Uusi suhde - aikuiset lapset

Itselläni ei ole ongelmia mutta sisaruksiani joskus taivastelen. Heillä on taipumusta juuri kuvaamaasi. En oikein jaksa ymmärtää miksi päivittäin montakin kertaa pitää olla lasten kanssa yhteyksissä, mutta heillä se tuntuu olevan tapana. Sisarukseni ovat kuusissakymmenissä ja lapsensa reippaasti yli 30. Toinen sisaruksistani jopa peruuttaa kyläilynsä jos lapsensa perheineen ilmoittaa tulevansa kylään. Kummallista, muutenkin näkevät pari-kolme kertaa viikossa.

Mutta kukin tavallaan. Itse soittelemme lasteni kanssa lähinnä asiajuttuja. Tietenkin näemme lastenlasten merkkipäivillä ja jouluna ym. ja silloinkin, kun käyn hoitamassa lastenlapsia.

Itse en ole esim. naamakirjassa, joten sieltäkään en heidän tietojaan käy lukemassa ja miksi kävisinkään. Kyllä minulle kerrotaan jos katsotaan että tarvitsen tietoa.

Ai, ensin käsitin, että muutitte uudelle paikkakunnalle ja molemmilla tahoillaanne aikuisia lapsia. Mutta nyt kuitenkin jäin ihmettelemään asuvatko lapsenne teidän lähellä.

Meillä on kummallakin omat aikuiset lapset ja olemme kaikkien kanssa lähes päivittäin tekemisissä. Kaikkia me asustaan toistemme lähellä lähes kävelymatkan päässä. Anoppi asuu jopa ihan samassa pihapiirissä. Mitään ongelmia ei ole ollut kaikkiin ollaan yhteydessä ainakin parin päivän välein ja "tyhjänpäisyyksistä" soitellaan ja tekstaillaan koko ajan toisillemme. Ovikelloja emme rimputtele "tyhjänpäiväisesti" vaan ensin soitetaan ja sovitaan onko koktona ja sopiiko tulla.

Kymmenen vuotta näin sujunut ihan ongelmitta. Itse olen suuressa lapsikatraassa syntynyt ja mies ihan ainokainen, joten ei kait edes kasvatukksenkaan tulos..

Huonosti ilmaisen itseäni varmaan.

Uudelle paikkakunnalle muutettiin, vieläpä vaimon alotteesta. Molempien lapsiin tuli etäisyyttä parisataa kilometriä. Yksi syy muuttoon oli, että vaimoa ahdisti asua samassa kaupunginosassa omien lasten kanssa ja juuri se, että hänkin koki lastensa olevan liian kiinni itsessään. Halusi irtiottoa ja sitä, että voisi elää itselleen.

Nyt sitten minä 'sivustaseuraajana' olen huomaavinani, että hän liukuu entiseen kuvioon takaisin.

Hänen lapsilleen oli muuttomme aika järkytys. Emme puhuneet siitä etukäteen kenellekään ja he reagoivat siihen ensiksi 'kiukuttelemalla'. Kun ei tuosta ollut apua on taktiikka vaihdettu ja nyt vedotaan äidinrakkauteen lepertelyllä ja ikävöinnillä. Jotenkin tuntuu, että heille vaimon ja hänen exänsä ero oli aika kova paikka, eikä sitä ole osattu oikein käsitellä.

Ehkäpä minua häiritsee se, että vaimoni torjuu jyrkästi aiheen ja siinä näkemäni ongelman tai omituisuuden. Näin koen hänen lapsiensa olevan hänelle kuitenkin se ykkösjuttu, joka menee minun ja minun mielipiteitteni edelle.
Olisiko jopa jonkinlaista mustasukkaisuutta taholtani?

Huolestuttavinta tässä on se, että sinänsä mukavat ja kunnolliset lapset ovat alkaneet ärsyttämään minua ja koen heidän yövierailunsa ahdistavina. Näitä vierailuja tapahtuu ehkä 3 kertaa vuodessa. Järki yrittää sanoa, että pitäisi nauttia siitä, että puoliso on onnellinen kun saa nähdä lapsiaan.

Eihän tällainen maailman vakavin paikka ole ja kaikissa olosuhteissa oppii elämään. Jotenkin harmittaa, kun suhteemme muuten on mitä parhain, tällaiset kasvatuksen 'linjaerot' sotkevat ja ehkä hiertävätkin välejämme.

Ihmissuhde on aina haaste ja yhdessäolovuodet varmasti hiovat tällaisia pikku ryppyjä väliltämme. Voi olla, että muutaman vuoden päästä en edes muista mitään ongelmaa koskaan olleenkaan. Pitäisi kai yrittää ymmärtää, että kukin tavallaan, tosiaan. Eikä välttämättä minun sen paremmin kuin vaimoni suhde omiin lapsiin ole sen oikeampi tai väärempi.

Lapset taitavat olla huolissaan mutsistaan:) Eivät taida oikein luottaa sinuun , kaiketi.

Olen varmaan itse niin epäsosiaalinen tyyppi kun ei tule oltua yhteydessä omiin lapsiin kuin korkeintaan kerran viikossa. Jos en ole sähköpostittanut tai sms: nnut tai kilauttanut tikusta asiaa niin silloin lapset ovat huolissaan ja soittavat itse.
Muuten olemme hyvin itseellisä, he osaaavat kaiken paremmin kuin minä niin ei heitä tarvitse neuvoa mitenkään.

Töissä myös huomaa nämä kouluikäisten lasten vanhemmat kun heillä on aina huoli päällä miten muksut kotona pärjäävät koulunjälkeen.

Ovatko suomalaiset jotenkin vinksahtaneita? Lapsista pitää päästä eroon ja tulla itsellisiksi niin, että välit tulevet muodollisiksi. Sitten on hyvä.

Napanuora katkeaa kyllä, kun kotoa muutetaan pois. Se, että pikkuasioista jutellaan päivittäin, ei tee lapsista yhtään riippuvaisia. Pitäisikö keskustella vain tosi tärkeistä ja suurista asioista?

Omistautuminen vain puolisolle on itsekkyyden huippu. Ärtymyksenkin huomaa helposti, jos vierailut koetaan tungetteluna. Miksi muutto niin kauas? Haluatko erottaa vaimosi vain omaan käyttöösi? Hän on edelleen lastensa äiti ja läheinen ihminen loppuun asti. Ei se sinulta ole pois.

Nauttikaa toisistanne huolimatta aiemmasta elämästä ja siitä aiheutuneista perillisistä.

Sisko (63v) otti vuosi sitten uuden miehen nurkkiinsa loisimaan. Ukko ei kestä mummun luona käyviä pikkuisia, kiukuttelee lapsille ja aiheuttaa kaikille pahaa mieltä. Äijän omat sukulaiset passuuttavat kyläillessään (yleensä viikon kerrallaan) siskoani, viimeksi sisko joutui selästään sairaslomalle vierailun jälkeen.
Eikö olisi paras jos uusisuhteessa molemmat passaisivat omat sukulaisensa?

kaikista parasta olis tietenkin, kun ei ottas ketään loisimaan nurkkiinsa..

Kummalla on varallisuutta enemmän ja teittekö avioehdon? Sekin voi huolestuttaa joskus lapsia, eikä huoli ole välttämättä aiheeton.
Jos vaimosi esim. on myynyt asuntonsa ja asutte sinun asunnossasi ja vaimon asutoa syödään, eli kulutetaan omaisuutta, siis lasten perintöä ja sinun asuntosi pysyy vakaasti sinulla. Vai oletteko hankkineet yhteisen asunnon yhteisllä rahoilla kummankin nimiin?

Minusta kuulostaa juuri ihanalta vuorovaikutukselta. Suomessa ei vaan ole totuttu kovin lämpimiin väleihin vanhempien ja aikuisten lasten välillä.

Miksi vaimosi yhteydenpito lapsiinsa häiritsee sinua? Oletko mustasukkainen? Tuntuu aika oudolta tuo sinun käytöksesi. Luulisi teille yhteistäkin aikaa jäävän. Ei kai puhelut nyt joka päivä tuntikausia kestä.

Ja sinä itse voisit kyllä hieman tihentää kanssakäymistä lastesi kanssa.

omaisuus jaetaan erossa kahtia ja toinen osapuoli saa jäädä kotiin asumaan jos se hänelle on ainoa vaihtoehto ja siitä on sovittu, usein lasten kanssa jäävä jää kotiin, joka sitten myöhemmin jaetaan tilanteen mukaan,
näissä erotapauksissa oikeustoimet ovat usein tosi monimutkaisia ja kalliitakin, mutta ositus on aina tehtävä

Näin on pullat uunissa, ei lakiasioita voi itse määräillä noin vain ja aina "köyhemmälle" annetaan tasoitusta.

Kylläpä on samankaltainen tilanne kuin minullakin, minä tosin olen se naisihminen ja uusi puolisoni, mies, pitää lapsiinsa ja he häneen yhteyttä kuin pikkulaspsiaika ei olisi koskaan ohi mennytkään. Minua ahdistaa ja rasitta tilanne aivan samalla tavalla kuin aloittajaa hänen vaimonsa tapa elää "symbioosossa" aikuisten lastensa kanssa. Olisipa mukava kuulla, miten nyt- jo kohta kolmen vuoden kuluttua kirjoituksesta- asiat ovat. Jos ap on vielä linjoilla, niin voisitko kertoa, miten teillä nykyisin menee? Oma suhteeni on vielä tuore, ja tämä "lapsi-perhe-yhteys" häiritsee minua niin paljon, että aika ajoin ajattelen, että näinköhän tässä käy, etten pitemmän päälle jaksakaan... :(

Kovin oudoilta kuulostaa teidän huolenne kun meille on käynyt niin ettei meihin pidetä yhteyttä. Molemmilla on useita lapsia edellisistä liitoista mutta kun työn takia jouduttiin muualle muuttamaan niin lapset ei tunnu välittävän, ei kummankaan lapset. Edes syntymäpäivinämme ei onnitteluja tullut. Niin kauan kun asuttihin edellisessä paikassa, oli yhteyksiä usein, kyläilyjäkin. Meillä taisi sittenniin käydä silläviisii, että "poissa silmistä, poissa mielistä."

Minä ymmärrän hyvin mitä koet. Itse olen iäkkäämpi ( eronnut, elän pitkässä avosuhteessa ) ja meidän suvussa ei ole ollut koskaan sellaista "kulttuuria" että olisimme pitäneet hyvin tiivistä yhteyttä vanhempiin. Toki ajatkin olivat erilaiset, eikä ollut ennen vanhaan puhelintakaan. Maailmalle piti lähteä nuorena ja kotona käytiin vain muutama kerta vuodessa.
Sittemmin, kun omat lapset ovat lähteneet maailmalle ja on jo muutama aikuinen lapsenlapsikin ja lastenlapsissa ikä haarukka 10-20 vuotta.Tavataan muutaman kerran vuodessa, aivan kuin omassa nuoruudessani. Niin lapsia kuin lapsenlapsia. Osa tapaamisista on sukujuhlia, rippijuhlia, syntymäpäiviä, lakkiaisia tms.. pienemmät lapset ovat muutamia kertoja yökylässä , pari-kolme yötä kerrallaan koulujen loma-aikoina. Osa asuu aika lähellä, osa kauempana.
Aikuisten lasten kanssa soittelemme muutaman kerran kuussa. Joskus voi vierähtää parikin kuukautta yhteydenpidosta.
Vaikka yhteydenpito ei ole tiivimmpää, koen ja uskon, että myös nuorempi polvi kokee suhteemme läheiseksi ja mitään riitoja tms ei ole ollut koskaan.
Itse asiassa uskon, että jokaisen pitää elää omaa elämäänsä ja omalla tavallaan ja enkä itse jaksaisi enää pitää kovin tiivistä yhteydenpitoa. Elämässä on itse kullakin paljon päivien täytettä, niin minulla kuin lasten perheillä. Lapset eivät ennen vanhaan edes lähteneet kyläilemään kun ikää tuli maagiset 12v täyteen. Siitä puhuttiin ja sama todettiin ystäväpiirissä. Sanottiin, että jos lapsi on normaali, ei sitä enää saa mukaan kylään edes mummolaan. Niin kävi, kun ikää tuli n 12 v. Omat kaverit menee edelle ja muut mielenkiintoisemmat asiat. Lapsista on tullut kunnon kansalaisia kaikin puolin, ei ole moittimista.
Joskus joku lapsista on kysynyt joissain asioissa neuvoa, mutta itse pitää etsiä lopulliset ratkaisut, jos kiperämpiä asioita tai ongelmia edessä.
Lapsia pitää tukea ja kuunnella, mutta antaa heille myös viesti, että pitää ratkaista mahdolliset ongelmat itse. Erään nuoruuden ystävän kanssa oli hiljan puhetta siitä, että lasten ja lastenlasten pitää osata jättää vanhempansa "lepäämään" heidän huolistaan tai mistään ongelmistaan, joita monilla tuntuu olevan ja pahimmassa tapauksessa huolet ja ongelmat kaadetaan vanhempien päälle. Sellaista vanhuuttako itse kukin haluaa kohdallensa? Tuskin.
Napanuora pitää osata katkaista ajoissa. Kun nuorimmaiseni muutti omilleen ja itsekin sattuman kautta muutin suht lähelle häntä, niin nuorimmaisen ainoa huoli oli, että et kai vaan ala liikaa hänen elämäänsä puuttumaan, käymään usein jne.. ?Tähän mennessä hänkin on huomannut, etten puutu liikaa:)

Meille tuli mieheni kanssa avioero onnellisesta yhteiselämästä huolimatta aikuisten lasten painostettua isäänsä tähän.
Meillä ei vierailtu ja isää oltiin valmiita tapaamaan vain yksin.
Minusta etsittiin etsimällä vikoja ja sanomisiani analysoitiin niin kauan että minusta saatiin hirviömäinen kuva.
Mielestäni aikuisille lapsille pitäisi asettaa selkeät rajat keskustelemalla ja tehdä heille selväksi, että kaikki ovat nyt aikuisia ja käyttäydytään aikuisten lailla.
Vaikuttaa sille, että aloittajalla ja puolisolla on hyvä keskusteluyhteys keskenään ja asiat pystytään selvittämään puhumalla.
Meillä näin ei valitettavasti käynyt. Jatkossa mietin tarkkaan millaisen perheen lähelleni päästän.

En kaikkia kommentteja ole lukenut mutta, en voi myöskään ymmärtää että, puolison lapset haikailee vanhempiensa palaamisesta yhteen . Puolisolla on myös minua ennen ollut pitkä suhde, jossa häntä on puolisoni lapset ja (lähes koko puolisoni suku ) pitäneet kuulumattoman sukuun.
No, mä tyhmä luulin et, ku oon avoin ja niin kuin mun suvussa on aina ollut kaikki hyväksytään, niin minäkin tulen hyväksytyksi. Toisin kävi. .Puolisoni lapselle tuli mielenterveysongelmia kotona alettu. Kuinkas ollakaan ne on mun syytä. Puolisoni lapset haluaa että, heidän vanhemmat palaavat yhteen taas ja tekevät kaikkensa että, näin tapahtuisi. Kaiken huippu Minen mielestä on et puolisoni on se ensimmäinen joka kutsutaan suvun juhliin. Puolisoni on kyllä yrittänyt kertoa, oman mielipiteensä asiaan. Mut minkäs teet, muuta kuin pysyt kaukana heistä

Etäisyys om hyvä keino
Suurperheen mölinät kauheita

Kun on kunnon henkinen etäisyys kannattaa miettiä hankkiiko lapsia ollenkaan ja niitä vuosikaudet hoitelee ja sitoo itsensä ja sitten etääntyy eikä tiedä niistä paljonkaan paitsi ettei niistä mitään kummallisia mainittavia tullut pelkkää tylsää tavista

vanha alotus ,,,
MUTTA

kannataa miettiä enenkuin hyökkää uudeleen naimisiin
varsinki jos takana on piitkä avioliitto jo ollu,

tymyydestä kun satotetaan


siis kärsi nyt kun kun et miettiny tekojesi seurauksia,