Olen jo keski-iässä oleva, eronnut nainen, joten en mikään hupsu tyttönen enää, vaikka kivahan sitä nuori olisi olla. Minulla on melko uusi avopuolisko eli olemme asustelleet saman katon alla pari vuotta. Suhteemme akilleksen kantapää on se, että mies tykkää mennä omia menojaan ja minä koen näin ollen paljon yksinäisyyttä. Rakastan häntä niin paljon, että ajattelen häntä lähestulkoon aina, olinpa töissä tai kotona. Kun hän on poissa kotoa, kaipaan häntä ja odotan sitä hetkeä, että ovi käy. Joskus kuten tänään niin ruokahaluni oli lounaalla aika olematon hänen vuoksensa ihan niin kuin joskus teininä kun oli rakastunut. Koska rakastan häntä näin valtavasti, haluaisin joskus viettää aikaa hänen kanssaan mutta hän asettaa aina omat kaverisuhteensa ja menonsa etusijalle ja meillä on lopulta tosi vähän yhdessäoloaikaa. Silloin koen tyytymättömyyttä, mies aistii sen ja pitää minua tyytymättömänä, huonona ihmisenä tai liian vaativana. Toisaalta, jos joskus hän tulee vaikka istumaan sohvalle viereeni ja pitää sylissä, tunnen oloni maailman onnellisimmaksi ja käytökseni muuttaa sen mukaan...olen jaksavampi ja iloisempi. Omasta mielestäni en vaadi kovin paljon, hiukan enempi huomiota kuin lemmikkieläin vaikka yleensä se lemmikkieläin saa enempi huomiota kuin minä. Minä rakastan kotia ja kotona olemista, mies kokee kodin vankilaksi. Rakastan yhteisiä hetkiä ja kaikkea yhdessä tekemistä, mies ei tajua, miksi pitäisi jotain tehdä yhdessä.
Minä en mielestäni ole ripustautuja, en kysy yleensä koskaan, mihin mies menee. Joskus kysyn, tuleeko hän syömään tai kotiin iltaan mennessä tai jotain muuta epämääräistä. En siis pyri tukahduttamaan häntä millään lailla. Mutta ilmeisesti meidän tarpeemme parisuhteesta ovat erilaiset.
Mitä teen tälle kaipuulleni, että olisin tyytyväinen niistä pikku hetkistä, jotka ehdimme olla yhdessä ja että voisin olla onnellinen myös silloin kun hän ei ole läsnä? Mitä teen tunteilleni, kun niitä on liikaa häntä kohtaan? Tilannetta ei paranna se, että mies on hanakka pienestäkin erimielisyydestä (tai lievästäkin negatiivisesta tunnereaktiosta omalta taholtani) uhkaamaan erolla ja pois lähtemisellä :(...sitä uhkailua/sanomista on jatkunut lähes yhtä kauan kuin ollaan yhdessä asuttu...se aiheuttaa minussa epävarmuuden tunteita jotka nousevat pintaan hänen poissaollessaan. Hän on yleensä nopea suuttumaan mutta myös nopea leppymään. Itse olen hidas suuttumaan ja hidas leppymään. Hän on siis yleensä se, joka suuttuu mutta myös se joka tekee sovintoeleen ensimmäisenä. Minä itse en osaa tehdä sovintoaloitetta mutta osaan kyllä ottaa sovinnon aina vastaan ja reagoida myönteisesti hänen sovintoeleisiinsä.
Minä en mielestäni ole ripustautuja, en kysy yleensä koskaan, mihin mies menee. Joskus kysyn, tuleeko hän syömään tai kotiin iltaan mennessä tai jotain muuta epämääräistä. En siis pyri tukahduttamaan häntä millään lailla. Mutta ilmeisesti meidän tarpeemme parisuhteesta ovat erilaiset.
Mitä teen tälle kaipuulleni, että olisin tyytyväinen niistä pikku hetkistä, jotka ehdimme olla yhdessä ja että voisin olla onnellinen myös silloin kun hän ei ole läsnä? Mitä teen tunteilleni, kun niitä on liikaa häntä kohtaan? Tilannetta ei paranna se, että mies on hanakka pienestäkin erimielisyydestä (tai lievästäkin negatiivisesta tunnereaktiosta omalta taholtani) uhkaamaan erolla ja pois lähtemisellä :(...sitä uhkailua/sanomista on jatkunut lähes yhtä kauan kuin ollaan yhdessä asuttu...se aiheuttaa minussa epävarmuuden tunteita jotka nousevat pintaan hänen poissaollessaan. Hän on yleensä nopea suuttumaan mutta myös nopea leppymään. Itse olen hidas suuttumaan ja hidas leppymään. Hän on siis yleensä se, joka suuttuu mutta myös se joka tekee sovintoeleen ensimmäisenä. Minä itse en osaa tehdä sovintoaloitetta mutta osaan kyllä ottaa sovinnon aina vastaan ja reagoida myönteisesti hänen sovintoeleisiinsä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.