Olen pikkuhiljaa alkanut katumaan sitä, että menin mieheni kanssa naimisiin. Menin naimisiin olosuhteiden pakosta ja siksi kun en halua jäädä yksin. Miehessäni ei ole oikeastaan mitään, mistä pidän. Itselleni on tärkeää, että pysyn fyysisesti kuin ulkonäöllisesti kunnossa, käyn kuntosalilla ja treenaan itseäni päivittäin mieheni taas ei harrasta mitään liikuntaa ja hänellä on jo lievää ylipainoakin. Hän ei myöskään pidä ihostaan huolta ja valittelee löystynyttä nahkaansa ja katoavaa hiusrajaansa. Minä taas käytän voiteita ja pesen kasvojeni ihoa päivittäin ja olen yrittänyt häntäkin rohkaista ihon pitämistä kunnossa muttei hän välitä.
Hän ei myöskään pese hampaita kuin korkeintaan kerran viikossa kun itse pesen ainakin 2 x pv. Voitte vain arvata, miltä tuntuu pussata häntä. Minua ärsyttää myös hänen tapansa syödä ruokapöydässä joka on kaikkea muuta kuin siistiä. Hän on myös hyvin tarkka rahoistansa ja ostaa aina vain ne halvimmat tuotteet joten ruokammekaan ei ole aina niin laadukasta kuin toivoisin.
Luonteenpiirteemmekään ei sovi yksiin. Hän on analyyttinen ja harkitseva minä taas taiteellinen ja impulsiivinen. Riitatilanteissa minä olen se joka ottaa ongelmatilanteet esille ja hän vetäytyy omiin oloihinsa eikä osaa sanoa mielipiteitään. Hän ei ole oma-aloitteinen vaan joskus jopa ryhditön ja laiskakin joissakin asioissa, etenkin kotitöissä.
Seksikään ei aina suju, joskus hän vetää ihan kuivilteen kun ei osaa tyydyttää minua. Olen mieheni kanssa siksi, kun meillä on niin ihanat lemmikit ja kaunis koti. Joskus väsyttää se esittäminen, että olemme onnellisesti yhdessä vaikkemme ole. Erotakaan en uskalla, koska pelkään yksin jäämistä (minulla ei ole munaa lähteä). Tämä ei ole sitten mikään provo.
Hän ei myöskään pese hampaita kuin korkeintaan kerran viikossa kun itse pesen ainakin 2 x pv. Voitte vain arvata, miltä tuntuu pussata häntä. Minua ärsyttää myös hänen tapansa syödä ruokapöydässä joka on kaikkea muuta kuin siistiä. Hän on myös hyvin tarkka rahoistansa ja ostaa aina vain ne halvimmat tuotteet joten ruokammekaan ei ole aina niin laadukasta kuin toivoisin.
Luonteenpiirteemmekään ei sovi yksiin. Hän on analyyttinen ja harkitseva minä taas taiteellinen ja impulsiivinen. Riitatilanteissa minä olen se joka ottaa ongelmatilanteet esille ja hän vetäytyy omiin oloihinsa eikä osaa sanoa mielipiteitään. Hän ei ole oma-aloitteinen vaan joskus jopa ryhditön ja laiskakin joissakin asioissa, etenkin kotitöissä.
Seksikään ei aina suju, joskus hän vetää ihan kuivilteen kun ei osaa tyydyttää minua. Olen mieheni kanssa siksi, kun meillä on niin ihanat lemmikit ja kaunis koti. Joskus väsyttää se esittäminen, että olemme onnellisesti yhdessä vaikkemme ole. Erotakaan en uskalla, koska pelkään yksin jäämistä (minulla ei ole munaa lähteä). Tämä ei ole sitten mikään provo.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet pelkkä onneton feikki koko ihminen, säälittävä ruppana, ihan sama kuinka paljon naamaas sitä rasvaa tärväät ja juuriharhalla hevosenhampaitasi raavit, olet silti alhaisista alhaisin otus!
"olosuhteiden pakko" salli mun nauraa!
Miehesi ansaitsee paljon enemmän KUIN SINÄ, sinä tuhlaat toisen kallisarvoista aikaa tässä elämässä roikkumalla hänessä, kun sinä itse, läheisriippuvaisena ihmisenä et osaa elää itse omaa itsenäistä elämää. Miehesi voisi saada rinnalleen rakastavan, ja aidon oikean ihmisen, oikean elämän, kun taas tietämättään joutuu TYYTYMÄÄN sinuun. Olet todella säälittävä! TODELLA!
Huvittavinta on se että listaat asioita mitä miehesi ei tee.. kun itse et osaa tehdä rasvojen levittämistä ja hampaita harjaamista enempää!!! HAH HAH HAH!!!
Aijaa... no olipas viesti :D ja kyllä, tunnen itseni useasti säälittäväksi ja minulla on useasti alhainen itsetunto... ja löydän kyllä läheisriippuvaisuuden piirteitä itsestäni. En pidä pelkästään ulkonäöstäni huolta vaan pesen pyykit, siivoan, teen ruuan ja joskus maksan myös ruuat (mieheni hoitaa suurimmaksi osin kun hänellä suuremmat tulot).
Erotilanne tuntuu jo ajatuksena ahdistavalta koska siinä joutuu näkemään kaiken miehen tuskan... hän on suhteen alussa uhkaillut itsemurhalla kun kerroin eroaikeistani. Nyt en tiedä enää mitä tehdä. Mutta ehkä mielummin pysyä huonossa suhteessa kun erota kaikkien näitten vuosien jälkeen. Ajattelin naiivisti että mies muuttuu naimisiinmenon jälkeen.. miten sitten kävikään.
HAH, en usko että olisit ollut niin tyhmä että OIKEASTI luulit että mies muuttuu kun naimisiin menee. Jos suhde ei toimi, se ei sitten toimi. Enkä siltikkään usko tuota olosuhteiden pakosta! Vaikka toinen uhkailee mitä uhkailee, niin ei silti naimisiin asti tarvitse mennä. Kerroppa nyt IHAN rehellisesti miksi menit naimisiin??? Muut olettivat? prinsessahäät? mikä? ainakaan se ei ollut pohjaton rakkaus.
Jos tunnet että toi homma ei toimi, niin lakkaa teeskentelemästä, yksinkertaista ja varmasti vapauttavaa! siinä teet karhunpalveluksen itsellesi, ja myös toiselle! Sano mitä sanoo, kyllä se henkiin jää. Tähän mennessä olen lukenut vaan haisevia tekosyitä. Totuuksia kehiin, ei kierrellen kaarrellen selityksiä jotka eivät ole todellisia syitä!
-> AP
Et ole yksin, kaltaisiasi on pilvin pimein, rikkaisiin naimisiin haluaa niin moni nainen.
Olen surullinen miehesi puolesta, hän on ihminen ja ansaitsisi aivan toisenlaisen naisen kuin mitä sinä olet.
Joskus toivon, että hän löytäisi jonkun uuden ja olen käyttäytynyt epäkunnioitettavasti häntä kohtaan että hän vain lähtisi... turhaan. Hänen mielestään mikään ei erota meitä. Hän ei näe niitä epäkohtia suhteessamme, kuin olisin toivonut. Olen ollut niin kauan tässä tilassa, että olen alkanut oikeasti miettimään että ei se nyt kuolemaksikaan ole kun olemme yhdessä. Läheisriippuvuus siis näyttää taas kasvonsa. Eroaminen tuntuu viisi kertaa pahemmalta kuin "normeilla" ihmisillä.
Menin naimisiin mieheni kanssa kun toisaalta hänessä oli myös niitä hurmaavia piirteitä mutta myöhemmin huonommat piirteet ottavat enemmän valtaa kuin hyvät. Saatan hukata elämääni tällä tavoin, mutta onneksi minulla on olemassa oma itsenäinen elämä jota voin elää suhteesta huolimatta.
Ja emme ole mitään rikkaita ihmisiä kumpikaan, itseasiassa meillä on nyt rahasta pulaa.
Kyllä se vaan niin on että se huonosti käyttäytyminen ei auta, sillä satutat toista ihan turhaan. Omaa tyytymättömyyttä ei saa toiseen purkaa.
Ota, eroa ja mene! Yksinoleminen ei ole niin paha asia kun luulet, voit jopa oppia itestäs paljon uusia puolia. Ittes vaan kidutat ja sitä toista, joska tässä tapauskesssa kyllä ansaitsee parempaa, (oikeata rehellistä rakkautta) ja epäilemättä säkin varmasti ajan mittaan löydät jotain parempaa. On ihan turha syyttä toista omasta selkärangattomuudesta! Ja työstä tota läheisriippuvaisuutta, OIKEESTI! Katso peiliin, siellä on se syy, ei siinä toisessa joka nyt ei osaa olla just sellanen mitä sinä haluat ja oletat toisen pitäs olla.
Tiedät sen itekkin kun vähän mietit, että ihmisen täytyy rakastaa toista ihan just sellasena kun se on. Sitä sinä et tällä hetkellä tee, ja se on tosi julmaa roikottaa toista siinä löyhässä hirressä. Elämä on lyhyt, ja toisen aikaa ei saa käyttää turhaan.
Mikä siis on ongelmasi? Jos sinulle riittää yhteiset ihanat lemmikit ja kaunis koti, ei sinulla ole mitään hätää. JOkaiselle on syynsä naimisissa ololleen, eikä kenelläkään ole nokan koputtamista siihen.
Ne jotka kuvittelevat avioliiton olevan intohimoista romanttista huuhailua, ovat niitä, jotka eroavat ja etsivät sitä ikuista onnea koko elämänsä. Jos arki sujuu, se on nykymaaimassa jo paljon.