muutaman pikku sanan, niin huonot välit hänellä oli meihin.
Oloni helpottui, kun sain avauduttua ystävilleni, jotka ovatkin tukeneet ja lohduttaneet minua. Masentuneisuus hilliintyi hiukan, kun muutin omaan asuntoon juuri ennen kahdeksaatoista ikävuotta. Seurustelen nykyään miehen kanssa, joka kohtelee minua kuin prinsessaa...paitsi agressioissaan. Minä olen silloin kohde, johon purkaa pahaolo. En tiedä, mitä tekisin. Tulee liikaa mieleen lapsuus ja pelko siitä, mitä tuleman pitää...