Kahdeksankymppinen ukkini kuoli viimeyönä. Vointi huononi yllättäen ja vaikka sitä odotti ja olin päättäväinen sen suhteen, että kun kuolema korjaa, niin en tihrusta, sen verran etäinen oli viimeiset vuodet. Vaikea ihminen oli kaikkien mielestä, jääräpäiden jäärä. Aukoi päätään tuntemattomillekin, oli erittäin nirso kaikesta mahdollisesta, ei suostunut syömään eikä ottamaan lääkkeitään, joka varmaan nopeuttikin noutajan tuloa kun keho kuihtui eikä sairauksia pystytty lääkitsemään. Myös teki paljon vääriä asioita elämänsä aikana, joita en pysty anteeksi antamaan, näiden väärien asioiden (mm. turhan kärsimyksen aiheuttaminen viattomille) ja vaikean luonteen takia itsekkäästi viimeiset vuodet olin tietoisesti etäinen (ehkä teini-ikäkin tuossa välissä vaikutti angstaamiseen), eikä tuo minua vaikuttanut kaipaavankaan kai erityisemmin, ehkä. Ei ehkä olisi osannut näyttää vaikka olisi kaivannutkin. Kuitenkin lapsuuteen mahtuu hyviä muistoja, hienoja yhteisiä retkiä, huolehtivainenkin oli omalla tavallaan. Nämä kaikki lapsuuden muistot ryöpsähtivät mieleeni nyt, kun on ihan liian myöhäistä. Jos saisi edes minuutin aikaa vielä... en voi lakata ajattelematta sitä kuollutta ruumista, joka makaa ruumishuoneella, en pysty olemaan ajattelematta kuinka elämä kehosta pakenee nopeaa tahtia, pitää oikein kunnolla kiusata itseään kaikenlaisilla rumilla ajatuksilla. Toivottavasti ei joutunut tuntemaan kipua kuollessaan.
Tämä kaikki on vaan niin lopullista, vaikka sen tietää niin ei sitä silti tajua, ennenkuin kaikki on jo menetetty. On niin järkyttävää, kuinka elämä vain menee miten menee, aika kuluu ja vuodet vierii... täynnä rankkaa raatamista, iloa ja surua. Aika tekee kuitenkin niin monet asiat merkityksettömiksi. Sitten yhtenä päivänä, et enää voi vastustaa aikaa, aikasi on loppu, olet vanha ja kidut tuskissasi ja ainoa asia mitä voi tehdä on odotella kuolemaa, kun ei elämässä ole enää mitään muuta odotettavaa jäljellä. Sitten vaan lopulta kuukahdat, olet poissa, ikiajoiksi (aika pitkä aika maailmankaikkeuden ajassa laskettuna), sinut laitetaan arkkuun ja mätänemään maan alle, luonnon kiertokulku hoitaa loput ja olet lopulta vain kasa luita, sekä hatara muisto joka hälvenee ja lopulta unohdut kokonaan sukulaisten kuollessa ja ajan kuluessa. Eikä mikään enää koskaan, ikinä ole ennallaan. Olet lopulta vain arvotonta luonnon multaa, ainoa tehtävä olla maan matojen ruokana. Ihmisen elämä ja varsinkin kuolema on niin merkityksetön tässä maailmankaikkeudessa. Välillä se on helpompi yrittää hyväksyä, mutta tällä hetkellä todella vaikeaa.
Anteeksi purkautumiseni, on vaan niin lohduton olo... tunne itseni vaan niin pahaksi ihmiseksi, kun en osannut ottaa kontaktia ikinä, välillä kyllä yritin, mutta ei tullut sanaa suusta. Ehkä se jääräpäisyys kulkee suvussa, sekö on ainoa asia mitä ukiltani muistoksi jäi...
Tämä kaikki on vaan niin lopullista, vaikka sen tietää niin ei sitä silti tajua, ennenkuin kaikki on jo menetetty. On niin järkyttävää, kuinka elämä vain menee miten menee, aika kuluu ja vuodet vierii... täynnä rankkaa raatamista, iloa ja surua. Aika tekee kuitenkin niin monet asiat merkityksettömiksi. Sitten yhtenä päivänä, et enää voi vastustaa aikaa, aikasi on loppu, olet vanha ja kidut tuskissasi ja ainoa asia mitä voi tehdä on odotella kuolemaa, kun ei elämässä ole enää mitään muuta odotettavaa jäljellä. Sitten vaan lopulta kuukahdat, olet poissa, ikiajoiksi (aika pitkä aika maailmankaikkeuden ajassa laskettuna), sinut laitetaan arkkuun ja mätänemään maan alle, luonnon kiertokulku hoitaa loput ja olet lopulta vain kasa luita, sekä hatara muisto joka hälvenee ja lopulta unohdut kokonaan sukulaisten kuollessa ja ajan kuluessa. Eikä mikään enää koskaan, ikinä ole ennallaan. Olet lopulta vain arvotonta luonnon multaa, ainoa tehtävä olla maan matojen ruokana. Ihmisen elämä ja varsinkin kuolema on niin merkityksetön tässä maailmankaikkeudessa. Välillä se on helpompi yrittää hyväksyä, mutta tällä hetkellä todella vaikeaa.
Anteeksi purkautumiseni, on vaan niin lohduton olo... tunne itseni vaan niin pahaksi ihmiseksi, kun en osannut ottaa kontaktia ikinä, välillä kyllä yritin, mutta ei tullut sanaa suusta. Ehkä se jääräpäisyys kulkee suvussa, sekö on ainoa asia mitä ukiltani muistoksi jäi...
Vastaukset 6
Vanhimmat
VAI IIN
tuttuja ajatuksia. Jos voimiemme mukaan pyrimme huomioimaan niitä läheisiä jotka ovat vielä keskellämme. Hyvyyden voimia elämääsi...
Varmaan ukkisi oli niitä perussuomalaisa miehiä: hänelläkin on ollut omat kipunsa, salaiset murheensa joista ei ole voinut sitten miehinen mies puhua. Ei olis halunnut olla paha, mutta paha sisäinen tuska purkautuu vian käytännössä. Ei kannata kokea syyllisyyttä, varmaan ukkisi nyt ymmärtää ja haluaa antaa aneeksi sinullekin, että elämässä ei ehditty luoda enempää. Sinunkin kannattaa kannattaa antaa anteeksi ukille ja itsellesi.
Et sinä ole niin paha. Eläm vain on tallaista. Ukkis oli varmaan jo väsynyt elämään ja tahtoi pois.
Itse uskon Jumalaan ja elämään kuoleman jälkeen. Toivotaan että nyt paplla on hyvä olla!
Hei sinä lapsenlapsi, on hyvä että pystyt kirjoittamaan/ puhumaan surustasi ja käymään sitä läpi. Anna itsellesi aikaa asioiden käsittelyyn ja suremiseen.
Surutyön käsitteleminen, sen eri vaiheiden kokeminen vie vuosia.
On hyvä, että sinulla on hyviäkin muistoja ukistasi, ja niitä sinun pitääkin vaalia.
Ikää myöten meistä ihmisistä saattaa tulla sairauksien, avuttomuuden tunteen, ja kipujen myötä niitä kiukkuisia vanhuksia. Varsinkin jos on tottunut olemaan työteliäs ja selviytyjä elämässään.
Olet vielä nuori ja kuolema kuulostaa juuri niin karmealta kuin kuvailet vainajasta maan alla. Aikaa myöten suhtautumisesi tulee muuttumaan, ymmärrät elämän ja kuoleman toisella tavoin ja senkin, että useimmat vanhukset ja sairaat toivovat jo omaa kuolemaa. Varsinkin jos on usko siihe, että elämä jatkuu vielä tuonpuoleisessa ja haluaa jo lähteä ja tavata niitä edesmenneitä.
En ole erityisen uskovainen, mutta haudannut jo useita läheisiä, viimeksi ystäväni ja isäni. Surusta on tullut ikäänkuin hiljaista hyväksymistä sille, että meillä kaikilla on täällä oma aikamme.
Surun läpikäyminen on tärkeää, käytä siihen ystäviäsi, läheisiä, ihmistä joka jaksaa ja haluaa kuunnella sinua. Puhumalla työstät asioita.
Kaikesta huolimatta sinulla on vielä tulevaisuus edessäsi ja aikaa myöten opit hyväksymään kuolemankin osaksi elämää, se kuulostaa nyt ehkä kovalta tekstiltä, mutta ymmärrät sen vuosien päästä.
Vaali hyvää kuvaa ukistasi ja anna itsellesi oikeus surra ja käydä surua läpi.
Tsemppiä:)
Kukaan meistä ei ole täydellinen ja pysty olemaan hyvä ihminen kaiken aikaa. Olet nuori ja silloin on muutenkin hankalaa olla. Vaikutat kypsältä ja fiksulta kun osaat ajatella asiaa, kunhan muistat että sinä elät ja olet nuori ja sinun velvollisuus on nauttia elämästä! Ei ukkisi sitä haluaisi että potisit syyllisyyttä. Täällä ihmisillä on tosi hyviä vastauksia surun läpikäyntiin.
Voihan olla että saat elää pitkän hyvän elämän ja kuolla sitten iloisena ja valoisena vanhuksena ilman suurta kärsimystä, näinkin voi käydä.
Kiitos viesteistä. Ajatukset ovat ravanneet laidasta laitaan näiden viikkojen aikana, vihan, ikävän ja minkä muiden tunneskaalojen läpi lie vielä kulkeekaan, mutta on alkanut löytyä jo jonkinlainen lohtu, kun on miettinyt elämää. Vielä hengissä värjottelevä toinen ukkini on odottanut kuolemaa jo monien vuosien ajan ja valittanut miksei jo pääse pois kun joutaisi hyvin. Myös edesmennyt mummoni kuollessaan itki tuskaansa ja valitti miksei se kärsimys jo lopu. Heidän kohdallaan se vain on ollut helpompaa, kun on omin silmin nähnyt kuinka ovat kärsineet ja sanoneet ihan minun kuullen kuinka on vaikeaa olla. Nyt kuollut ukkini kuitenkin kuoli niin yllättäen, yht äkkiä iski niin paljon erilaisia vaivoja ja vaivat vain voimistuivat järkyttävällä nopeudella. Näin tämän ukin viimeksi vielä suht terveenä jokin aika sitten. Olen muutenkin niin hirmuisen pessimistinen, melankolinen ihminen. Vanhemmillanikin on jo terveyden kanssa ongelmia molemmilla ja olen jo vuosia surrut milloin menetän isäni, kun elämä niin kovin vaikeaa hänen kohdallaan on.
Tästä mennään viikko kerrallaan. Sitten kuukausi kerrallaan, vuosi kerrallaan ja lopulta...