Yritän pitää ympäröivän maailman epäkäytännöllisyydet mahdollisimman hyvin poissa seuraavan tarinan tieltä, vaikka on totta, että ilman tiettyjä tottumuksiamme sitä ei koskaan olisi syntynyt. Uskollisuus, paheellisuus, halu vastaan konventio, sekä puhdas eläimellinen himo ovat asioita joista muun muassa seuraava tarina kumpuaa.
_____________________________________________
En voi olla jälleen kerran hymyilemättä itselleni kulkiessani yön pimentämää katua ylös kohti taloa jonka ääriviivat musta taivas ja piiskaava sade ovat rikkoneet hämyiseksi aavistukseksi. Näkyvyys oli suurin piirtein samaa luokkaa pääni sisällä ajatusten vaeltaessa päämäärättömästi ympäriinsä. Juuri tämä kahden kaaoksen harmonia sai minut hymyilemään kuin heikkomielinen sateen valuessa päälleni. Tummat hiukseni liimautuivat otsalleni ja tunsin veden tunkeutuvan vaatteideni läpi muodostaen pieni puroja jotka valuivat viileänä alas vartalollani.
Saavuin talon pihapiiriin. Kävelin pienten koristekivien reunustamaa hiekkatietä. Oikealla puolellani hyvin hoidetun nurmen keskellä sypressit kohosivat kohti tummaa taivasta. Päiväsaikaan tien viereen istutetut kasvit huumasivat väreillään ja tuoksuillaan, mutta nyt pihaa hallitsi oikealle jäävä synkkä havumetsä, joka keräsi sateen ja tuulen soittaen niillä omaa atonaalista musiikkiaan. Lähestyessäni taloa huomasin sen ainoassa himmeästi valaistussa ikkunassa hienovaraisen liikkeen verhon heilahtaessa takaisin paikoilleen. Tiesin että oli mahdotonta, että kukaan talossa oleva näkisi minut sateen ja pimeyden läpi, mutta kuitenkin tunsin alavatsassani kihelmöivän tunteen joka lähti lämpimänä aaltona kiipeämään ylöspäin. Myllertävät ajatukseni luovuttivat ja istahtivat alas pääni sisällä jättäen minut vaistojeni varaan. Vaistoni kuitenkin tuntuivat tietävän tarkalleen mitä tekivät, olivathan ne johdattaneet minut jo näin pitkälle.
Paljon aikaisemmin, ennen sadetta ja pimeää, olin istunut rannalla ja käynyt mielessäni läpi tapahtumat, jotka nyt toteuttivat itseään kuljettaen minua mukanaan mitään kysymättä. Ajatuksissani olin lähtenyt kotoa, kotoisesta kaksiosta, ilmoittanut meneväni...Niin, minne olinkaan ollut menossa? Hassua kuinka aika huuhtoo tuollaiset pienet yksityiskohdat muistoista. Siitä huolimatta olin lähtenyt asunnosta ja kaikella todennäköisyydellä kulkenut juuri päinvastaiseen suuntaan kuin olin sanonut meneväni.
Matkalla pimeydestä kimppuuni hyökännyttä sadetta en tietenkään ollut aavistanut, mutta olin mielessäni nähnyt saapumiseni talon pihapiiriin. En koskaan ollut käynyt siellä yöllä. Liikuin tuntemattomilla vesillä. Monet kerrat olin mielessäni käynyt läpi tilanteen pysähtyessäni etuovelle. Soittaisin ovikelloa. Painajaisissani se varmasti polttaisi sormenpääni koskiessani sitä ja demonit Syyllisyys, Itseinho ja Katumus sähisisivät selkäni takana. Tämä olisi ensimmäinen kerta kun tekisin mitään tällaista. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus. Hetken kuluttua oven avaisi nuori nainen, joka ei olisi tyttöystäväni, ei paitsi ehkä jos ovikello olisi polttanut sormeni.
Näin pitkälle olin päässyt ajatuksissani istuessani hiekalla auringon lämmittäessä. Nyt, lämmön vaihduttua läpimärkiin vaatteisiin, muistoni ja ajatukseni saavuttivat toisensa ja syleilivät kuin vanhat ystävät tavatessaan toisensa vuosien jälkeen. Painoin sormeni ovikellon painikkeelle ja hetken luulin tuntevani sen olevan lämmin. Tunne väistyi kun kuulin lukon kääntyvän auki, aivan kuin sisällä olisi odotettu oven välittömässä läheisyydessä.
Oven auetessa ensimmäiseksi näin olkapäille laskeutuvat hohtavanvalkoiset hiukset joita ulkoa tuleva ilmavirta hyväili. Ulkona vallitsevan pimeyden jälkeen niistä heijastuva valo tuntui sokaisevalta. Seuraavaksi näkyviin tuli kaksi kirkkaana loistavaa sinistä silmää, joiden katse lämmitti minua aivan kuin aurinko olisi yhtäkkiä eksynyt yötaivaalle. Täydelliset, hillitysti punatut huulet kaartuivat vienoon hymyyn tytön tunnistaessa minut. Ei, tämä nuori nainen ei todellakaan ollut tyttöystäväni, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus.
- Moi, tyttö sanoi, venyttäen sanaa lähes ujosti. Jotenkin olin kuvitellut, että vietettyäni kauan aikaa omien kuumeisten ajatusteni kanssa, viimeistään väistämätön keskustelu rikkoisi illuusion. Harvat ihmiset ajattelevat, tuntevat ja olevat samassa rytmissä toisen kanssa, eivät ainakaan he kaksi, jotka tuntevat toisensa yhden ihmisen kautta. Ihmisen, jota toinen rakastaa ja toinen pitää ystävänään. Olin kuitenkin ollut väärässä. Hiljaisuuden rikkonut sana leijui ilmassa kuitenkaan rikkomatta tilanteen haurasta pintaa. Lumous säilyi.
Hetken sallin itseni sukeltaa syvälle hänen sinisiin silmiinsä. Vedin syvään henkeä, raotin aavistuksen verran huuliani ja puhalsin kevyesti ilmaa niiden välistä. Molemmat tiesimme miksi olin täällä, joten en edes yrittänyt täyttää sateen kohinan säestämää tyhjää tilaa sanoilla. Kumarruin suutelemaan häntä varoen kuitenkin kastelemasta häntä märillä vaatteillani. Pieni henkäys välillämme ja huulemme kohtasivat. Pienen huokauksen saattelemana tyttö painautui minua vasten. Tulkoon syyllisyys ja selitykset myöhemmin. Astuin eteen päin ja vedin oven kiinni perässäni.
© Sean de Rive
_____________________________________________
En voi olla jälleen kerran hymyilemättä itselleni kulkiessani yön pimentämää katua ylös kohti taloa jonka ääriviivat musta taivas ja piiskaava sade ovat rikkoneet hämyiseksi aavistukseksi. Näkyvyys oli suurin piirtein samaa luokkaa pääni sisällä ajatusten vaeltaessa päämäärättömästi ympäriinsä. Juuri tämä kahden kaaoksen harmonia sai minut hymyilemään kuin heikkomielinen sateen valuessa päälleni. Tummat hiukseni liimautuivat otsalleni ja tunsin veden tunkeutuvan vaatteideni läpi muodostaen pieni puroja jotka valuivat viileänä alas vartalollani.
Saavuin talon pihapiiriin. Kävelin pienten koristekivien reunustamaa hiekkatietä. Oikealla puolellani hyvin hoidetun nurmen keskellä sypressit kohosivat kohti tummaa taivasta. Päiväsaikaan tien viereen istutetut kasvit huumasivat väreillään ja tuoksuillaan, mutta nyt pihaa hallitsi oikealle jäävä synkkä havumetsä, joka keräsi sateen ja tuulen soittaen niillä omaa atonaalista musiikkiaan. Lähestyessäni taloa huomasin sen ainoassa himmeästi valaistussa ikkunassa hienovaraisen liikkeen verhon heilahtaessa takaisin paikoilleen. Tiesin että oli mahdotonta, että kukaan talossa oleva näkisi minut sateen ja pimeyden läpi, mutta kuitenkin tunsin alavatsassani kihelmöivän tunteen joka lähti lämpimänä aaltona kiipeämään ylöspäin. Myllertävät ajatukseni luovuttivat ja istahtivat alas pääni sisällä jättäen minut vaistojeni varaan. Vaistoni kuitenkin tuntuivat tietävän tarkalleen mitä tekivät, olivathan ne johdattaneet minut jo näin pitkälle.
Paljon aikaisemmin, ennen sadetta ja pimeää, olin istunut rannalla ja käynyt mielessäni läpi tapahtumat, jotka nyt toteuttivat itseään kuljettaen minua mukanaan mitään kysymättä. Ajatuksissani olin lähtenyt kotoa, kotoisesta kaksiosta, ilmoittanut meneväni...Niin, minne olinkaan ollut menossa? Hassua kuinka aika huuhtoo tuollaiset pienet yksityiskohdat muistoista. Siitä huolimatta olin lähtenyt asunnosta ja kaikella todennäköisyydellä kulkenut juuri päinvastaiseen suuntaan kuin olin sanonut meneväni.
Matkalla pimeydestä kimppuuni hyökännyttä sadetta en tietenkään ollut aavistanut, mutta olin mielessäni nähnyt saapumiseni talon pihapiiriin. En koskaan ollut käynyt siellä yöllä. Liikuin tuntemattomilla vesillä. Monet kerrat olin mielessäni käynyt läpi tilanteen pysähtyessäni etuovelle. Soittaisin ovikelloa. Painajaisissani se varmasti polttaisi sormenpääni koskiessani sitä ja demonit Syyllisyys, Itseinho ja Katumus sähisisivät selkäni takana. Tämä olisi ensimmäinen kerta kun tekisin mitään tällaista. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus. Hetken kuluttua oven avaisi nuori nainen, joka ei olisi tyttöystäväni, ei paitsi ehkä jos ovikello olisi polttanut sormeni.
Näin pitkälle olin päässyt ajatuksissani istuessani hiekalla auringon lämmittäessä. Nyt, lämmön vaihduttua läpimärkiin vaatteisiin, muistoni ja ajatukseni saavuttivat toisensa ja syleilivät kuin vanhat ystävät tavatessaan toisensa vuosien jälkeen. Painoin sormeni ovikellon painikkeelle ja hetken luulin tuntevani sen olevan lämmin. Tunne väistyi kun kuulin lukon kääntyvän auki, aivan kuin sisällä olisi odotettu oven välittömässä läheisyydessä.
Oven auetessa ensimmäiseksi näin olkapäille laskeutuvat hohtavanvalkoiset hiukset joita ulkoa tuleva ilmavirta hyväili. Ulkona vallitsevan pimeyden jälkeen niistä heijastuva valo tuntui sokaisevalta. Seuraavaksi näkyviin tuli kaksi kirkkaana loistavaa sinistä silmää, joiden katse lämmitti minua aivan kuin aurinko olisi yhtäkkiä eksynyt yötaivaalle. Täydelliset, hillitysti punatut huulet kaartuivat vienoon hymyyn tytön tunnistaessa minut. Ei, tämä nuori nainen ei todellakaan ollut tyttöystäväni, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Rakkaudella on sellainen hassu vaikutus.
- Moi, tyttö sanoi, venyttäen sanaa lähes ujosti. Jotenkin olin kuvitellut, että vietettyäni kauan aikaa omien kuumeisten ajatusteni kanssa, viimeistään väistämätön keskustelu rikkoisi illuusion. Harvat ihmiset ajattelevat, tuntevat ja olevat samassa rytmissä toisen kanssa, eivät ainakaan he kaksi, jotka tuntevat toisensa yhden ihmisen kautta. Ihmisen, jota toinen rakastaa ja toinen pitää ystävänään. Olin kuitenkin ollut väärässä. Hiljaisuuden rikkonut sana leijui ilmassa kuitenkaan rikkomatta tilanteen haurasta pintaa. Lumous säilyi.
Hetken sallin itseni sukeltaa syvälle hänen sinisiin silmiinsä. Vedin syvään henkeä, raotin aavistuksen verran huuliani ja puhalsin kevyesti ilmaa niiden välistä. Molemmat tiesimme miksi olin täällä, joten en edes yrittänyt täyttää sateen kohinan säestämää tyhjää tilaa sanoilla. Kumarruin suutelemaan häntä varoen kuitenkin kastelemasta häntä märillä vaatteillani. Pieni henkäys välillämme ja huulemme kohtasivat. Pienen huokauksen saattelemana tyttö painautui minua vasten. Tulkoon syyllisyys ja selitykset myöhemmin. Astuin eteen päin ja vedin oven kiinni perässäni.
© Sean de Rive
Vastaukset 2
Vanhimmat
nyt puristaa sydämestä... on kuin omaa tilannettani kuvailisit... vain sillä erolla, että minä olen nainen ja minulla on salainen mies... mutta näin menee ihmismieli, "Tulkoon syyllisyys ja selitykset myöhemmin".. ovat jo tulleet, mutta silti en pysty tapaamisiamme lopettamaan... ja kaikki tästä kärsimme, myös salaiseni jolla syvät tunteet minua kohtaan....
sinäkin luit tuon kauniin, riipaisevan tarinan... salatusta rakkaudesta. elämä on niin julmaa joskus.
itse löysin pari vuotta sitten susanna haaviston
kokoelmalevyltä laulun, odotusta pariisista. liian koskettava, mutta silti sitä joskus tulee kuunnultua.
niin .. oma tarinani on lyhyesi tämä. tapasin kaksi ja puoli vuotta sitten juhlissa itseäni reilusti vanhemman miehen... ihastuimme toisiimme heti, hänen kanssaan sitten kostoksi pein omaa kumppaniniani, joka oli hiljattain jäänyt pettämisestä useiden kymmenien kanssa!
hmm.. asiat etenivät liian nopeaan, ja yht äkkiä muutinkin pois,omaan nykyiseen asuntooni,,, kävimme tämän uuden miehen, Martin kanssa aluksi viel katsomassa tätä auntoa,,, ja voi kunka romattista, alusta alkaen jo tiesi ett hänellä on perhe vaimo kolme lasta joisa nuorin 10v asuu vielä kotona,
kärsin jokaisesta hetkestä kun hän on poissa, salaa tapaamme luonani n kerran viikossa, mutta vain hetken... n. tunnin. seksi on siinäaika suurin kirjaimin kirjoitettu, vaan myös unteet molemmin puolin esillä. martti tosin vvetää pitkälle kovan tosimiehen roolia eikä kovin helposipuhu todellisista tunteistaan, minä taas löpötän jatkuvasti kaikkea kuinka odotan häntä niin yms,,, elokuussa olisi tarkoitus viettää muutama yhteinen päivä, mutta pelkään tuon menevän pahoin mönkään.
en tiedä vieläkän kestänkö elämää sen jälkeen.
kaiken vielä vaikeuttaa se että min olen 33v. mies ja martti 52 vuotias mies. homoja siis molemmat. hän salaa, minä sitä avoimesti. hmm... miksi sitten sinulle tuntematon "ystäväni" tätä kerron... niin, ehkä jotta voisin jakaa tätä tuskaa jonkun kanssa, joka osittain voisi ymmärtää. - kiitos os jaksoit lukea loppuun, meilaa jos haluat. t. nessu