mummo kuoli yli vuosi sitten. tiesin siitä kyllä jo puoli etukäteen mutta nyt vasta olen alkanut surra. olimme tosi läheisiä. mummo oli mulle vähän niin kuin tosi hyvä kaveri tai ainakin hän ymmärsi minua yhtä hyvin ja hänelle pystyi kertomaan ihan kaiken mitä elämässä tapahtui eikä hän suhtautunut mihinkään niin kuin äiti ja vielä ymmärsi. meillä oli aika samanlaisia juttuja joskus ja minä olin myös mummolle tosi tärkeä. hänellä oli tosi huono itsetunto ja hän purki sitä muihin ja ei ollut joillekin niin kiva mutta minua hän kohteli kuin olisin hänelle koko elämä joskus. kävin usein mummon luona ja pidimme hauskaa. en surrut yhtään silloin kun hän kuoli. ajattelin vaan että se on ihan normaalia ja oikeastaan se oli hänelle ehkä parasta koska hän oli niin sairas. mutta nyt vasta vuoden kuluttua olen alkanut surra. tuntuu että vain tekisi mieli soittaa mummolle ja kysyä että "saako tulla.." niin kuin oli aina tapana. miten voi kestää näin kauan ennen kuin tajuaa että tosiaankin on poissa?! hän oli yksi tärkeimmistä ihmisistä minulle. minä uskoin että jos menettää jotain niin saa jotain tilalle ja niin siinä onkäynytkin. mummon kuoleman jälkeen sain paljon uusia kavereita ja elämäni on muuttunut, olin joskus tosi masentunut mutta nyt elämä hymyilee, mutta silti nyt on tullut niin kova ikävä :( aivan kuin hän olisi kuollut viikko sitten vaikka siitä on jo vuosi. kamalaa ajatella että ei enää ikinä!
nyt vasta!!
jsdlfh
2465
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ymmärrän sinua todella hyvin.Tuo on aivan luonnollista.En osaa antaa neuvoa,koska olen itse erittäin vaikeassa tilantessa suruni kanssa.Se vie totisesti kauan aikaa.Koen että alussa odotin hänen palaavan,en uskonut tapahtunutta,sitten meni joinkin aikaa,että kielsin tapahtuneen,kunnes aikaa oli kulunut ja energiani meni ikävöintiin,luullen että hän palaa.Sitten tajuntaani iski tietoisuus,ei Hän tule takaisin.Nyt olen kovin masentunut,surullinen enkä tiedä miten eteenpäin.Puhu surustasi ja ikävästäsi mahd.paljon,se auttaa..itse tein virheen....
Usein suru tulee vasta jälkikäteen, minäkään en tahtonut uskoa veljeni kuolemaa, ennen kun oli mennyt jonkun aikaaa, nyt siitä on jo kolme vuotta, mutta vieläkin se saa minut kyyneliin monesti. Ikävä on kova.