Sä tuskin tulet koskaan näkemään tätä.Mä en usko,mutta mun on saatava kirjoittaa tämä mustalla valkoiselle.
Meidän suhde, niinkuin sulla oli tapana kutsua oli surkuhupaisa.Mä en ikinä ymmärtänyt,mitä sä sillä lähinnä tarkoitit.Oli monta muutakin asiaa joita en jostain syystä vaan ymmärtänyt ollenkaan.
Mä muistan sen kuin eilisen kun me ensi kerran tavattiin.Sä otit mut kyytiis,olit taas niin olevinasi niinkuin aina.Sä luulit tietäväsi mikä on oikein ja mikä on väärin,kuka saa istua ja kuka nukkua.Mutta siksi mä ehkä sua rakastinkin.Sä tiesit tasan mitä halusit.
Me riideltiin monet kerrat.Kun sä kerroit lähteväsi kauas pois töihin,sinne missä sulla ois oma kämppä ja saisit rahaa mä murruin,se oli viimeinen pisara.
Myönsit itsekkin ettet ajatellut ollenkaan minua,et meitä ,et meidän tulevaisuutta.Siitä saat nyt syyttää itseäsi.
Kuukauden kuluttua,sä palasit kuitenkin.Sä sanoit:
"Anna anteeksi,mä rakastan sua,enkä enää koskaan tee mitään noin ajattelematonta.Mä olen sun nyt ja aina,jos huolit mut"Mä muistan senkin kuin eilisen ja se sattuu vieläkin mun sydämmeen kuin piikki.
Sä sait mut itkemään,vihaamaan,rakastamaan.
Sä sait mut kaipaamaan jotain hyvää,jota ei edes koskaan ollutkaan.Mä en silti luovuttanut.Kun kerran oli mennyt poikki,ei enää uudestaan.
Aikaa kului ,juuri kun olin unohtanut kaiken.Taas sä tulit mun elämääni.Olit jättänyt silloisen tyttöystäväsi,koska et voinut ajatella kuin minua.Kerroit,että rakastellessanne kuvittelet minut hänen tilalleen...ja itkit.Olit niin herkkä ja haavoittuva,vaikka mä tunsin ennestään vain sun kovan puolesi.
Et usko kuinka syyllinen olo minulla oli silloin.
Tuntui kuin iso kivi olisi murskannut pienimmätkin ilon rippeet.Tulit eteeni,polvistuit,rukoilit silmät kyynelissä,että yritettäisiin uudelleen.Mitä uudelleen yrittämistä enää olisi,kun entinenkin oli pelkkää paskaa.Mä olin aivan turta,katsoin vain silmiisi ja nauroin,koska en enää jaksanut itkeä.
Mä en antanut enää sulle mahdollisuutta,enkä mä tiedä oliko se oikein vai väärin,mutta silloin mun sydän sanoi niin.Mä ajattelen sua nykyään jonkin verran,en sillä,että haluaisin vielä yrittää.EN.
Sinä vaan onnistuit niin hyvin särkemään sydämeni,ettei se tunnu koskaan parantuvan sinusta.
Mä haluan vaan kertoa,etten unohda sua koskaan.En vihaa sua,en tunne katkeruutta sua kohtaan.Mä muistelen sua hyvällä,olihan sekin kokemus,ehkä ihan opettavainenkin.
Toisaalta haluaisin tietää,miten sulle nykyisin menee,oletko onnellinen jne.Mutta ei mun kannata suhun enää ottaa yhteyttä ja avata uudelleen haavoja,jotka alkavat jo arpeutua.
Mä rakastin sua ihan oikeasti.Kaikesta sattuneestakin huolimatta.Ja mä pyydänkin anteeksi,etten enää jaksa yrittää,se tekee liian kipeää.Mä pyydän anteeksi,jos aiheutin sulle kipua ja tuskaa.Mä toivon,että löydät jonkun,joka pystyy ne parantamaan.
"Maailmalle olet vain joku ,
mutta jollekkin olet koko maailma."
Meidän suhde, niinkuin sulla oli tapana kutsua oli surkuhupaisa.Mä en ikinä ymmärtänyt,mitä sä sillä lähinnä tarkoitit.Oli monta muutakin asiaa joita en jostain syystä vaan ymmärtänyt ollenkaan.
Mä muistan sen kuin eilisen kun me ensi kerran tavattiin.Sä otit mut kyytiis,olit taas niin olevinasi niinkuin aina.Sä luulit tietäväsi mikä on oikein ja mikä on väärin,kuka saa istua ja kuka nukkua.Mutta siksi mä ehkä sua rakastinkin.Sä tiesit tasan mitä halusit.
Me riideltiin monet kerrat.Kun sä kerroit lähteväsi kauas pois töihin,sinne missä sulla ois oma kämppä ja saisit rahaa mä murruin,se oli viimeinen pisara.
Myönsit itsekkin ettet ajatellut ollenkaan minua,et meitä ,et meidän tulevaisuutta.Siitä saat nyt syyttää itseäsi.
Kuukauden kuluttua,sä palasit kuitenkin.Sä sanoit:
"Anna anteeksi,mä rakastan sua,enkä enää koskaan tee mitään noin ajattelematonta.Mä olen sun nyt ja aina,jos huolit mut"Mä muistan senkin kuin eilisen ja se sattuu vieläkin mun sydämmeen kuin piikki.
Sä sait mut itkemään,vihaamaan,rakastamaan.
Sä sait mut kaipaamaan jotain hyvää,jota ei edes koskaan ollutkaan.Mä en silti luovuttanut.Kun kerran oli mennyt poikki,ei enää uudestaan.
Aikaa kului ,juuri kun olin unohtanut kaiken.Taas sä tulit mun elämääni.Olit jättänyt silloisen tyttöystäväsi,koska et voinut ajatella kuin minua.Kerroit,että rakastellessanne kuvittelet minut hänen tilalleen...ja itkit.Olit niin herkkä ja haavoittuva,vaikka mä tunsin ennestään vain sun kovan puolesi.
Et usko kuinka syyllinen olo minulla oli silloin.
Tuntui kuin iso kivi olisi murskannut pienimmätkin ilon rippeet.Tulit eteeni,polvistuit,rukoilit silmät kyynelissä,että yritettäisiin uudelleen.Mitä uudelleen yrittämistä enää olisi,kun entinenkin oli pelkkää paskaa.Mä olin aivan turta,katsoin vain silmiisi ja nauroin,koska en enää jaksanut itkeä.
Mä en antanut enää sulle mahdollisuutta,enkä mä tiedä oliko se oikein vai väärin,mutta silloin mun sydän sanoi niin.Mä ajattelen sua nykyään jonkin verran,en sillä,että haluaisin vielä yrittää.EN.
Sinä vaan onnistuit niin hyvin särkemään sydämeni,ettei se tunnu koskaan parantuvan sinusta.
Mä haluan vaan kertoa,etten unohda sua koskaan.En vihaa sua,en tunne katkeruutta sua kohtaan.Mä muistelen sua hyvällä,olihan sekin kokemus,ehkä ihan opettavainenkin.
Toisaalta haluaisin tietää,miten sulle nykyisin menee,oletko onnellinen jne.Mutta ei mun kannata suhun enää ottaa yhteyttä ja avata uudelleen haavoja,jotka alkavat jo arpeutua.
Mä rakastin sua ihan oikeasti.Kaikesta sattuneestakin huolimatta.Ja mä pyydänkin anteeksi,etten enää jaksa yrittää,se tekee liian kipeää.Mä pyydän anteeksi,jos aiheutin sulle kipua ja tuskaa.Mä toivon,että löydät jonkun,joka pystyy ne parantamaan.
"Maailmalle olet vain joku ,
mutta jollekkin olet koko maailma."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.