löytyisköhän täältä mulle vertaistukea..
Olen ollut itse aina kunnollinen ystävä, olen luonteeltani vain semmoinen että kaikenlainen paskan jauhaminen ja uteliaisuus tuntuu vastenmieliseltä. Utelias saa tietenkin olla, sillä ehdolla että on kiinnostunut toisen asioista oikeasti, eikä sen vuoksi että saa sitten jollekin läpättää ne asiat.
Mun kavereista en luota kuin yhteen, ja sekin on välillä kyseenalaista, kaikki tuntuu olevan yhtä pelaamista ja jatkuvasti etsitään jotain "vikaa" jonka avulla voi sitten mustamaalata "kaveria". En itse kykene ymmärtämään tällaista "ystävyyttä" kun minulle ystävyys on erittäin tärkeä asia. En ikinä kerro salaisuuksiani tai syvimpiä tuntojani kuin vain harvoille, koska lapsuudessa olen joutunut "puukotetuksi" toistuvasti. Vain ja ainoastaan sen takia, että olen ollut niin tyhmä että olen antanut
anteeksi pahansuopaisuuden, kun "kaveri" on esittänyt olevansa niiiin pahoillaan..
Välillä tuntuu että olen aivan täysin yksin tässä maailmassa, kukaan ei ymmärrä. Olin lapsena koulukiusattu ja tuntuu että se sama homma jatkuu vieläkin, vain "aikuisin" keinoin. Siis se paskanjauhaminen ja kyseleminen tyyliin:onko ollut miehiä, kenen kanssa olit siellä, ootko ollut yhteydessä siihen ja tuohon jne... kyllähän sen kuulee jo äänensävystä että minkälainen juorun etsintä puhelu on taas tulossa, ***** että ärsyttää niin *******!!! en ikinä vois toisten epäonnen takia tuntea itseäni jotenkin paremmaksi, tai mustamaalata "ystävää" ja tuntea oloni sitten paremmaksi!! nykyään pitäis olla täys kusipää että tässä maailmassa pärjää, kusipääthän sitä kunnioitustakin saa, ei ne hyvät ja auttajat ikinä
onko muilla tällaisia kokemuksia, miten pääsette niistä yli, oletteko näille kaveri edelleen ja voitteko olla heidän seurassaan "rennosti ja huolettomasti"??
kiitos lukemisesta
Olen ollut itse aina kunnollinen ystävä, olen luonteeltani vain semmoinen että kaikenlainen paskan jauhaminen ja uteliaisuus tuntuu vastenmieliseltä. Utelias saa tietenkin olla, sillä ehdolla että on kiinnostunut toisen asioista oikeasti, eikä sen vuoksi että saa sitten jollekin läpättää ne asiat.
Mun kavereista en luota kuin yhteen, ja sekin on välillä kyseenalaista, kaikki tuntuu olevan yhtä pelaamista ja jatkuvasti etsitään jotain "vikaa" jonka avulla voi sitten mustamaalata "kaveria". En itse kykene ymmärtämään tällaista "ystävyyttä" kun minulle ystävyys on erittäin tärkeä asia. En ikinä kerro salaisuuksiani tai syvimpiä tuntojani kuin vain harvoille, koska lapsuudessa olen joutunut "puukotetuksi" toistuvasti. Vain ja ainoastaan sen takia, että olen ollut niin tyhmä että olen antanut
anteeksi pahansuopaisuuden, kun "kaveri" on esittänyt olevansa niiiin pahoillaan..
Välillä tuntuu että olen aivan täysin yksin tässä maailmassa, kukaan ei ymmärrä. Olin lapsena koulukiusattu ja tuntuu että se sama homma jatkuu vieläkin, vain "aikuisin" keinoin. Siis se paskanjauhaminen ja kyseleminen tyyliin:onko ollut miehiä, kenen kanssa olit siellä, ootko ollut yhteydessä siihen ja tuohon jne... kyllähän sen kuulee jo äänensävystä että minkälainen juorun etsintä puhelu on taas tulossa, ***** että ärsyttää niin *******!!! en ikinä vois toisten epäonnen takia tuntea itseäni jotenkin paremmaksi, tai mustamaalata "ystävää" ja tuntea oloni sitten paremmaksi!! nykyään pitäis olla täys kusipää että tässä maailmassa pärjää, kusipääthän sitä kunnioitustakin saa, ei ne hyvät ja auttajat ikinä
onko muilla tällaisia kokemuksia, miten pääsette niistä yli, oletteko näille kaveri edelleen ja voitteko olla heidän seurassaan "rennosti ja huolettomasti"??
kiitos lukemisesta
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itselläni on kaveri, joka paljastui henkilöksi joka löpöttelee asioita pitkin kyliä. Hänen seurassa olen oppinut puhumaan asioistani niin, etten kerro ihmisten nimiä. Myös henkilökohtaisista asioista en puhu, eihän hän tiedä niistä niin ei voi kysyäkään. Ja parhain vaihtoehto noille tyypeille on, että kysyt jostain muusta henkilöstä, saat mielenkiinnon siirrettyä itsestäsi pois.
Kännykkä aikana ei ole pakko vastata puheluun ja takaisin ei ole pakko soittaa kenellekään. Toinen mitä kannattaa sanoa jotta puhelun saa päättymään että on kiire. Ja se että on huonossa paikassa, kenellekään ei sitten kannata sanoa missä on. Ja yksi vaihtoehto on että sanoo, että mitä sinä sillä tiedolla teet. Jos et halua olla paljoa tekemissä tämän kaverisi kanssa, niin karttele häntä.
Mitä se tuollainen "kaveruus" on? Tuntuuko paremmalta olla edes jonkinlaisessa seurassa kuin yksin? Minusta toisen seura pitää ansaita olemalla ainakin luotettava. Sekoilkoot juoruongelmaiset keskenään. Eivät taida puhua mielellään omista asioistaan? Jos väkisin tuppautuvat seuraan, niin kyselkää koko ajan vain niistä ja kuitatkaa omat asianne lyhyesti välinpitämättömään tyyliin. Kannattaisikohan ruveta pitämään aina vain enemmän ja enemmän etäisyyttää tyyliin "vähiin käy ennen kuin loppuu"?
Eivät tietenkään nämä juoruämmät omista salaisuuksistaan puhu, ovat olevinaan niin puhtoisia pulmusia että, toisten asiat ja viat ja juopottelut ja suhteet ne sitten jaksavat näitä "ystäviä" kiinnostaa.
Narsisteja nämä ovat, oma juorupiirinsä heillä on ja soittelevat päiväkaudet kaikille tutuille ja puolitutuille ja utelevat toisten asioita jotta sitten heti saisivat soittaa jollekin juorupiiriläiselleen ja kertoa uutisia.
Juoruaminen on heidän tapansa käyttää VALTAA, narsistiparat.
Tuollaisia ystäviä on syytä varoa.
Niinpä tälläisiä nämä juoruämmät on ja sitten koittavat uusia juoruja ja juorujen aiheita saada, heistä huomaa sen kun kyselevät jotakin sellaista asiaa mikä heille ei ollenkaan kuulu.
Selvä narsisti!!!
yleistä kyllä mutta varovaisuudella oppii tuntemaan aidot ihmiset.se että toinen avautuu ja kertoo omaa asiaansa ,valottaa jo jotakin.mutta olen sen oppinut että tietynlaisessa seurassa puhelen niitä näitä ja en ota kantaa juoruihin jos en tunne paremmin juorunkertojaa.ja olen kuin saippuapala nalkeroille,hyvänpäivän tuttuja vaan ja ilkeille annan saman tien takaisin
minulla oma sisar täysi pelsepuupi valehtelee minun asioita jotka ovat täyttä oletusta sen verran olen varovainen nykyään en kerro omista asioista,mutta ei tunnu sekään auttavan olen nyt erittäin vähän tekemisessä.olen tullut siihen tulokseen näyttäisi olevan vainoharhainen kuten äitinsä samanlaisia tekoja
narskukaverit ja tuttavat ovat itse pipipäisiä ja heillä on paha olla ja tervitsevat toisia täyttääkseen tyhjän elämänsä,ja salailevat omia luurankojaan peittäen puhuen toisista,että saavat huomion pois omista asioistansa.salaavat omista asioista,limakasoja!
On minutkin pettänyt "paras kaveri". Ja yksi muukin muka hyvä. En ymmärrä miksi. Sen olen huomannut, että piiriin on vaikea kuulua, jos ei suostu puhumaan paskaa ja haukkumaan niitä, jotka eivät paikalla ole. Eli et ole jengissä jos et ole valmis vetämään jotakuta raukkaa lokaan. En tajuu. En silti ala koskaan toisten yksityisasioista puhumaan ja haukkumaan.
Tämä sama toistuu päiväkodista työelämään eikä mikään oppiarvo näytä takaavan ihmisen olevan reilu. Ikävää oli menettää nuo kaverit, mutta toisaalta eiväthän nuo ihmisrauniot mistään kotoisin sitten olleetkaan, vaikka kakskyt vuotta tunnettu...
Mitenköhän monella mahtaa juoruilunhaluun olla syynä alemmuudentunne ja siitä kumpuava kateus? Halutaan ikään kuin varmistaa, että ei muillakaan mene sen paremmin. Mutta kumma, miten tuota pitää sitten harrastaa koko elämän ajan. Ikinä ei tule tarpeeksi vakuuttuneeksi siitä, että on yhtä hyvä kuin muutkin.
Oliskohan ulkomaalaisista helpompi löytää ystäviä? Eivät ole niin homogeenista porukkaa hyvässä ja pahassa kuin pikkusuomalaiset.