Tunteet ovat sekaisin, minulla on todella paha olla. Jos voisin kelata pikakelauksella elämääni niin nyt sen tekisin. Kumpaan suuntaan kelaisin; eteenpäin tuntemattomaan ja pelottavaan vaiko taakse, jossa elämän varrella on paljon käännekohtia. Minulla on ihanat lapset, jotka kelauksesta huolimatta säilyttäisin. Tosin heille elämän arvoja toisin opettaisin. Tämän kesän piti olla odottamisen arvoinen 30-vuotis synttärit ja syksyllä etelän matka lapsien valitsemaan vesipetohotelliin. Oksettaa ja itkettää, kun ihminen on haihatellut tällä hetkellä niin vähäpätöisten asioiden perään.
Avioliittomme ja koko suhteemme on ollut hyvin ylämäki-alamäki johteinen. Rakastuin mieheeni teininä, hän pelasti minut alkoholismiperheestä. Hän tarjosi minulle turvan, olihan hänen elämä jo mallillaan kymmenen vuotta minua vanhempana. Suhteemme lähtökohta oli jo väärä, mutta ei aikaakaan kun odotin jo lasta. Ruusuilla tanssimista kesti vuoden pari ja sitten alkoi parisuhdeneuvonta. Intohimon kadottua kokeilimme mieheni tahdosta vapaata suhdetta. Olin hajota mustasukkaisuudesta, mutta läheisriippuvuus sai minut kestämään mitä vain. Alkoi hän sen yhteydessä kehua minua prinsessakseen, joten unohdin kaiken muun pahan ympäriltämme.
Odottaessani toista lastamme alkoi mieheni muistuttamaan entistä enemmän omaa isääni ja varsinkin niitä henkisesti sadistisia piirteitä. Ei fyysisesti vaan henkisesti. Onneksi hän kai huomasi sen itsekkin ja alkoi olemaan mahdollisimman paljon erossa minusta, ylipitkät työpäivät ja ilmottautuminen kaikkiin kissanristiäisiin mukaan. Ikävöin kovasti häntä, kun "yksin" pyöritin perhe-elämää.
Voiko sanoa, että hienosti on kulisimme pysyneet parisuhteemme helvetin suojana 13-vuotta. Nyt hän kuitenkin kertoi ettei rakasta minua enää, tosin parin päivän sisällä pyörsi puheensa. Mutta nyt sen vihdoin tajusin, emme rakasta toisiamme. Hän uhkaili erolla, mutta ei kuulemma halua erota. Minulla on kamala olla. Katkeruus yksinäisyydestäni tässä suhteessa on muuttunut jotenkin ikäväksi, peloksi ja vihaksi. Hetkittäin näen lapset ja itseni omassa kodissa. Saan ehkä hylkäämäni ystävät takaisin elämääni. Työtäni en yhtenävanhempana pysty tekemään (yötyö), mutta ehkä minulla on oikeus antaa lapsille se turva, että olen läsnä, kun olen kuitenkin aina työni tehnyt moitteetta. Kasvoimme vain erillemme, rakkaus sammui ja minä kuihdun.
Minulla ei ole läheisiä, joille kertoa edessä olevasta kasvunpaikasta. Olen täältä saanut lukemallaa näitä tekstejä paremman mielen ja välillä pystynyt samaistumaan muiden kokemuksiin, joten halusin laittaa sanoiksi oman ahdistukseni.
Avioliittomme ja koko suhteemme on ollut hyvin ylämäki-alamäki johteinen. Rakastuin mieheeni teininä, hän pelasti minut alkoholismiperheestä. Hän tarjosi minulle turvan, olihan hänen elämä jo mallillaan kymmenen vuotta minua vanhempana. Suhteemme lähtökohta oli jo väärä, mutta ei aikaakaan kun odotin jo lasta. Ruusuilla tanssimista kesti vuoden pari ja sitten alkoi parisuhdeneuvonta. Intohimon kadottua kokeilimme mieheni tahdosta vapaata suhdetta. Olin hajota mustasukkaisuudesta, mutta läheisriippuvuus sai minut kestämään mitä vain. Alkoi hän sen yhteydessä kehua minua prinsessakseen, joten unohdin kaiken muun pahan ympäriltämme.
Odottaessani toista lastamme alkoi mieheni muistuttamaan entistä enemmän omaa isääni ja varsinkin niitä henkisesti sadistisia piirteitä. Ei fyysisesti vaan henkisesti. Onneksi hän kai huomasi sen itsekkin ja alkoi olemaan mahdollisimman paljon erossa minusta, ylipitkät työpäivät ja ilmottautuminen kaikkiin kissanristiäisiin mukaan. Ikävöin kovasti häntä, kun "yksin" pyöritin perhe-elämää.
Voiko sanoa, että hienosti on kulisimme pysyneet parisuhteemme helvetin suojana 13-vuotta. Nyt hän kuitenkin kertoi ettei rakasta minua enää, tosin parin päivän sisällä pyörsi puheensa. Mutta nyt sen vihdoin tajusin, emme rakasta toisiamme. Hän uhkaili erolla, mutta ei kuulemma halua erota. Minulla on kamala olla. Katkeruus yksinäisyydestäni tässä suhteessa on muuttunut jotenkin ikäväksi, peloksi ja vihaksi. Hetkittäin näen lapset ja itseni omassa kodissa. Saan ehkä hylkäämäni ystävät takaisin elämääni. Työtäni en yhtenävanhempana pysty tekemään (yötyö), mutta ehkä minulla on oikeus antaa lapsille se turva, että olen läsnä, kun olen kuitenkin aina työni tehnyt moitteetta. Kasvoimme vain erillemme, rakkaus sammui ja minä kuihdun.
Minulla ei ole läheisiä, joille kertoa edessä olevasta kasvunpaikasta. Olen täältä saanut lukemallaa näitä tekstejä paremman mielen ja välillä pystynyt samaistumaan muiden kokemuksiin, joten halusin laittaa sanoiksi oman ahdistukseni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Uskon sinun ja lastesi löytävän vielä onnen. Vaikeat ajat sinulla on edessä, mutta miksi jatkamaan samassa oravanpyörässä, joka ei ole kohdallanne paremmaksi muuttunut.
Rahallisesti yhtenä vanhempana olo on haastavaa, etenkin kouluikäisten kanssa ja ymmärtääkseni sinulla on koululaisia lapsesi. Mutta sinne etelään pääsee myös yksinään lasten kanssa, kunhan vain jaksaa hieman nyöriä kiristää.
Jaksamista sinulle!