Seurustelusuhde on ohi. Välimme meni poikki eikä nainen halua enää jutella kanssani. Menetin sekä ihastukseni että kaverini. Tuntuu tosi tyhjältä!
Aina ennen rakas pyöri mielessä "joka hetki" ja sitä suunnitteli mielikuvituksessa yhteistä tulevaisuutta jne.
Nyt sitten on yht'äkkiä aika tyhjää. Ei unelmia, ei haaveita, ei ketään ihanuutta mielessä. On vain tosi tyhjä olo. Joutuu miettimään, että mitäs tässä ajattelisi, kun pää on tyhjä...
Tuntuu kuin suhteen loppuminen olisi vienyt osan minusta. Olen "half the man I used to be". Olen tyhjä ja heikko. Olen puolikas. Olen enää jämät siitä, mitä joskus olin. Olo on voimaton, elämänjano hiipunut. Mikään ei enää huvita eikä kiinnosta.
Miten muut ovat selvinneet suhteen päättymisestä? Tunteeni olivat nimittäin aidot ja oikeat. Tämä sattuu tosi paljon!
Aina ennen rakas pyöri mielessä "joka hetki" ja sitä suunnitteli mielikuvituksessa yhteistä tulevaisuutta jne.
Nyt sitten on yht'äkkiä aika tyhjää. Ei unelmia, ei haaveita, ei ketään ihanuutta mielessä. On vain tosi tyhjä olo. Joutuu miettimään, että mitäs tässä ajattelisi, kun pää on tyhjä...
Tuntuu kuin suhteen loppuminen olisi vienyt osan minusta. Olen "half the man I used to be". Olen tyhjä ja heikko. Olen puolikas. Olen enää jämät siitä, mitä joskus olin. Olo on voimaton, elämänjano hiipunut. Mikään ei enää huvita eikä kiinnosta.
Miten muut ovat selvinneet suhteen päättymisestä? Tunteeni olivat nimittäin aidot ja oikeat. Tämä sattuu tosi paljon!
Vastaukset 33
Vanhimmat
Juu, itelle kävin samoin noi Beatlesin sanat olivat mielessä.
Aloita uus harrastus ja suunnittele omaa elämää eteenpäin ilman toista, vaikka jotain reissuja.
Itellä on erosta aikaa 3kk ja fiilis alkaa olla ihan ok.
Uuteen suhteeseen en kyl ihan heti ryhdy.
Kannattaa tosiaan nähdä eksä realistisessa valossa.
Itellä oli hänestä paljon ruusuisempi kuva, mikä todellisuus oli.
Kolmatta vuotta tässä meneillään ja vieläkin sydän sykkii sivusuunnassa, kai tämä joskus helpottaa.
Minulla mennyt jo neljä vuotta ja vasta nyt alan ymmärtää minkälaisen ihmisen kanssa olin avioliitossa. Tähän asti olen kamppaillut vihan-pettymyksen ja kaipauksen kanssa. Virittelin toista suhdettakin mutta ei siitä tullut mitään.
SAnotaan että surutyö vie puolet siitä ajasta mitä koko suhde kesti. Jos tuo pitää paikkansa niin kohta, ehkä jo ensivuonna unohtuu.
Apua, jos tätä kestää niin kauan kuin suhteen puolikas, kipuilen sitte vielä kauan...
En tahtois jaksaa.
Enkä halua laastariakaan , tahtoisin vain tästä jauhavasta ajatusryöpystä eroon , vasta sen jälkeen uuden ihmisen saattaisi kohdata terveeltä pohjalta.
Pakko sit sopeutua.
Paska mäihä, mut sitä sattuu. Kerrankos ne haaveet romahtaa. Ei sulle ole kukaan mitään koskaan luvannutkaan ja on myös aika ylimielistä olettaa, että elämässä asiat sujuis hyvin. Jättämiseen ei kuole, korkeintaan vain toivoo niin ja kituminenhan vain sattuu, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Et sinä mikään ainutlaatuinen tyyppi ole, muitakin jätetään tai petetään. Sen verran voisi siliti olla itsekunnioitusta, ettei tarvis inistä enää kaverin perään. Kyllä ne parhaat kaverit on kaikkea muuta kuin jättäneet eksät. Jos ihanuus on sun mielestä sitä, että sut otetaan, käytetään kun sopii ja heitetään nurkkaan kun sopii, se on sun käsitys asiasta. Et sä mitään unelmia ole ehkä menettänyt, painajaisen korkeintaan. Unelmat on tosta kaukana tai et sit ole koskaan unelmoinutkaan.
Ei suhteen päättymisistä selvitä, niiden jälkien ja arpien kanssa eletään. Sitä vain ollaan kun ei kuollakaan.
Toi oli loistava kommentti: "Et sä mitään unelmia ole ehkä menettänyt, painajaisen korkeintaan."
Itellä oli eron jälkeen se, että olis syöny palan mansikkakakkua, jossa sisällä ois ollut kakkaa.
Piti laitaa hieman soveliaampi ilmaus, ettei sensuroida;)
"Ei sulle ole kukaan mitään koskaan luvannutkaan ja on myös aika ylimielistä olettaa, että elämässä asiat sujuis hyvin...Et sinä mikään ainutlaatuinen tyyppi ole."
Enpä niin, suurimmalla osalla suomalaisista miehistä on varmaan vähintään sama tilanne kuin minulla ja menneisyys täynnä vaikeuksia (koulukiusaamista ala- ja yläasteella, vakava sairaus, suuria leikkeuksia, viikkokausia sairaalassa, kahden vuoden toipuminen, paluu elävien kirjoihin, potkut työpaikalta jne.). Yleistähän tällainen on, eikä varsinkaan ainutlaatuista vaikka kaikki osuisi yhden ja saman ihmisen kohtaloksi ennen 30-vuoden ikää.
Joten kyllä sitä jossain vaiheessa ilman ylimielisyyttä toivoo, että viimein se aurinko alkaa paistaa ja elämä muuttuu elämisen arvoiseksi...
Luulin oikeasti, että jokainen hetki henkistä ja fyysistä tuskaa, jota olin menneinä vuosina kärsinyt, oli tuleva hyvitetyksi, kun tämä ihminen tuli elämääni. Nyt tämäkin tuli sitten reisille!
Mutta tosiaan, ei kukaan ole luvannut, että elämä olisi koskaan kivaa. Ehdin vain jo toivoa, että elämä olisi reilua edes hetken ajan. Ja olihan se. Kirjaimellisesti hetken.
sinä kuvittelet, että elämä on sulle jotain velkaa ja että ihmiset alkaa hyviksi sua kohtaan jos sä olet kärsinyt. Tavallisesti kärsineet ihmiset on sellaisia, et muut vaistoaa niistä sen ja lyö lyötyä vielä enemmän. Ja jos on hyvä elämä, se myös ennustaa hyvää. Mutta turha on kuvitella, että sä huonoille asioille tulet saamaan hyvitystä. Luultavasti ne on vain jättäneet sun olemukseen sellaisen jäljen, että niiden takia ei kannata liikoja luulla ihmissuhteistakaan, tavallisimmin se on niinpäin. Turhien kuvitteleminen ei vie kuin pettymykseen. Etkä valittamalla elämästäsi saa kuin kurjan maineenkin kaupan päälle, siksipä ei kannata kovin mainostaa hankaluuksiaan, ei ihmisiä lopulta kiinnosta vaikka saisit sadat pakit ja kaikki mahdolliset sairaudet. Ei sairaudet ja kiusaamiset ja työttömyydet ole jotain harvinaista. Monilla ihmisillä elämä on on raskasta ja kovaa ja yhtä kompurointia ja vielä pahemmin sitä vain pettyy jos odottaa niistä jotain korvausta, jota ei saa.
Mistä sä edes kuvittelet, et elämän pitäisi olla reilua? Naiivia ajatella, että ihmisillä olis samat mahdollisuudet asioihin.
"Mistä sä edes kuvittelet, et elämän pitäisi olla reilua?"
Siitä, että ihmiseen on sisäänrakennettu usko reiluudesta. Jos kukaan ei uskoisi reiluuteen eli oikeudenmukaisuuden toteutumiseen, olisiko maailmassa satoja eri uskontoja? Olisiko olemassa käsitettä karmasta, jos yksikään ihminen ei uskoisi omien hyvien tekojen ja lähimmäisenrakkauden johtavaan hyvään? Onko mitään reilumpaa kuin karma eli teet hyviä tekoja ja saat hyvää, tai teet huonoja tekoja ja niistä tulee rankaisu?
Uskovaiselle (jollainen tosin minä en ole) se suurin lupaus on juuri tämä: kärsit nyt ja joudut elämään pahojen ihmisten ympäröimänä maailmassa, jossa jotkut röyhkeät, ahneet ja välinpitämättömät saavat osakseen sattumanvaraista menestyvät. Mutta ei hätää, lopullisella tuomiolla toteutuu oikeudenmukaisuus: paha saa palkkansa ja vanhurskas pääsee paratiisiin tai ikuiseen elämään tai mitä näitä "ihanuuksia" eri uskonnoilla onkaan sinä lopullisena reiluna palkintona. Yksi merkittävin syy kuulua johonkin uskontoon on usko reiluuden toteutumiseen lopullisella tuomiolla. Tällaisia ihmisiä, ainakin nimellisesti uskovia, on pitkälti yli neljä miljardia ympäri maailmaa.
"sinä kuvittelet, että ihmiset alkaa hyviksi sua kohtaan jos sä olet kärsinyt."
Voi en ollenkaan, mutta toisaalta sinähän et minua tunne emmekä ole koskaan tavanneet. Annan sinulle anteeksi.
Se mitä kuvittelen on se, että ihmiset ovat hyviä minua kohtaan koska minä olen hyvä heitä kohtaan. Teen hyviä ja epäitsekkäitä tekoja aidosta auttamisen halusta. Osallistun hyväntekeväisyyteen. Varmaan aika harva ihminen tekisi oikeasti hyvää, jos ei edes alitajuisesti uskoisi: "What goes around, comes around". Kyllä elämään liittyy tietty reiluuden odotus, vaikka asiaa ei moni sanokaan ääneen.
"Etkä valittamalla elämästäsi saa kuin kurjan maineenkin kaupan päälle, siksipä ei kannata kovin mainostaa hankaluuksiaan, ei ihmisiä lopulta kiinnosta vaikka saisit sadat pakit ja kaikki mahdolliset sairaudet."
Olenko koskaan valittanut muualla kuin nimettömänä nettifoorumilla? Sitä sinä et voi koskaan tietää. Juuri tämän ohjeen ("Älä valita") mukaan toimin monta vuotta, mutta siitä ei ollut mitään iloa. Pidin eräässä työpaikassani salassa vaikean sairauteni. Jopa sinä määrin, että kun sairaalasta lääkäri soitti ja kehotti saapumaan saamaan hoitoa, koska tilani oli "kriittinen", sanoin ystävällisesti tulevani työpäivän jälkeen klo. 17.30! Et varmaan sinäkään lähtisi kesken työpäivän tai ottaisi saikkua, vaikka yliopistosairaalan erikoislääkäri näin ehdottaisi? Siitä tulisi kurja valittajan maine.
Useammin kuin kerran menin työpäivän jälkeen sairaalaan saamaan hoitoa, sairaalasta sitten ulos vähän ennen puolta yötä ja seuraavana päivänä töihin aamulla klo. 8.30 pokerinaamalla. Kukaan ei saanut tietää terveysongelmistani ja pomoni odotti minulta vähintään saamaa työsuoritusta kuin kollegoiltani. Sinänsä reilua, paitsi minua kohtaan. Onhan esim. invalideilla omat Olympialaisensa, eikä kukaan vammaisiltakaan odota normaalia työsuoritetta. Toisaalta itse salasin sairauteni, ettei tulisi sitä valittajan mainetta.
"Ei sairaudet ole jotain harvinaista"
Kyllä henkeä uhkaavat, vakavat krooniset sairaudet ovat harvinaisia alle 30-vuotiailla. Suurin osa vaikkapa 20-30 vuotiaista on terveitä. Niin se tilastollisesti on.
"Naiivia ajatella, että ihmisillä olis samat mahdollisuudet asioihin."
Tästä minä olen elävä esimerkki.
Huh nimim. ajattelet naiivisti, kylläpä kirjoitat kylmää tekstiä, ihan sitä lukiessa jäätyy. Myötätunnosta ei häivääkään. Onneksi kaikki ihmiset eivät ajattele kuten sinä. Kaikki eivät lyö lyötyä, kärsinyttä, vaan haluavat tukea ja kannustaa. Kaikille elämä ei ole taistelua paikasta auringossa, vaan tämän ainutkertaisen elämän näkemistä arvokkaaksi aivan jokaiselle toisista huolta pitäen. Sinun maailmankuvasi on niin kova, että ihan hirvittää. Kuka on saanut sinut ajattelemaan elämästä noin synkästi. Muista että elämän tarkoitus on mm. rakkaus.
Aloittajalle paljon onnea elämän kaikille osa-alueille ja ennen kaikkea paljon rakkautta!
Onpas meillä aika samankaltaisia kokemuksia. Itsekin ollut lähellä loppua ja nyt alan pikkuhiljaa taas päästä elämään kiinni.
Olen tottunut lopettamaan suhteet niin hyvässä hengessä kuin se vain tilanteessa on mahdollista, koska jos se ihminen on ollut ihan vain luonteensa takia tärkeä, niin eihän se välittäminen lopu siihen että parisuhde loppuu. On todella rankkaa jos menettää samalla ystävän ja kumppanin :( Itse en tajua niitä jotka vaan voi kylmästi "poistaa" jonkun ihmisen elämästään, siinä täytyy sitten olla pahoja riitoja ennen kuin siihen pystyy. Toki exän kanssa kaveeraaminen ei välttämättä ole järkevää, jos on riski että toisella voi herätä tunteet uudelleen, mutta luulisi että puheväleissä pysyminen ei olisi mahdoton ajatus.
Monet ihmiset haluaa tosiaan uskoa että elämä olisi reilua, se on mielenterveyden säilyttämisen kannalta ihan hyvä uskomus. Kyllähän sitä voisi olettaa, että jatkuvan epäonnen jälkeen tulisi hyviäkin aikoja; onhan se jo tilastollisestikin epätodennäköistä, että kaikki mahdollinen sonta sattuisi yhden ihmisen kohdalle.
Kaikkien vaikeuksien jälkeen löysin miehen, enkä voinut uskoa onneani. Tunsin oloni turvalliseksi, eikä tulevaisuuskaan huolettanut niin paljoa kuin ennen. Lemppaamisen jälkeen olin itsekin ihan tuuliajolla, ihan kuin olisi ollut unessa. Ei vain ollut elämänhalua, kun ei ollut mitään hyvää mitä odottaisi. Mutta pikkuhiljaa niitä valonpilkahduksia alkaa löytyä, kun vain jaksaa odottaa että aika parantaa haavat.
Sun pitää vaan löytää niitä itsesi kaltaisia ihmisiä elämääsi, sellaisia jotka ei kieroile ja yrittävät parhaansa mukaan olla hyviä muita ihmisiä kohtaan. En voi väittää että tässä kärsimisessä olisi mitään järkeä välttämättä kun sitähän ei voi tietää, mutta toivosta ei kannata luopua.
hyvin sanottu ja asiaa koko juttu :) lohduttaa itteäkin tässä paskassa tilanteessa, fake it until you make it.
"Mutta pikkuhiljaa niitä valonpilkahduksia alkaa löytyä, kun vain jaksaa odottaa että aika parantaa haavat."
Kiitos lohduttavista sanoistasi. Pieni lisämielenkiinto tilanteeseeni tulee siitä, että näen ex:ääni edelleen säännöllisesti joka viikko erään sosiaalisen aktiviteetin merkeissä (siis ei kahden kesken vaan isommassa porukassa). Hänellä ei ole enää nykyään mitään sanottavaa minulle ja jos ystävllisesti kysyn kuulumisia tms. niin vastaukset ovat äänenpainoltaan ja äänen sävyltään jäätävän kylmät. Hän siis toki puhuu minulle, mutta sanaton viesti rivien välistä on selvä: "Ei voisi vähempää kiinnostaa."
Vaihtoehtoina on siis joko olla epäkohtelias ja olla puhumatta hänelle, jolloin hänkään ei puhu minulle. Tai sitten olen ystävällinen ja yritän jotain small talkia, josta seuraa se, että hän vastailee minulle kylmällä ja suorastaan halveksivalla äänensävyllä. Molemmat aika ikäviä vaihtoehtoja kannaltani.
Eikä siinä mitään, ymmärtäisin kyllä jos olisin tehnyt jotain ansaitaakseni erikoiskohtelua. Mutta tuntuu, että minua rangaistaan ilman todellista syytä.
olette eronneet joten lopeta tuo. Unohda nyt jo ja keskity siihen aktiviteettiin ja puhu kaikille muille. Ero tarkoittaa eroa!
Tiedän, mutta minä en ollut se, joka halusi erota.
Heräsin to 23.2. yöllä 05:10. Aivot kävivät vähän kierroksilla. Ex pyöri mielessä. Mietin sataa viittäkymmentä seitsemää eri asiaa ja juttua.
On se nyt saakeli kun ei edes pysty nukkumaan! Varmaan on vielä sit jotain tunteita jäljellä. Toisaalta hyvä, että pystyy tuntemaan. Tietää olevansa elossa. Ottaa vaan aivoon herätä keskellä yötä, eikä saa unta. Miettii vaan kaikkea pieleen mennyttä...
vaikka niin olisi, se ei ole silti mikään syy millekään. Ihmisten pitää jatkaa elämäänsä, eikä selitellä, että kuka halusi mitäkin. Selittelyt ei muuta asioita miksikään. Jos toinen on halunnut erota ja mennä pois elämästäsi, on vain ymmärettävä, että hän on niin päättänyt ja sen tehnyt, joten sinun pitää vain keskittyä omaan elämääsi. Niin se on kaikilla muillakin jotka jätetään. Parkuminen ei vie mihinkään. Voihan se tuntua vaikka miten pahalta, mutta ei siihen pahalta tuntumiseen kannata kiinnittää huomiota. Joskus elämä potkii ja joskus se potkii tosi kovaa. Näin se vaan menee.
Niin. Pitää kai ymmärtää, että parhaansa tekeminen ei vaan aina riitä.
Se vie aikaa että toisen saa pois päästään, vaikka ero olisikin jo selvä. Jos on itse ollut sitoutunut toiseen, niin ei ihan heti opi olemaan kiinnittämättä huomiota toiseen jos joutuu vielä näkemään. Se ex on vain saatava unohtumaan, vaikka siitä kaipauksesta tekisikin mieli pitää kiinni. Väkisin sitä on turha yrittää, mutta ajan kanssa se tapahtuu. Se vei minulla pitkään ja välillä luulin jo päässeeni eroon ikävästä, mutta se tuli vain pahempana takaisin. Sitten eräänä päivänä tunsin olevani vapaa :)
Se on totta, ettei nukuttua saa eron jälkeen.Miettii ja miettii vaan ja väliin haluaa entisen takaisin ja sitten taas ei.On valvottava vaan ja äkkiä saa iltaisin tekstareita entiseltä ja sama sopankeitto alkaa!Haluisi äkkiä olla toisen lähellä ja turvassa, ei nukuta yksin. Niin sitä kiintyy ja tottuu toiseen ihmiseen.Mutta silti tietää, ettei siitä olisi tullut mitään, ollaan liian erilaisia, toinen avoin ja toinen sulkeutunut kykenemätön näyttämään rakkauttaan.Itse kaipasi todellista rakkautta, hellyyttä ja huomionosoituksia, suutelemista ja halauksia useammin.Tulin vain kiukkuiseksi enkä halua olla sellainen.
""Mistä sä edes kuvittelet, et elämän pitäisi olla reilua?"
Siitä, että ihmiseen on sisäänrakennettu usko reiluudesta."
Eipä me taida ainoita olla, joilla on toi käsitys. Sisäänrakennettu ei ehkä oo ihan se, miten mä asian käsitän, kun tämä kulttuuri sen mun nähdäkseni "rakentaa". Kyllä sitä aika vaikeeta on mitään yleistä hyväksyntää on saada ajatukselle, ettei kaikilla oliskaan samoja mahdollisuuksia. Edes periaatteessa. Ehkä se on ne onnekkaimmat, jotka kovasti vastustaa sitä ajatusmallia, että ei se olekaan itsestä kiinni. Se menestys, pärjääminen ja onnellisuus. Että se oiskin täysin arpapeliä, eikä yksilön omaa ansiota.
Itsekin koitan selvitä rakkaan ihmisen menettämisestä. Ero oli ns. yhteinen päätös. Se kaikenkattava rakkaus ei sittenkään vaan pystynytkään kaikkeen. :C Mitään hirveitä riitoja ei ollut, mutta silti on ollut vaan pakko yrittää "poistaa" tuo ystäväkin elämästä. Niistä näistä puheleminen vaan pahentais tätä oloa. Kahdesta pskasta valiten.. Ihana elämä. :(
Luojan kiitos, en sentään "joudu" törmäämään häneen henk. koht. oikeastaan missään. Muistutuksia tulee riittävän paljon ilmankin.
Toivon ylläpitäminen on vaan liikaa vaadittu. Ei koskaan sais sanoa, ettei koskaan, mut sitä mun järkeni koittaa mulle nyt "lyödä läpi". Eihän täs oo mitään järkee.
Joillekin on selkeesti täysin käsittämätöntä ne tunteet, joita tässä käydään läpi.
Todella kadehdittavaa, että toiset pystyy vaan katkaisemaan ne tunteet kuin katkaisijasta ja "jatkamaan elämäänsä". Kivat teille(esim. nm. "juuri niin"). Luoja teitä armahtakoon ikinä joutumasta omakohtaisesti kokemaan tätä tunteiden ja järjen raastavaa ristiriitaa viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen.
Eihän me koskaan edes seurusteltu ainakaan sun mielestä, sähän halusit vain sexiä.
Minä rakastin sua ja sä rikoit mun sydämmen!
Kuka rikkoi ja kenen sydämen?
Mulla on ihan sama olo. Kuvailit juurikin miltä minusta tuntuu. Poikaystävä jätti kohta kolme viikkoa sitten, eikä sen jälkeen mikään ole maistunut, kaikki on tyhjää ja harmaata ja hiljaista ja tylsää.
Mutta näinhän se aina on eron jälkeen. Tämä on elämää, joka loppuviimein tuntuu kaikista samalta. Jätetyksi tulemisen tunteet ovat universaaleja, ja niihin auttaa vain aika ja ajatustyö. Itse olen itkenyt, huutanut, muistellut, kirjoittanut, harrastanut kovasti liikuntaa ja aloittanut taulun maalaamisen "surutyönä". Mikä tapa käy kellekin. Juuri tänä iltana kirjoitin tarinani tänne palstalle ja kysyin neuvoja, kun en millään meinaa osata päästää irti.
Meinasin saada kohtauksen heti eron jälkeen, kun poikaystäväni lohdutti sanoen että parin viikon päästä tuntuu jo paremmalta. Vastasin että tässä eletään nyt ihan tunti ja hetki kerrallaan, ja viikkojen ajatteleminen tuntui aivan ylivoimaiselta ponnistukselta. No, nyt on kulunut se pari viikkoa. Tuntuuko paremmalta? Ehkä ainakin vähemmän huonolta. "Parempi" on ehkä vähän liikaa sanottu. Uskon kuitenkin, että taas kahden viikon päästä tästä olen jo aivan eri paikassa kuin nyt.
Paljon tsemppiä, niiiiin tiedän miltä susta tuntuu. :( Voimahali! :)
Tsemppiä myös sinulle!. Luin tarinasi läpi. Sinulla on ollut rankkaa...
Samanlaisia tuntemuksia mullakin , oltiin vaan kaverit monta vuotta . Mutta siinä yhteisiä harrastuksia ja reissuja tehdessä ne tunteet heräsi , vaikka sanoin toisin eli valehtelin . Sitten alkoi mustasukkaisuus nostaan päätään , suutuin aivan omaa tyhmyyttäni ja en vastaillut puheluihin enkä viesteihin . Meni noin kuukausi ja hän löysi miehen oikeasti . Nyt hän halusi ottaa minusta vähän etäisyyttä ja myöhemmin palata asiaan . Tässä sitten ollaan aivan riekaleina , ensi viikolla menen terapeutille puhumaan ja toivon että saan apua . Aika kuluu hitaasti ja mieli maassa itkeskelee , meitä on paljon . Voimia kaikille .
Tällä minun ex:lläni on nykyisin kuvioissa uusi mies. Hän ei taida viettää unettomia öitä. Ainakaan minun takiani.
Kyllä se sitten helpottaa, kun pääsee kyyniseen mielentilaan, eikä vaan enää välitä.
Eromme tapahtui ihan tammikuun alussa ja luulin, että pääsen helposti yli. Se oli alkuvaiheen harha. Tämä tilanne iski kunnolla tajuntaan yli kuukautta myöhemmin nyt helmikuussa. Nyt on alkanut jotenkin uudelleen analysoida mennyttä. Ei järkevää, mutta näin kävi.
Unohtui sanoa: Kaikkea hyvää, ja toivottavasti saat terapeutilta apua tilanteeseesi!
Aivan samanlainen tilanne , uusi mies ja seurustelevat . Ei vaan sitä suoraan sanonut , sitten törmättiin sattumalta . Sekosin melko pahasti , lähetin törky viestejä ja vein lahjat hänen eteiseen takas . Tilanne meni vaan huonommaksi , nyt ei minkäänlaista yhteyttä . Täytyy vaan alkaa rakentaan uutta elämää pala palalta , aika näyttää kuin käy . Kirjoittaminen asiasta on yx hyvää tekevä tapa .
Nyt AP keskityt vaan itsesi tsemppaamiseen ja hankit sellasia unelmia mitkä on sinun unelmia eikä liity pelkästään toisiin. Niin kun kliseisesti monesti sanotaan niin pitää osata olla vähän yksin, että voi olla yhdessä. Ei sillä, että se helppoa olis ja aina surut on läpikäytävä, että eteenpäin pääsee.
Mut itsellä sen verran monta kertaa päätä lyöty seinään, että jonkinlaista varmuutta on siitä et kyl se aurinko aina jossain vaiheessa alkaa paistamaan, asioilla on tapana järjestyä. Nyt tekee varmasti helvetin kipeää, mutta kun porskuttaa ja antaa vapauden surra itelleen ainakin silloin tällöin, niin kyllä se ohi menee. Kyllä nuo fiilikset ihan tutulta kuulostaa ja tyhjä olohan siitä jää. Kuitenkin uskon, että sitä voi olla ihan kokonainen itsekseenkin. Yksin ei asioita tarvi kuitenkaan kestää, kaverit, läheiset ja vaikka nämä erilaiset palstat jeesaa.
Eikä sitä yksin tarvi tulevaisuudessakaan elämäänsä jatkaa, tiedä kuka siellä vielä odottaa. (kavereiden ja läheisten lisäksi)
Asiat järjestyy tavalla tai toisella, aina ;)
Terapia on hyvä apu kaikille joita vaivaa mustasukkainen ja itseä syyttävä mieli . Saat puhua asioista juuri miltä susta tuntuu ja saat hyviä vastauksia ihmiseltä joka sinua kuuntelee oikeasti . Itselläni terapia vielä jatkuu , on sen verran päässyt paatumaan ajatukset . Mutta se pieni järjen ääni alkaa sieltä jo kuulua , pitää alkaa tekeen sellaista mitä on siirtäny monia vuosia aina myöhemmäksi ja myöhemmäksi . Jos jäät ajatustes kans yksin hae rohkeasti apua Psykiatrian Poliklinikalta , lämmöllä suosittelen.
Oli kuin omaa tekstiä olisi lukenut sinun tuntemuksiesi kohdalla. Ymmärrän todella mitä tarkoitat, vaikka oma tilanteeni on hieman erilainen, tunteet ovat juuri samat. Ei saa nukuttua eikä pääse yli, tuntuu että elämä loppuu. Rakastuin varattuun mieheen, ja hän minuun, varattuun naiseen, jota on avioliitossa loukattu niin, että oikea rakkaus tuntui aivan kuin unelmalta. Se oli juuri sitä mistä olen aina haaveillut, ja oln valmis jättämään perheeni hänen takiaan. Hän päätti lopulta kuitenkin jatkaa suhteellisen tuoreessa suhteessaan ja yrittää nyt kaikin voimin unohtaa minut. Eikä mies halua enää edes keskustella, koska kuulemma rakastaa liikaa ja on mustasukkainen minusta. Hän haluaa kuitenkin tehdä oikein eikä jättää nykyistä kumppaniaan. Olen aivan hajalla. Haluaisin mielelläni keskustella kanssasi enemmän, privana, jos uskallat antaa yhteystietojasi. Voimia sinulle, minulle ja kaikille samaa tuskaa kärsiville.
Ymmärrän tunteitasi sen verran kuin pystyn, itse erosin viikko sitten reilun vuoden pituisesta suhteesta. Suhteemme oli todella häkellyttävä, intohimoa, aitoa rakkautta vaikka riitoja oli asiasta jos toisestakin. Emme olleet lainkaan samanlaisia, silti se mies on ainoa jota oikeasti koskaan rakastin. Hän sen ennemmin päätti että nyt ei ole hyvä enää jatkaa, minä ajattelin samoin sillä elämäntilanteemme olivat menossa eri suuntiin joka tapauksessa. Olemme vielä jutelleet eron jälkeen, arvostamme toisiamme suuresti mutta kumpikaan ei halua enää palata yhteen, tiedämme jo nyt että yhteydenpito loppuu aikanaan, varsinkin jos jompikumpi alkaa joskus seurustelemaan. Hän on niin hieno ihminen että haluaisin vain pitää hänet, vaikka en osaakaan olla hänen kanssaan. Itkettää, en saa tehdyksi mitään järkevää, masentaa ja mikään/kukaan ei kiinnosta, pelottaa siirtyä yksin eteenpäin koska se vaatii niin paljon voimia nyt. Mutta kyllä tästä, vaikka nyt täytyykin vielä toistella itselleen tyhjältä kuulostavia lauseita. Itselleni seurustelu tai minkäänlainen säätö ei tule kysymykseen pitkään aikaan, miehet ahdistavat ja pelottavat minua, haluan olla vain tyttöjen seurassa ja minun pitää kasvaa henkisesti vielä. Toisaalta tuntuu että tuollaista miestä ei löydy enää, ehkä parempi niin sillä en välttämättä halua että löytäisin hänen kopionsa josta alitajuisesti yrittäisin vielä muokata exäni kopiota. Huoh, sekavia ajatuksia jotka nyt kirjoitin tähän jatkoksi, mutta jaksamisia sinulle. Älä kuitenkaan kyynisty niinkuin jotkut näistä kirjoittajista, kyynikot eivät pety mutta eivät he uskalla olla niin rohkeitakaan. Pieni optimistisuus ja itseluottamus tässä vastoinkäymisten maailmassa on tarpeen, itkeä saa muttei luovuttaa.