Koko lapsuuteni ja nuoruuteni, noin 17 vuotiaaksi asti, minua kuvailtiin melko mitäänsanomattomaksi ja rumaksi. Olin lievästi ylipainoinen (mutta en kuitenkaan hirveän lihava missään vaiheessa) mutta tuohon faktaanhan pojat (ja tytöt) aina tarttuivat. Minulle kasvoi naisen lantio ja rinnat jo 11-vuotiaana, joten voitte kuvitella, että rankkaa oli pienelle lapselle.
17-vuotiaana asiat kuitenkin muuttuivat nopeasti. Laihduin ja olen nykyään kurvikas, kokoa 38-40 ja 165cm pitkä. Vatsani ei ole täysin pyykkilauta, mutta ei ole siitä kaukana. Lantioni on kuitenkin hyvin leveä ja rinnat suuret, kun tiimalasikropan kerran omistan, ja muunmuassa tämä aiheuttaa minulle hankalia itsetunto-ongelmia.
Kasvojani en oikein ymmärrä, sillä yhtäkkiä minua on alettu kutsumaan kauniiksi, vaikka aina ennen olin "se ruma tyttö." Silmäni ovat siniset, melko normaalikokoiset ja minulla on pitkät ja tuuheat ripset. Nenäni nyt on melko normaali, keskikokoinen ja suora. Huulistani olen aina pitänyt, sillä ne ovat mielestäni kauniit ja täyteläiset. Niiden ajattelu auttoi aina kiusaajienkin iskiessä. Kasvoni ovat muuten ovaalin muotoiset ja leukaluu on vahvahko, mutta ei sinänsä kai erotu mitenkään näyttävästi kasvoissani. Poskipääni ovat korkeat ja hiukseni ovat keskipituiset/pitkät, paksut ja tummahkot kullanruskeat.
Ongelma siis on, että minun on vaikea totutella siihen, että moni tuntuu ajattelevan minun olevan kaunis nykyään. Näen itse itseni edelleen tylsänä ja mitäänsanomattomana ja huonoina päivinä rumana. Poikaystäväni kehuu minun olevan kaunis ja sanoi, että hän alkaa kyllästyä siihen, että kutsun itseäni rumaksi hänen kuullensa. Minulle se on vain normaali tapa kuvailla itseäni, enkä oleta hänen vastaavan "kaunishan sinä olet" vaan lähinnä myöntelevän kommenttiani. Kuinka saisin siis taottua päähäni, että en ole niin ruma kuin mitä luulen olevani? Poikaystävänikin olisi varmasti iloinen, jos minulla olisi parempi itsetunto enkä olisi aina peittelemässä kasvojani kun hän katselee minua. Kasvojeni peittäminen on vain asia, jonka olen oppinut kiusaajien tuijottaessa ja osoitellessa minua ja pelkään, että poikaystävänikin näkee kaikki virheeni, jotka kiusaajanikin ovat nähneet...
17-vuotiaana asiat kuitenkin muuttuivat nopeasti. Laihduin ja olen nykyään kurvikas, kokoa 38-40 ja 165cm pitkä. Vatsani ei ole täysin pyykkilauta, mutta ei ole siitä kaukana. Lantioni on kuitenkin hyvin leveä ja rinnat suuret, kun tiimalasikropan kerran omistan, ja muunmuassa tämä aiheuttaa minulle hankalia itsetunto-ongelmia.
Kasvojani en oikein ymmärrä, sillä yhtäkkiä minua on alettu kutsumaan kauniiksi, vaikka aina ennen olin "se ruma tyttö." Silmäni ovat siniset, melko normaalikokoiset ja minulla on pitkät ja tuuheat ripset. Nenäni nyt on melko normaali, keskikokoinen ja suora. Huulistani olen aina pitänyt, sillä ne ovat mielestäni kauniit ja täyteläiset. Niiden ajattelu auttoi aina kiusaajienkin iskiessä. Kasvoni ovat muuten ovaalin muotoiset ja leukaluu on vahvahko, mutta ei sinänsä kai erotu mitenkään näyttävästi kasvoissani. Poskipääni ovat korkeat ja hiukseni ovat keskipituiset/pitkät, paksut ja tummahkot kullanruskeat.
Ongelma siis on, että minun on vaikea totutella siihen, että moni tuntuu ajattelevan minun olevan kaunis nykyään. Näen itse itseni edelleen tylsänä ja mitäänsanomattomana ja huonoina päivinä rumana. Poikaystäväni kehuu minun olevan kaunis ja sanoi, että hän alkaa kyllästyä siihen, että kutsun itseäni rumaksi hänen kuullensa. Minulle se on vain normaali tapa kuvailla itseäni, enkä oleta hänen vastaavan "kaunishan sinä olet" vaan lähinnä myöntelevän kommenttiani. Kuinka saisin siis taottua päähäni, että en ole niin ruma kuin mitä luulen olevani? Poikaystävänikin olisi varmasti iloinen, jos minulla olisi parempi itsetunto enkä olisi aina peittelemässä kasvojani kun hän katselee minua. Kasvojeni peittäminen on vain asia, jonka olen oppinut kiusaajien tuijottaessa ja osoitellessa minua ja pelkään, että poikaystävänikin näkee kaikki virheeni, jotka kiusaajanikin ovat nähneet...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi kulta pieni, kirjoitat kuin minä saman ikäisenä.
Minäkin kehityin fyysisesti suhteellisen varhain; jo 11-vuotiaana oli rinnan alut, lantio ja menkat. Minuakin on koko lapsuus ja nuoruus haukuttu ja kiusattu ja olen tuntenut itseni rumaksi.
sinun ongelmasi on nyt huono itsetunto. Sanothan itsekin että olet laihtunut, ja saat kuulla kehuja ulkonäöstäsi. Mutta et usko niitä koska alitajunnassasi kummittelee kiusaajiesi katkerat haukut.
STOP.
Minulle kävi samoin, n. 18-vuotiaana kaunistuin ja aloin saamaan kehuja ja huomiota pojilta, mutta en uskonut kun itsetuntoni oli niin lyttyyn lyöty.
Mutta mieti tyttö pieni :)
Vielä kolme vuotta ja olet aikuinen, aloitat opiskelut ehkä korkeakoulussa, teet töitä ehkä pian perustat perhettäkin... Ja aikuisuudessa on se hyvä puoli että saa ajatella itsestään mitä haluaa. eli jos nyt opettelisit pitämään itsestäsi! Tiedän että se on vaikeaa mutta kannattaa yrittää sillä oman vartalosi ja kasvojesi kanssa vietät loppuelämäsi : )
Ja uskon kyllä että olet vahva ja söpö nuori naisenalku!
Kasva aikuiseksi ja keskity muuhun kuin ulkonäköösi, sitä et vie mukanasi kun kuolet.
Kiitos paljon kommentistasi, Kohtalontoveri_!
Tosiaan, olen nykyään 18 (pian täyttämässä 19) ja aloittamassa yliopisto-opinnot syksymmällä. Poikaystäväni on auttanut itsetunto-ongelmaani, mutta juuri tuo, että en itse usko hänen ajattelevan minua kauniina, on ongelma. Pelkään vain, että vien itsetunto-ongelmani mukanani lukiosta yliopistoon asti ja että sielläkin vain välttelen suoraa kontaktia ihmisten kanssa, koska uskon olevani ruma, vaikka minulle toisin sanottaisiinkin. Pelkään myös parisuhteeni puolesta, sillä poikaystäväni turhautuu aina itsetunto-ongelmaani ja sanoo usein: (esimerkiksi viimeksi tänään) "Kyllä sä nyt varmasti itsekin sen tiedät, että olet kaunis. En vaan usko, että voit ajatella itseäsi rumana."
Myös ollessani poikaystäväni kämpällä yötä, yritän aina peitellä itseäni, vaikka olisin pukenut päälleni jonkin kauniin yöasun häntä varten. Seksin jälkeen vedän mahdollisimman nopeasti peiton tai jonkin muun vartaloni peitoksi, vaikka jäänkin aina hänen vierelleen pitkäksi aikaa pukematta päälleni. Ainoa kerta, jolloin en huolehdi ulkonäöstäni, on kun harrastamme seksiä. Silloin en vain halua välittää. Enkä koskaan myöskään kykene pukeutumaan hänen edessään, vaan yritän tehdä sen aina peiton alla. Kerrankin ahdistuin siitä, kun hän yritti vetää peittoa pois päältäni pukiessani, vaikka ymmärrän kyllä, että hän varmaankin haluaisi nähdä. Minun on vain todella vaikea antaa edes hänen nähdä itseäni...
Itsetunto-ongelmani ei sinänsä vaikuta elämääni ulkopuolisten silmin, ainoastaan mikäli tulee puhe ulkonäköasioista. Tällöin vetäydyn keskustelusta, sillä olen huomannut miten läheisiäni ärsyttää se, että ajattelen olevani ruma. Ystävänikin ovat sanoneet: "Mitä toivoa meillä taviksilla on, jos jopa sinä ajattelet olevasi ruma?" Mutta olen varma, että he vain suurentelevat asiaa, koska ovat itse olleet paikalla kun minua on kiusattu ulkonäöstäni.
Olen varmasti täydellinen esimerkki siitä, miten nykymaailman kauneusihanteet voivat lytätä ihmisen täysin. Koko ikäni ajan minulle on hoettu, että kauniille ihmisille elämä on helpompaa ja minun pitäisi aina pyrkiä kauneuteen. Äitini on ex-alusvaatemalli ja hänen mallikansionsa kuvat, jotka näyttävät hänen hoikan vartensa hänen ollessaan nuori aikuinen vain pahentavat asiaa :/