Olen jo aiemminkin kirjoittanut nimimerkilläni tänne, mutta halusin aloittaa uuden tilanteen myötä uuden keskustelun. Olemme vatvoneet vaimoni kanssa avioeroa muutaman kuukauden ja lopputuloksena päädyimme asumuseroon, eli vaimo muutti vuokra-asuntoon tähän lähelle taloamme. Meillä on 3 ja 7 vuotiaat lapset ja halusimme, että heidän elämänsä ei järkkyisi liikaa tilanteesta. Olemme keskenämme ihan ok väleissä, eli pystymme keskustelemaan ja sopimaan asioista rakentavaan sävyyn ja sovimmekin, että yritämme kaikin tavoin pitää välit sellaisena lasten vuoksi.
Itse en olisi alunperin edes halunnut koko kuviota, mutta vaimollani on omien sanojensa mukaan jonkinlainen vapaudenkaipuu ja tunteet minua kohtaan ovat vuosien varrella hiipuneet. Kuvioissa ei ainakaan tietääkseni ole kolmatta osapuolta, vaikkakin jonkinasteista viestittelyä vaimollani on aiemmin muiden kanssa ollut. Itselläni on vielä paljonkin tunteita häntä kohtaan, mutta tässä tilanteessa tuntuu, että järki täytyy runnoa väkisin tunteiden edelle. Eropapereita ei ole vielä lähetetty, vaan sovimme, että katsellaan nyt jonkin aikaa tätä kuviota.
En oikein osaa vielä ajatella, kuinka tähän tilanteeseen kuuluisi suhtautua. Vaimoni on opiskelija ja tulot hänellä ovat sen mukaiset. Koko suhteemme ajan (11 v) hän on käytännössä elänyt minun tulojeni varassa. Onko tässä nyt sitten kuitenkin kysymys siitä, että kun opiskelut lopultakin päättyy ja mahdollinen työelämä on edessä, hän haluaa kokeilla omia siipiään?? Itse hän sanoi, että tämä olisi täytynyt tehdä jo kauan sitten. Ehkäpä!! Vai olemmeko vain jämähtäneet johonkin kaavamaiseen elämään, joka ei toista osapuolta enää tyydytä. Monesta suunnasta olen saanut kuulla, että voihan tämä vielä parhainkin päin kääntyä. Toisaalta, kun näitä sivustoja lukee, vastaukset ovat hyvin jyrkkiä, "jatka elämääsi" jne...
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Kannattaako vielä yrittää ja odottaa? Vai pitäisikö vain jatkaa eteenpäin ja pistää paperit menemään? Olen miettinyt toki myös omaa osuuttani tilanteeseen ja löytänytkin monia syitä, miksi tähän on tultu. En toki syytä itseäni kaikesta, mutta samoja virheitä en halua enää tulevaisuudessa tehdä jatkampa elämääni sitten hänen kanssaan, yksin tai ehkä joskus jonkun toisen kanssa.
Auttakee avutonta!!
Itse en olisi alunperin edes halunnut koko kuviota, mutta vaimollani on omien sanojensa mukaan jonkinlainen vapaudenkaipuu ja tunteet minua kohtaan ovat vuosien varrella hiipuneet. Kuvioissa ei ainakaan tietääkseni ole kolmatta osapuolta, vaikkakin jonkinasteista viestittelyä vaimollani on aiemmin muiden kanssa ollut. Itselläni on vielä paljonkin tunteita häntä kohtaan, mutta tässä tilanteessa tuntuu, että järki täytyy runnoa väkisin tunteiden edelle. Eropapereita ei ole vielä lähetetty, vaan sovimme, että katsellaan nyt jonkin aikaa tätä kuviota.
En oikein osaa vielä ajatella, kuinka tähän tilanteeseen kuuluisi suhtautua. Vaimoni on opiskelija ja tulot hänellä ovat sen mukaiset. Koko suhteemme ajan (11 v) hän on käytännössä elänyt minun tulojeni varassa. Onko tässä nyt sitten kuitenkin kysymys siitä, että kun opiskelut lopultakin päättyy ja mahdollinen työelämä on edessä, hän haluaa kokeilla omia siipiään?? Itse hän sanoi, että tämä olisi täytynyt tehdä jo kauan sitten. Ehkäpä!! Vai olemmeko vain jämähtäneet johonkin kaavamaiseen elämään, joka ei toista osapuolta enää tyydytä. Monesta suunnasta olen saanut kuulla, että voihan tämä vielä parhainkin päin kääntyä. Toisaalta, kun näitä sivustoja lukee, vastaukset ovat hyvin jyrkkiä, "jatka elämääsi" jne...
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Kannattaako vielä yrittää ja odottaa? Vai pitäisikö vain jatkaa eteenpäin ja pistää paperit menemään? Olen miettinyt toki myös omaa osuuttani tilanteeseen ja löytänytkin monia syitä, miksi tähän on tultu. En toki syytä itseäni kaikesta, mutta samoja virheitä en halua enää tulevaisuudessa tehdä jatkampa elämääni sitten hänen kanssaan, yksin tai ehkä joskus jonkun toisen kanssa.
Auttakee avutonta!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei!
Itse eronneena sanoisin, että älä turhaan pitkitä asioita. Anna vaimoisi kokeilee nyt olemista omillaan. Jätä yhteydenpito minimiin ja anna hänen olla.
Jos hän on tottunut elämään sinun tuloillasi voi olla hänelle aikamoinen shokki selviytyä arjesta opiskelijana yksin / lasten kanssa.
Älä ainakaan jää siihen pisteeseen, että jos hän apua jossakin asiassa tarvitsee, niin alkaisit ns. juoksupojaksi. Toki auttaa kuuluu ja hyvissä väleissä olla, mutta ymmärtääkseni sinulla vielä paljon tunteita, niin huolehdi, ettet tule hyväksikäytetyksi.
Voihan se olla niinkin, että tämä ratkaisunne on hetkellinen ja paluu entiseen tulee myöhemmin. Mutta rehellisesti sanottuna, en tiedä yhtäkään parisuhdetta, joka olisi etäisyydenottamisen jälkeen toiminut. Toki aina välillä tulee laimeita aikoja, mutta jos ihan eri asuntoihin on lähteneet, niin eivät ole kyllä palanneet yhteen.
Eroaminen on aina raskasta, mutta kuitenkin kannattaa muistaa, että se voi olla myöskin jonkun hyvän asian alku. Kenties hänelle tai myöhemmin sinulle?
Ja jos toinen osapuoli on sitämieltä, että tämä ratkaisu olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, niin eikö se kerro jo jotain? Itse ainakin ajattelisin, että tunteet on jo aikalailla sieltäpuolelta haudattu?
Usko omiin tuntemuksiisi, oma ajatusmaailmasi antaa sinulle oikeat vastaukset tilanteen suhteen.
En usko koko juttua, kyllä jommalla kummalla on uusi rakkaus vireillä, ei sellaista "Kasvoimme irti toisistamme" systeemiä ole ole olemassakaan, varsinkaan jos on lapsia. Kaikki avioerot johtuvat vain kahdesta seikasta: Väkivalta tai Uuden rakkaan löytyminen. Sori vaan.
Kyllä ainakin omalla kohdallani oli kyse tuosta kasvamisesta erilleen. Entisen mieheni kanssa meillä ei ollut enään mitään yhteistä kuin lapset ja se loppuikin siihen. Jos toinen on täysin puhumatta toiselle yli kaksi kuukautta, vaikka asutaan yhdessä ja jopa työpaikkakin on yhteinen, voi silloin kyllä jo sanoa, että on kasvanut erilleen. Kohta vuoden erossa ja ei minkäänlaista tarvetta puhua. Vien ja haen lapset tapaamisista, ei muuta kommunikointia kuin tekstari ajasta. Sukulaiset pitävät kyllä huolen, etttä entisen mieheni purkaukset naamakirjassa tulevat perille, jonkin kerran olen ajatellut vastata, mutta sitten todennut sen turhaksi. Meiltä vain loppui kaikki tunteet toista kohtaan, puoliskolle jäi viha asemansa menetyksestä. En usko, että hän tahtoisi minut takaisin, mutta asemansa aivan takuuvarmasti samoin kuin hotelliolot kotona. Ketjun aloittajalle kyllä suosittelen odottelua ihan rauhassa. Alkuun se yksin olo voi tuntua oikein juhlalta, mutta kyllä se arki siihenkin tulee ja ne yksinäiset yöt. Jos tunteita on tulee puolisko hengähdettyään takaisin, mutta jos kuvioihin ilmestyy laastari, älä jää odottamaan. Laastareitten jälkeen suhteen paikkaaminen on turhauttavaa ja aina vaikeissa paikoissa sieltä mielensopukoista se pulpahtaa. Toivottavasti jaksat ja kykenet tekemään oikeita ratkaisuja lasten ja itsesi suhteen.