Ihanaa kun tälläinen palsta on tullut. Haluan kertoa teille kaikille meidän tarinamme rohkaistakseni teitä, joilla oma rakas on kaukana, sillä tiedän mitä se ikuinen ikävä on kun toinen on kaukana muualla ja haluaisi hänen olevan vierellä...
Eli siis. Ollessani 17v ja hän 21v. tapasimme. minä asuin silloin suomessa ja hän norjassa. Aluksi ajattelin että ihan hullua alkaa seurustelemaan tässä tilanteessa kun välimatkaa on 1300 km mutta minkäs teet kun tunteet oli eri mieltä järjen kanssa... :) elimme kaukosuhteessa 2 vuotta, näimme 3-8 viikon välein (yleensä 6 viikon välein) viikon kerrallaan (kesäisin ja jouluisin 2 viikkoa). Muuten pidimme yhteyttä puhelimella. Voi sitä tuskaa kun oli lähtö aamu edessä ja piti erota taas pitkäksi aikaa ja niitä ensimmäisiä päiviä toisen lähtemisen jälkeen kun elämästä ei tahtonut tulla mitään ennen kuin taas tottu elämään ikävän kanssa. Se oli rankkaa aikaa, mutta mielestänin siinä testattiin suhde ja rakkauden laatu, tuosta selvittyämme uskon nyt että selviämme yhdessä mistä vain. Luottamusta ei ole ikinä tarvinnut edes miettiä vaan se on aina ollut 100%. Nyt olemme asuneet yhdessä 1,5 vuotta ja vieläkin tuntuu välillä aamuisin ihmeelliseltä että saa herätä rakkaan vierestä eikä tarvi miettiä milloin toinen taas lähtee. Aluksi yhteenmuutto jännitti kun oltiin oltu niin vähän aikaa kuitenkin kerralla aina yhdessä ja tottakai se vähän aikaa tarvikin että tottu toisen tapoihin tehdä asioita ja yhteiseen elämän rytmiin, muttä nyt elämä rullaa ja onnelisena eletään ja oltais valmiina ottamaan perheeseen kolmaskin jäsen!:)
Tällä kirjotuksella haluan valaa uskoa teihin, jotka elätte kaukosuhteessa. Siihen että tarpeeksi luja rakkaus kestää kun asenne on kohdallaan ikävää vastaan. Itse olisin silloin kaivannut tälläistä palstaa ja onnistuneita tarinoita kaukosuhteesta. Ja älkää antako niiden "viisaiden" neuovojien vaikuttaa mielipiteisiinne eikä varsinkaan mielialoihinne, jotka kyselevät " onko tuossa mitään järkeä tai ootko varma että häneen kannattaa luottaa?" itselleni tuli aina noista kyselijöistä paha mieli ja taas se pahamieli ei ainakaan paranna sitä ikävän tunteen kanssa elämistä...
Mutta oikein paljon tsemppiä ja jaksamista elämäänne kaikki kaukosuhteessa eläjät ja mukavaa kesän jatkoa!:)
Pidän teille kaikille peukkuja!:)
Eli siis. Ollessani 17v ja hän 21v. tapasimme. minä asuin silloin suomessa ja hän norjassa. Aluksi ajattelin että ihan hullua alkaa seurustelemaan tässä tilanteessa kun välimatkaa on 1300 km mutta minkäs teet kun tunteet oli eri mieltä järjen kanssa... :) elimme kaukosuhteessa 2 vuotta, näimme 3-8 viikon välein (yleensä 6 viikon välein) viikon kerrallaan (kesäisin ja jouluisin 2 viikkoa). Muuten pidimme yhteyttä puhelimella. Voi sitä tuskaa kun oli lähtö aamu edessä ja piti erota taas pitkäksi aikaa ja niitä ensimmäisiä päiviä toisen lähtemisen jälkeen kun elämästä ei tahtonut tulla mitään ennen kuin taas tottu elämään ikävän kanssa. Se oli rankkaa aikaa, mutta mielestänin siinä testattiin suhde ja rakkauden laatu, tuosta selvittyämme uskon nyt että selviämme yhdessä mistä vain. Luottamusta ei ole ikinä tarvinnut edes miettiä vaan se on aina ollut 100%. Nyt olemme asuneet yhdessä 1,5 vuotta ja vieläkin tuntuu välillä aamuisin ihmeelliseltä että saa herätä rakkaan vierestä eikä tarvi miettiä milloin toinen taas lähtee. Aluksi yhteenmuutto jännitti kun oltiin oltu niin vähän aikaa kuitenkin kerralla aina yhdessä ja tottakai se vähän aikaa tarvikin että tottu toisen tapoihin tehdä asioita ja yhteiseen elämän rytmiin, muttä nyt elämä rullaa ja onnelisena eletään ja oltais valmiina ottamaan perheeseen kolmaskin jäsen!:)
Tällä kirjotuksella haluan valaa uskoa teihin, jotka elätte kaukosuhteessa. Siihen että tarpeeksi luja rakkaus kestää kun asenne on kohdallaan ikävää vastaan. Itse olisin silloin kaivannut tälläistä palstaa ja onnistuneita tarinoita kaukosuhteesta. Ja älkää antako niiden "viisaiden" neuovojien vaikuttaa mielipiteisiinne eikä varsinkaan mielialoihinne, jotka kyselevät " onko tuossa mitään järkeä tai ootko varma että häneen kannattaa luottaa?" itselleni tuli aina noista kyselijöistä paha mieli ja taas se pahamieli ei ainakaan paranna sitä ikävän tunteen kanssa elämistä...
Mutta oikein paljon tsemppiä ja jaksamista elämäänne kaikki kaukosuhteessa eläjät ja mukavaa kesän jatkoa!:)
Pidän teille kaikille peukkuja!:)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oot sä kyllä hurja ollut. Pitää nostaa sulla hattua. :)
Ite mietin pitkään jatkaako silloin puoli vuotta kestänyttä suhdetta, kun muutto 400 kilometrin päähän tuli opiskelujen takia. Tehtiin yhteinen päätös, ja nyt ollaan oltu yli kaksi vuotta kaukosuhteessa, suunnitteilla on nyt yhteenmuutto!
Kaukosuhteella kannattaa antaa mahdollisuus.
Mulla aika lailla samanlainen tarina.Tapasin vähän yli vuosi sitten aivan jumalaisen miehen,jonka tiesin olevan se oikea minulle.Oltiin pari kuukautta yhdessä,kunnes piti lähteä takaisin Suomeen.Välimatkaa tuli n.3000km.Soiteltiin koko ajan ja sit parin kuukauden päästä ikävä oli ihan suunnaton ja lähdin takaisin poikakaverini luo.Koska en löytänyt töitä enää smasta maasta,niin muutin sit viereiseen maahan ja oltiin aina viikonloput yhdessä.Tätä kesti kolme kuukautta,kunnes me muutettiin yhteen ja asuttiin yhdessä 4 kuukautta.Sitten menin takaisin Suomeen,jossa olin kaksi kuukautta ja sen jälkeen poikakaverini muutti pois myös.Tällä hetkellä asun täällä Keski-Euroopassa ja mieheni tuolla 3500km:n päässä.Mennään ensi kuussa naimisiin,että sellaista.Olen samaa mieltä,että kaukosuhteelle pitää antaa mahdollisuus.En ymmärrä,että miten joku voi valittaa jostain 200km:n välimatkasta,koska eihän se ole mitään!
Kerta kaikkiaan!!! Tehän olette mahtavia ihmisiä!
Minä en ikinä pystyisi tuollaiseen, vaikka haluaisinkin. Mutta kaippa siinä pitää olla oikeista ihmisistä kyse.
Meillä on ollut poikaystävän kanssa yli 90 km välimatkaa armeijan takia, ja vaikka ollaan viikonloppuisin nähty, se on silti ollut yhtä helvettiä. Vuosi sitä on nyt kestetty ja perjantaina intti loppuu. Vasta sen jälkeen näen, kannattaako tämä meidän suhde enää. On sen verran vaikeaa ollut, mutta sen on voinut laittaa osaksi armeijan piikkiin, mutta jos sama meno jatkuu vieläkin, sitten en enää jaksa.
Mutta oikein paljon onnea teille kaikille!
Ihana tietää, että noin loistavia suhteita on olemassa, kun vain löytää sen oikean ihmisen. =D
Minuakin joskus melkein huvittaa valitukset "kaukosuhteesta", jossa nähdään "vain" viikonloppuisin. Itsellä 1,5 vuotta suhde myöskin norjalaiseen. Nyt ollaan saatu olla vähän pidempi aika samassa maassa, mutta pian taas kaukosuhteeseen paluu edessä. Kyllähän se kärsivällisyyttä ja luottamusta kysyy, mutta hyvää kannattaa odottaa :)
Mikäköhän noissa norjalaisissa on kun niin monella tuntuu olevan suhde heidän kanssaan :) Itselläni oli myös mutta ikävä kyllä ei tominut pidemmän päälle :( Ja totta että ei tuommoiset parin sadan kilometrin välimatkat pitäsi olla haitaksi :)
Kiitti tosi paljon tosta ihanasta tarinasta!:) Mul on nimittäin täl hetkel melko samanlainen tilanne.. eli tapasin lomamatkalla vuotta vanhemman pohjoismaalaisen pojan johon rakastuin. (oon ite 17v.) En oo ikinä tuntenu samoin ketää kohtaa ja just sellasesta poikaystävästä mä oon haaveillu koko pienen ikäni. Ollaan pidetty yhteyttä lähes päivittäin mutten tiiä et koska tullaan näkemään. Unelmoin siitä päivästä ku saatais olla yhdessä ja just tälläset tarinat rohkasee mua ja antaa valoa tulevaisuuteen. Vaik nyt tuntuu tosi epätodennäköseltä et voitais olla yhessä joskus nii ehkä on kuitenki hyvä muistaa, että never say never ja älä ikinä luovu unelmistasi!
Oikeesti on ihana lukea tuollaisia tarinoita, siinä samalla toivoo että voi kunpa omakin suhde kestäisi samalla lailla.
Tapasin viime juhannuksena elämäni rakkauden (siltä se ainakin tuntuu ja se tunne on molemmin puoleinen), harmiksemme saimme todeta että kilometrejä välisämme on reilu 200. Juhannuksesta noin kaks kuukautta eteenpäin, näimme sitten uudestaan ja kyllähän se rakkaus siitä sitten syttyi. Nähdään noin joka toinen viikonloppu ja joskus joka viikonloppu, ja ikävän kanssa on oppinut elämään, vaikka se ei koskaan ole helppoa, mutta kun tietää että kyllä se oman kullan taas kohta näkee, niin jaksaa, kun ajattelee tulevaa!
Ollaan oltu yhdessä nyt 11kk ja täytyy myöntää, että vieläkin on välillä tunne, että mitäs jos se toinen ei olekkaan niin tosissaan kun väittää. Mutta sitten alan ajattelemaan ja tulen siihen tulokseen, että pakkohan hänen on tosissaan olla kun niin kaukaa tulee minun luo ja niin kauan (toisaalta) olemme yhteyttä pitäneet ja rakastaneet!
Eniten todellakin sydäntä raastoi kavereiden kommentit kaukosuhteesta. Tuli "Kuinka sä voit luottaa siihen?" "Et sä voi tietää mitä se siellä tekee kun sä et ole siellä!" Ja tyyliin, että "Miettisit nyt vähän". Kaikista pahimmalta musta tuntui silloin kun meidän yhteinen taival oli vasta alussa kun paras kaveri tokasi mulle kun olimme juomassa että "Nyt unohdat sen jätkän! Kato tuota, käy iskemässä se!!" Sitä tunnetta ei voi käsittää kun paras kaveri sanoi noin! Sanoin sille että mulla ei ole aikomustakaan unohtaa kultaani, koska en ikinä voinut osata kuvitella sellaista rakkautta omalle kohdalleni!
Nyt tässä syksyn aikana minun olisi tarkoitus muuttaa kotipaikkakunnaltani kultani luo. Jännittää ja samalla pelottaa, että mitäs jos juttu ei toimi...
Kaikille kaukosuhteessa eläville ja niille jotka ovat jo kultansa kanssa muuttaneet yhteen, ONNEA!! Ja todellakin kaukosuhde koettelee rakkautta, mutta todellisella rakkaudella saa kaukosuhteenkin kestämään!!!!
Mutta luottavaisena ja sydän täynnä rakkautta kuljen kohti tulevaa!!