Ei vaan jaksa, vaikka miten yrittää

Kirjoitat juuri siten kuin minustakin tuntuu. En jaksaisi enää tätä surua, mutta mistään ei tule keinoa päästä siitä irti. Vai enkö päästä siitä irti, enää en tiedä.

Olen ollut hyvä ihminen. Se porukan energia ja positiivisin tyyppi. Ajatellut muiden parasta, auttanut jos on tarvittu sekä ottanut ihmiset ihmisinä. Ollut ystävä, bilekaveri, olkapää, kuunnellut, kuskannut, tehnyt aina kaiken tarkoittaen vain hyvää.

Parisuhde on aina ollut minulle erityisen arvokas asia, ja siksi erosinkin, kun se arvokkuus katosi puolison toimiin. Eron jälkeen en hötkyillyt tyyliin 'pakko saada joku', vaan jaksoin odottaa rauhassa, että jossain joskus tulee vastaan se minun ihmiseni. Arvostaa samoja asioita, kokee elämän samoin ja tahtoo jakaa sen juuri minun kanssani. En halunnut pyöriä baareja häntä etsimässä, vaan rauhoitin suhde-elämän niin, ettei se arvokkain kohtaaminen hämärtyisi minkään sähläysten varjoihin.

Sitten kohtasin hänet. Ja menetin hänet. Hän olisi ollut minulle kaikki se, mitä ikinä toivoin. Hänen vuokseen olisin tehnyt kaikkeni.

Suru menetyksestä syö minua jo toista vuotta. Olen muuttunut väsyneeksi, kyyniseksi, millään ei ole merkitystä. Elämänilo ei vaan palaa, vaikka arki sinänsä kai vaikuttaa muiden silmissä jo ihan normaalilta. Itku yllättää yhä varoittamatta, joku herkkä biisi saa tolaltaan ja muistot paiskaavat välillä ihan rähmälleen. Enkä oikeastaan tahdo edes nousta. Ei vaan jaksa.

Teksi mieli jotenkin piristää, mutta jos ei pysty piristämään itseään, niin vaikea muitakaan...voin kuitenkin sanoa, että ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Yksinään nuo kaikki asiat juurikin tulee mieleen, vaikka muuten jotenkin jaksaakin. Olotilat vaihtelee synkästä ei niin synkkään, mutta kuitenkin niitä synkimpiä kun tulee päivittäin, niin laittaahan se kestämisen aika tiukille.
Tällä hetkellä hivenen parempi olo, niin sanon nyt kuitenkin koko sydämestäni, että koitetaan silti jaksaa ja yritetään pitää se pieni toivonkipinä yllä.

Kiitos, yritetään vaan. Jotenkin nää sun aloitus ja vastaus ovat hurjan lohdullista, vaikka liian syvissä vesissä ollaankin molemmat. Pettymyksiä ja suruja on monen asteisia, ja meille on kai osuneet sitten ne syvimmät. Välillä mietti, miten paha sitä on ollutkaan, kun joutuu tätä tunnetta elämään näin kauan.... kun mikään ei helpota.....

Ei tätä ystävillekään enää raaski edes näyttää, kun ei enää halua rasittaa heitä asialla jonka kuuluisi olla jo takana päin. Mun seurassa on kai aika raskasta olla, kun välimatka heihinkin on jotenkin kasvanut. Onneksi on vaativa työ, mihin upottaa ajatukset suurimmaksi osaksi päivää. Nää viikonloput on pahoja, ja hitto vie niin kyllä ensi viikon lomakin. Ei tullut järkättyä edes mitään matkaa, kun ei osaa ajatella asioita pitemmälle kuin seuraavaan päivään.

Jotenkin täältä noustaan ja uskotaan vielä kaikkeen hyvään, jooko?! Toivon kipinää - meille molemmille.....

Mulle tulee jo parempi olo, jos pystyy jotenkin toista lohduttamaan.

Juu, omilla kavereillakin tuntuu kaikilla menevän hyvin, niin ei tosiaan viitsisi aina olla valittamassa. Toisaalta ei jaksa teeskennellä iloistakaan...

Nytkin tässä parin päivän aikana olo vaihdellut sen verran edestakaisin, ettei tajuakaan...tuntuu pienimmätkin asiat heittelevän oloa vaikka mihin, mutta onneksi on joitain hyviäkin asioita ollut. Ehkä siis pitää vielä yrittää uskoa siihen hyvään kuitenkin.

Harmi ettei pysty suoraan sulle laittaa viestejä. Olisi mukava, kun voisi ainakin niillä pahimmilla hetkillä kirjoitella jollekin, joka ymmärtää näitä tunteita.

Olen huomannut ihan saman eli hyvää toisille tekemällä saat vaan paskaa niskaan. Tässä maailmassa pitää olla tietyllä tavalla kovis pärjätääkseen. Voi, miten kovasti toivoisin olevani tunteetomampi, rajumpi ja itsekkäämpi ihminen. Näillä luonteenpiirteillä pötkii pitkälle ja KIVUTTOMASTI!!!!

Taidan olla samassa tunteettomuus olotilassa. Kipinä hipuu. Etenen plus, miinus -tilassa. Yritän etsiä asioita jotka sais mut kiinnostumaan edes jostain.

Tapasin hänet vihdoin, jota uskoin aina etsineeni. Ja valitettavasti myös menetin. Sen jälkeen olen tuntenut vain surua ja ruhjetta. Tuntuu kuin "löysin jo, ei tarvitse etsiä enää". Vaikka en saanutkaan jakaa loppuelämääni hänen kanssaan.

Kevät tulee, tän pitäis olla uuden luovan aikaa.

Tämä 'hyvän ihmisen'-syndrooma on sitä samaa, mistä Iholla-sarjassa se lytätty Maria puhui: koska mä ymmärrän toista, mua on myös helpompi käyttää hyväksi ja satuttaa.

Itsekin yritin kokemuksesta suojella itseäni joutumasta siihen tilanteeseen, mutta toinen vakuutti ja veti mukaansa, joten lopulta uskalsin uskoa. Sillä samalla hetkellä muutuin itse haavoittuvaiseksi, ja kun pahin pelkoni kävi toteen eli suhde loppui, minä ihan oikeasti hajosin. Joku sisältäni meni ihan pirstaleiksi, ja nyt vaikka kuukausia on jo kulunut, en tunne vieläkään muuta kuin surua. Tai no, toisinaan kyllä hiljaista toivetta siitä, että mielummin saisi olla tuntematta yhtään mitään enää ikinä. En jaksaisi surra enää yhtään enkä tahtoisi enää yhtenäkään aamuna herätä tuntien, miten se taas vyöryy ylleni.

Miten ihmeessä tästä pääsee yli ja eteenpäin..... :'(