erilaiset kasvatusnäkemykset

Mulla on mieheni kanssa ihan erilaiset näkemykset siitä, miten lapsia pitäisi kasvattaa. Minä ärähdän nopeasti, silloin kun oma sietokynnys ylittyy ja sitten asia on hoidettu. Turhaa rutinaa en jaksa. Mieheni kuuntelee ja keskustelee ja perustelee lapsille omia rajojen asettamisiaan.

Mielestäni miehen on helpompi saada lapset tottelemaan, sillä jo miehen matalampi ääni tekee sen, että lapsi pysähtyy ja kuuntelee. Naisena joudun olemaan toisella tavalla jämäkkä.

Erilaisissa tavoissa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta nyt asiasta on alkanut tulla ongelma. Mieheni on alkanut huomauttelemaan minulle lasten kuullen, että voisin käyttäytyä toisella tavalla. Kun komennan lapsia, niin mieheni ilmestyy vaikka toisesta huoneesta katsomaan, mitä tapahtuu aivankuin varmistamaan, että minä en tee mitään pahaa lapsille. Lapsetkin huomaavat asian.

Mieheni on nyt kotona - työtön - lasten kanssa ja minä olen antanut hänen hoitaa kotia niinkuin on parhaaksi nähnyt. Käykö tässä väkisin niin, että se vanhempi joka on kotona alkaa määräilemään sitä työssäolevaa puolisoa? Näinhän on perinteisesti silloin, kun nainen hoitaa lapsia kotona. Tästähän miehet valittavat. Meillä on vain roolit vaihtuneet.
189352
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 18

Vanhimmat

Lastenkasvatuksesta ei pitäisi ikinä riidellä lasten aikana ja lasten kuullen! Kun yksi kieltää tai komentaa, toinen ei ikinä saa mennä vesittämään tätä kieltoa/komentoa/käskyä!!!

Jos ollaan eri mieltä, siitä puhutaan myöhemmin, kun lapset ei ole kuulemassa. Ja perustellaan, miksi on eri mieltä jostain kasvatusmetodista tai toimintatavasta, kiellosta tai sallimuksesta.

Ei saa vetää mattoa puolison jalkojen alta lastenkasvatusasioissa! Ylitse ei saa kävellä! Tätä ei saa tehdä puoliso, ei isovanhemmat, ei kukaan!!

Kun miehesi moittii sinua lasten kuullen, käy ennenpitkää niin, etteivät lapset sinua kunnioita missään asiassa. He eivät välitä sinun kommenteistasi, olivatpa ne mitä tahansa; hyvää ja kannustavaa, kehoituksia tai kieltoja tai ihan mitä vaan.
He eivät kuuntele sinua. Viittaavat kintaalla: tuossa se äiti taas karjuu ja huutaa, ei välitetä siitä...
Tuossa se äiti yrittää jotain sanoa ja määrätä (kotiintuloajat, vaatetus sään mukaisesti tms.) antaa sen hölistä..

Nimimerkillä kokemusta tästä on!!

Keskustelepa asian tästä puolesta miehesi kanssa!!

Äänestä
  • "Lastenkasvatuksesta ei pitäisi ikinä riidellä lasten aikana ja lasten kuullen! Kun yksi kieltää tai komentaa, toinen ei ikinä saa mennä vesittämään tätä kieltoa/komentoa/käskyä!!!"

    Tuosta olen aivan samaa mieltä ja olen siitä miehelleni puhunutkin. Olen perustellut mielipidettäni sillä, että vanhempien yhtenäisyys on lapsille aina hyvästä. Mieheni mielestä lapsen oikeus parempaan (eli hänen mieleiseensä) kohteluun on tärkein. Ihan hyvä mielipide sinänsä, mutta kun itse en toimia lapsia vastaan vaan ainoastaan omalla persoonallani, johon kuuluu toisenlainen temperamentti kuin miehelläni.

    Lapseni kyllä edelleenkin kunnioittavat minunkin komentojani, mutta tilanne ei silti ole heille hyvä.

    Äänestä

Lasten kasvatus vaatii pitkää pinnaa ja tuollainen äriseminen ei ole paras tapa. Kotona oleva puoliso saa väistämättä dominoivan aseman perheessä. Joten on aivan hyvä, että miehellä on päävastuu kodin hoidossa.

Äänestä
  • Jokaisella ihmisellä on oikeus olla omalainen persoonansa. Vai vaaditko sinä lapsiasi olemaan tietynlaisia, reagoimaan iloon, suruun, vihaan ja kiukustumiseen vain ja ainoastaan tietyllä tavalla - esim. samalla tavalla kuin sinä? Kaikkien lasten?
    Kun Mikko on onnellinen, hän hihkuu ilosta. Minna taas hymyilee hillitysti. Suuttuessaan Pekka menee huoneeseensa murjottamaan eikä kerro kellekään mitään. Viivi taas polkee jalkaa ja kiukuttelee ja "uhkailee" vievänsä vanhempansa kaatopaikalle ja sitä rataa.
    Koska Matti-isän mielestä on vain yksi ja ainoa oikea tapa ilmaista ilon ja vihan/ suuttumuksen tunteita, hän kieltää, estää ja komentaa väärällä tavalla reagoivia lapsiaan reagoimasta.

    "niin, ole vain vaihainen, mutta sinä et saa polkea jalkaa etkä sanoa ääneen sitä; sinun on toimittava kuten Pekan ja mentävä murjottamaan"

    "kiva että pidät tästä asiasta. En kuitenkaan kestä nähdä sinun ilonpurkaustasi, ole kuten siskosi Minna ja hymyile somasti kun olet ilahtunut"

    Voi lapsiparkoja!
    Miten ahdistuneita heistä aikuisina tuleekaan!

    - ei, et tietenkään kiellä lapsiasi tämmöisestä , ethän?
    Mutta ikuisena ihminen ei saakaan enää olla oma persoonansa, tai viimeistään sitten kun on ÄITI , täytyy mahtua tiettyyn muottiin. Siinä on määritelty mm. se, millaisella tavalla äidillä on oikeus ja lupa ilmaista ilonsa, vihansa, kiukkunsa, väsymyksensä, onnentunteensa.

    Äiti ei saa olla omanalinen persoona. Hänellä ei saa olla omaa temperamenttiaan. Ainakaan, jos se "rönsyää" liikaa. Äidin kuuluu olla pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä, väsymätön, uupumaton. Äiti puhuu pehmoisella, hyrisevällä ja hymisevällä ja vähän lässyttävällä äänellä, ja käyttää usein ja runsaasti sanaa "kultaseni". Äiti puhuu itsestään ja lapsestaan kolmannessa persoonassa. Äityden myötä naisen nimeksi vaihtuu nimi Äiti.
    Isä sen sijaan saa pitää sen etunimensä.
    Kun Äiti on vihainen, äiti katsoo lempeästi lastaan ja sanoo: kultaseni, nyt Äiti on vähän surullinen, kultaseni, ethän tee noin..

    Kun äiti on iloinen, äiti hymyilee somasti ja hillitysti ja katsoo hyväksyvästi Kultastaan.

    Äidillä ei ole lupa nauraa ääneen. Ei ainakaan isoon ääneen. Se saattaa järkyttää pientä lasta. Äidillä ei ole lupa suuttua, ei korottaa ääntään, ei sanoa napakasti, koska silloinkin äänensävy on ns. kova. Se nimenomaan järkyttää! - jos ei itse lasta, niin ainakin kaikenmaailman matteja.

    Äänestä

  • mammas kirjoitti:

    Jokaisella ihmisellä on oikeus olla omalainen persoonansa. Vai vaaditko sinä lapsiasi olemaan tietynlaisia, reagoimaan iloon, suruun, vihaan ja kiukustumiseen vain ja ainoastaan tietyllä tavalla - esim. samalla tavalla kuin sinä? Kaikkien lasten?
    Kun Mikko on onnellinen, hän hihkuu ilosta. Minna taas hymyilee hillitysti. Suuttuessaan Pekka menee huoneeseensa murjottamaan eikä kerro kellekään mitään. Viivi taas polkee jalkaa ja kiukuttelee ja "uhkailee" vievänsä vanhempansa kaatopaikalle ja sitä rataa.
    Koska Matti-isän mielestä on vain yksi ja ainoa oikea tapa ilmaista ilon ja vihan/ suuttumuksen tunteita, hän kieltää, estää ja komentaa väärällä tavalla reagoivia lapsiaan reagoimasta.

    "niin, ole vain vaihainen, mutta sinä et saa polkea jalkaa etkä sanoa ääneen sitä; sinun on toimittava kuten Pekan ja mentävä murjottamaan"

    "kiva että pidät tästä asiasta. En kuitenkaan kestä nähdä sinun ilonpurkaustasi, ole kuten siskosi Minna ja hymyile somasti kun olet ilahtunut"

    Voi lapsiparkoja!
    Miten ahdistuneita heistä aikuisina tuleekaan!

    - ei, et tietenkään kiellä lapsiasi tämmöisestä , ethän?
    Mutta ikuisena ihminen ei saakaan enää olla oma persoonansa, tai viimeistään sitten kun on ÄITI , täytyy mahtua tiettyyn muottiin. Siinä on määritelty mm. se, millaisella tavalla äidillä on oikeus ja lupa ilmaista ilonsa, vihansa, kiukkunsa, väsymyksensä, onnentunteensa.

    Äiti ei saa olla omanalinen persoona. Hänellä ei saa olla omaa temperamenttiaan. Ainakaan, jos se "rönsyää" liikaa. Äidin kuuluu olla pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä, väsymätön, uupumaton. Äiti puhuu pehmoisella, hyrisevällä ja hymisevällä ja vähän lässyttävällä äänellä, ja käyttää usein ja runsaasti sanaa "kultaseni". Äiti puhuu itsestään ja lapsestaan kolmannessa persoonassa. Äityden myötä naisen nimeksi vaihtuu nimi Äiti.
    Isä sen sijaan saa pitää sen etunimensä.
    Kun Äiti on vihainen, äiti katsoo lempeästi lastaan ja sanoo: kultaseni, nyt Äiti on vähän surullinen, kultaseni, ethän tee noin..

    Kun äiti on iloinen, äiti hymyilee somasti ja hillitysti ja katsoo hyväksyvästi Kultastaan.

    Äidillä ei ole lupa nauraa ääneen. Ei ainakaan isoon ääneen. Se saattaa järkyttää pientä lasta. Äidillä ei ole lupa suuttua, ei korottaa ääntään, ei sanoa napakasti, koska silloinkin äänensävy on ns. kova. Se nimenomaan järkyttää! - jos ei itse lasta, niin ainakin kaikenmaailman matteja.

    Minun mielestäni on ihan ymmärrettävää että vanhemmat ovat erilaisia ja käyttäytyvät hieman eritavoin lapsiaan kohtaan,mutta suunnilleen yhteinen sävel kasvatuksessa on löydyttävä muuten tulee ongelmia.
    Kyllä saa ja tuleekin olla napakka kun tilanne sitä vaatii,mutta karjuminen on turhaa ja näyttää erittäin huonoa esimerkkiä lapsille.
    Rajat on rakkautta mutta kyllä sitä itsehillintääkin pitää vanhemmilta löytyä.

    Äänestä

  • mammas kirjoitti:

    Jokaisella ihmisellä on oikeus olla omalainen persoonansa. Vai vaaditko sinä lapsiasi olemaan tietynlaisia, reagoimaan iloon, suruun, vihaan ja kiukustumiseen vain ja ainoastaan tietyllä tavalla - esim. samalla tavalla kuin sinä? Kaikkien lasten?
    Kun Mikko on onnellinen, hän hihkuu ilosta. Minna taas hymyilee hillitysti. Suuttuessaan Pekka menee huoneeseensa murjottamaan eikä kerro kellekään mitään. Viivi taas polkee jalkaa ja kiukuttelee ja "uhkailee" vievänsä vanhempansa kaatopaikalle ja sitä rataa.
    Koska Matti-isän mielestä on vain yksi ja ainoa oikea tapa ilmaista ilon ja vihan/ suuttumuksen tunteita, hän kieltää, estää ja komentaa väärällä tavalla reagoivia lapsiaan reagoimasta.

    "niin, ole vain vaihainen, mutta sinä et saa polkea jalkaa etkä sanoa ääneen sitä; sinun on toimittava kuten Pekan ja mentävä murjottamaan"

    "kiva että pidät tästä asiasta. En kuitenkaan kestä nähdä sinun ilonpurkaustasi, ole kuten siskosi Minna ja hymyile somasti kun olet ilahtunut"

    Voi lapsiparkoja!
    Miten ahdistuneita heistä aikuisina tuleekaan!

    - ei, et tietenkään kiellä lapsiasi tämmöisestä , ethän?
    Mutta ikuisena ihminen ei saakaan enää olla oma persoonansa, tai viimeistään sitten kun on ÄITI , täytyy mahtua tiettyyn muottiin. Siinä on määritelty mm. se, millaisella tavalla äidillä on oikeus ja lupa ilmaista ilonsa, vihansa, kiukkunsa, väsymyksensä, onnentunteensa.

    Äiti ei saa olla omanalinen persoona. Hänellä ei saa olla omaa temperamenttiaan. Ainakaan, jos se "rönsyää" liikaa. Äidin kuuluu olla pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä, väsymätön, uupumaton. Äiti puhuu pehmoisella, hyrisevällä ja hymisevällä ja vähän lässyttävällä äänellä, ja käyttää usein ja runsaasti sanaa "kultaseni". Äiti puhuu itsestään ja lapsestaan kolmannessa persoonassa. Äityden myötä naisen nimeksi vaihtuu nimi Äiti.
    Isä sen sijaan saa pitää sen etunimensä.
    Kun Äiti on vihainen, äiti katsoo lempeästi lastaan ja sanoo: kultaseni, nyt Äiti on vähän surullinen, kultaseni, ethän tee noin..

    Kun äiti on iloinen, äiti hymyilee somasti ja hillitysti ja katsoo hyväksyvästi Kultastaan.

    Äidillä ei ole lupa nauraa ääneen. Ei ainakaan isoon ääneen. Se saattaa järkyttää pientä lasta. Äidillä ei ole lupa suuttua, ei korottaa ääntään, ei sanoa napakasti, koska silloinkin äänensävy on ns. kova. Se nimenomaan järkyttää! - jos ei itse lasta, niin ainakin kaikenmaailman matteja.

    Olipa mukava lukea viestisi, taisin tavoittaa saman allonpituuden. Eniten nauratti:

    "Äidin kuuluu olla pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä, väsymätön, uupumaton. Äiti puhuu pehmoisella, hyrisevällä ja hymisevällä ja vähän lässyttävällä äänellä, ja käyttää usein ja runsaasti sanaa "kultaseni". Äiti puhuu itsestään ja lapsestaan kolmannessa persoonassa. Äityden myötä naisen nimeksi vaihtuu nimi Äiti."

    Niinhän meille yritetään uskotella. Persoonallisuus kunniaan!

    Äänestä

  • mammas kirjoitti:

    Jokaisella ihmisellä on oikeus olla omalainen persoonansa. Vai vaaditko sinä lapsiasi olemaan tietynlaisia, reagoimaan iloon, suruun, vihaan ja kiukustumiseen vain ja ainoastaan tietyllä tavalla - esim. samalla tavalla kuin sinä? Kaikkien lasten?
    Kun Mikko on onnellinen, hän hihkuu ilosta. Minna taas hymyilee hillitysti. Suuttuessaan Pekka menee huoneeseensa murjottamaan eikä kerro kellekään mitään. Viivi taas polkee jalkaa ja kiukuttelee ja "uhkailee" vievänsä vanhempansa kaatopaikalle ja sitä rataa.
    Koska Matti-isän mielestä on vain yksi ja ainoa oikea tapa ilmaista ilon ja vihan/ suuttumuksen tunteita, hän kieltää, estää ja komentaa väärällä tavalla reagoivia lapsiaan reagoimasta.

    "niin, ole vain vaihainen, mutta sinä et saa polkea jalkaa etkä sanoa ääneen sitä; sinun on toimittava kuten Pekan ja mentävä murjottamaan"

    "kiva että pidät tästä asiasta. En kuitenkaan kestä nähdä sinun ilonpurkaustasi, ole kuten siskosi Minna ja hymyile somasti kun olet ilahtunut"

    Voi lapsiparkoja!
    Miten ahdistuneita heistä aikuisina tuleekaan!

    - ei, et tietenkään kiellä lapsiasi tämmöisestä , ethän?
    Mutta ikuisena ihminen ei saakaan enää olla oma persoonansa, tai viimeistään sitten kun on ÄITI , täytyy mahtua tiettyyn muottiin. Siinä on määritelty mm. se, millaisella tavalla äidillä on oikeus ja lupa ilmaista ilonsa, vihansa, kiukkunsa, väsymyksensä, onnentunteensa.

    Äiti ei saa olla omanalinen persoona. Hänellä ei saa olla omaa temperamenttiaan. Ainakaan, jos se "rönsyää" liikaa. Äidin kuuluu olla pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä, väsymätön, uupumaton. Äiti puhuu pehmoisella, hyrisevällä ja hymisevällä ja vähän lässyttävällä äänellä, ja käyttää usein ja runsaasti sanaa "kultaseni". Äiti puhuu itsestään ja lapsestaan kolmannessa persoonassa. Äityden myötä naisen nimeksi vaihtuu nimi Äiti.
    Isä sen sijaan saa pitää sen etunimensä.
    Kun Äiti on vihainen, äiti katsoo lempeästi lastaan ja sanoo: kultaseni, nyt Äiti on vähän surullinen, kultaseni, ethän tee noin..

    Kun äiti on iloinen, äiti hymyilee somasti ja hillitysti ja katsoo hyväksyvästi Kultastaan.

    Äidillä ei ole lupa nauraa ääneen. Ei ainakaan isoon ääneen. Se saattaa järkyttää pientä lasta. Äidillä ei ole lupa suuttua, ei korottaa ääntään, ei sanoa napakasti, koska silloinkin äänensävy on ns. kova. Se nimenomaan järkyttää! - jos ei itse lasta, niin ainakin kaikenmaailman matteja.

    Siinä vasta hyvä puheenvuoro. Ihan oikein. Ainaiset odotukset äideiltä ja äitien syyllistäminen ovat niin tavallista heinää, että huh huh, monet jatkavat äidin syyllistämistä vielä aikuisenakin,luullakseni etupäässä miehet, koska äiti on varhaislapsuudessa usein nähty täydellisyyden perikuvana, ja iän karttuessa käy ilmi, että äitikin on vain ihminen.(Poikien itsenäistyminen äidistä on täysin toisenlainen prosessi kuin tytöillä.) Uskon, että mies, joka ei ole rakentanut tervettä suhdetta äitiinsä, kahden aikuisen välistä suhdetta, ei osaa kohdella omaakaan naistaankaan kunnioittavasti. On tietysti totta, että lastenkasvatuksessa kaivataan kärsivällisyyttä jne. fyysinen väkivalta, nöyryyttäminen ja lasten asettaminen syntipukeiksi kaikkeen on väärin. Silti jokaisella on oma persoonansa, toinen on räväkämpi toinen keskustelevampi. On väärin, että toinen puoliso mollaa toisen käytäntöjä, elleivät nämä ole karkeasti haitallisia lapsille (em. esimerkit). LAPSIA EI KOSKAAN SAA ASETTAA VANHEMPIEN RIITOJEN VÄLIIN!!!!!!!!!!1

    Äänestä

Nämä käskyt "kolahtavat" joka kerta

1. Minä olen vasta lapsi, sinun kauttasi olen olemassa, älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia
2. Älä turhaan moiti minua, sillä mitä enemmän moitit, sitä vähemmän sinun sanasi merkitsevät minulle.
3. Muista pyhittää aikaasi myös minulle, sillä miten käytät aikaasi, niin jaat sydämesi, ja jollet sinä minua rakasta, ei minusta koskaan tule ihmistä.
4. Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi, jotta myös hän oppisi kunnioittamaan elämää sekä itsessään, että muissa olennoissa.
5. Älä tapa tunteitani, ajatuksiani tai yrityksiäni, vähättelemällä, välinpitämättömyydellä, uhkailemalla tai pilkkaamalla, sillä minun pienet asiat ovat minulle suuria, etkä sinäkään osannut pienenä kaikkea.
6. Älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä eniten.
7. Älä varasta elämääni asettamalla kannettavakseni sinun täyttymättömiä toiveitasi, kaunojasi tai harhojasi, sillä minun on tehtävä omat erehdykseni.
8.Älä anna väärää todistusta todellisuudesta tyrkyttämällä omaa katsomustasi, sillä minun tulee saada uskoa, vaikket sinä uskoisi, toivoa, vaikket sinä toivoisi, sillä varsin pian minä tulen huomaamaan, ettet sinä ole kaikkitietävä eikä se sinun arvoasi vähennä, jos olet antanut minulle mahdollisuuden.
9. Älä himoitse asioita, jotka eivät ole sen arvoisia, sillä sinun halusi eivät voi olla vaikuttamatta minun elämääni.
10. Älä anna kaikkea, mitä minä haluan, sillä vapaamielisyytesi on niin usein välinpitämättömyyttä, anteliasuutesi huonoa omaatuntoa, suvaitsevuutesi ihanteitten sortumisesta syntynyttä voimattomuutta, taipuvaisuutesi tyhmää mielipiteettömyyttä, joustavuutesi periaatteettomuutta ja mukavuudenhalua

Äänestä

ei se ole varsinaista kasvatusta, jos ärjähtelee. En ihmettele yhtään jos lapsenne uskovat miestäsi paremmin. En minäkään kunnioita ihmisiä jotka karjuvat. Kyllä ne lapsukaiset sinuakin uskoisivat jos sinulla olisi kärsivällisyyttä puhua heille.
Kyllä nyt valehtelet itsellesi jos kuvittelet, että miehen matala ääni on syynä...ei ei.
Kyllä minäkin huomauttaisin jos jatkuvaan toinen vanhemmista karjuisi.
Onko jo sinun lapsuudessasi ollut tyylinä hoitaa asiat karjumalla, sehän selittäisi oman käytöksesi.
Ja onko todella niin, että kotona oleva puoliso alkaa määräillä....ompa teillä asiat ikävästi....

Äänestä

Toivottavasti huomaat, että ärähtely ei ole kasvatusta, ja kuten itse sanot: "kun oma sietokynnys ylittyy ja sitten asia on hoidettu." Eli kyseessä on vain oma kärsivällisyyden puutteesi. Lapset ovat yleensä sosiaalisesti erittäin hoksaavaisia. Heidän kanssaan nimenomaan tulee keskustella rajoista ja perustella järkevästi säännöt. Huutamalla lapsille aliarvioit heitä pahasti, ja sitä paitsi huutaminen on erittäin epäkohteliasta ja aiheuttaa vastapuolessa vain ahdistusta, pelkoa ja vihaa. Miehesi yrittää suojella lapsia, joten muuta pian tapojasi. Ristiriitatilanne vanhempien välillä on haitallista lapsille.

Äänestä
  • Nyt taisi muutamalla kirjoittajalla syntyä ihan erilainen mielikuva minun perheeni todellisuudesta, kuin mitä se oikeasti on.

    Minulle termi "ärähtää" ei tarkoita karjumista ja huutamista tai lasten moittimista tai alistamista tai muuta yhtä negatiivista. Minulle se on temperamenttiin liittyvä nopea tapa ilmaista lapselle, että minun rajani tuli nyt vastaan ja nyt on lapsen aika totella. Kukin tietysti tulkitsee lukemansa oman viitekehyksensä mukaan.

    Lapseni ovat mukavia ja tottelevaisia ipanoita, joiden kanssa halaamme paljon ja kerromme päivittäin tykkäämistämme. Silti kasvatan ja laitan rajoja, joita teen omalla temperamentillani eli välillä ärähdän.

    Äänestä

Täällä on muutama "säikähtänyt" alkuperäisen kirjoittajan ärähdyksiä. Miksi ihmeessä? Ihmisillä on erilaisia tempperamentteja. Lapset kyllä osaavat tulkita omia vanhempiaan ja osaavat asettaa ärähdykset yms. oikeisiin mittasuhteisiin. Ajatelkaa nyt esim. vaikka italialaisia perheitä. Kyllä niihin ääntä mahtuu! Ja ovatko italialaiset lapset sitten jotenkin erityisen ahdistuneita? (Lastenpsykiatri Siekkinenkin on todennut ettei ns. italialainen temperamentti vahingoita lasta.)
Itsehillintä on ihan hyvä juttu joo, mutta äidin ahdistuminen omasta luonteestaan on kyllä pahempi asia kuin itsehillinnän puute. Minä olen itse kuohahtelevaa tyyppiä ja voin kyllä joskus ihan karjaistakin, mutta aina jälkeenpäin jutellaan kaikista riitatilanteista...
Mieheni on hyvin "itsehillinnäisestä" kodista ja jossain vaiheessa huomasin hänen säikähtävän purkauksiani häntä kohtaan. Niinpä kokosin itsehillintäni ja se syöpyikin minuun niin lujasti että nytpä parisuhteemme on aivan tulehduspisteessä kun ei kumpikaan tuuleta niitä pikku harmistuksen aiheita vaan ne ovat patoutuneet tuonne syvälle jonnekkin epämääräiseksi möykyksi. Se olen varmaan minä joka kohta poksahdan, mieheni eläisi varmaan hautaan asti tässä yhä etäännyttävämmässä parisuhteessa möykkyineen.
Niin että minä olen vain iloinen jos lapsemme edes vähän oppisivat tuulettamaan tunteitaan, vaikka sitten huutamalla...

Äänestä
  • No, noin minäkin ajattelen. Lapset eivät pelästy vanhempiensa persoonallista tapaa toimia eivätkä mene siitä rikki. He oppivat tuntemaan vanhempansa ja oppivat sopeuttamaan oman toimintansa siihen. Se on niitä sosiaalisia taitoja.

    On aivan eri asia jos vanhempi tarkoituksellisesti pilkkaa ja karjuu epäoikeudenmukaisesti lapselleen. Siinä ei ole kyse persoonasta vaan ilkeydestä. Näiden kahden asian sekoittaminen on sitä oman viitekehyksen läpi asioiden näkemistä, josta kirjoitin aiemmin.

    Nimimerkin "äitikin" mies on elänyt perheessä jossa tunteita vain hillitään eikä oma persoonallinen tapa eli temperamentti pääse kasvamaan. Se ei mielestäni edistä ihmisen kokonaispersoonan hyvää kasvua. Kyllä meissä on tunteita tulvimalla, ei niitä tarvitse pelästyä! Eikös se niin mene, että ukkonen puhdistaa ilman..

    Äänestä

  • meela kirjoitti:

    No, noin minäkin ajattelen. Lapset eivät pelästy vanhempiensa persoonallista tapaa toimia eivätkä mene siitä rikki. He oppivat tuntemaan vanhempansa ja oppivat sopeuttamaan oman toimintansa siihen. Se on niitä sosiaalisia taitoja.

    On aivan eri asia jos vanhempi tarkoituksellisesti pilkkaa ja karjuu epäoikeudenmukaisesti lapselleen. Siinä ei ole kyse persoonasta vaan ilkeydestä. Näiden kahden asian sekoittaminen on sitä oman viitekehyksen läpi asioiden näkemistä, josta kirjoitin aiemmin.

    Nimimerkin "äitikin" mies on elänyt perheessä jossa tunteita vain hillitään eikä oma persoonallinen tapa eli temperamentti pääse kasvamaan. Se ei mielestäni edistä ihmisen kokonaispersoonan hyvää kasvua. Kyllä meissä on tunteita tulvimalla, ei niitä tarvitse pelästyä! Eikös se niin mene, että ukkonen puhdistaa ilman..

    Äidithän eivät saisi olla temperamenttisia. Se ei ole Hyvää Äitiyttä eikä Hyvää Kasvatusta ja niin edelleen.

    Jostakin syystä "räväkkä" äiti kauhistuttaa monia ihmisiä. He moittivat, arvostelevat, tuomitsevat, ovat sitä mieltä että äiti on Huono äiti, koska komentaa lastaan ja myös vaatii että lapsi tottelee.
    Minua itseäni ärsyttää ihan tavattomasti semmoset pehmoiset lässyvättävät äidit, jotka kauppajonossa tai jossain muualla julkisella paikalla lässyttävät raivoavalle lapselleen tai eivät saa mitään otetta lapseensa. Lempeästä kiellosta huolimatta lapsi tekee mitä tekee ja äiti ei puutu siihen: äiti ei MENE ja OTA sitä lasta pois siitä "kielletystä paikasta" missä tenava sitten onkin....

    Kaikille temperamenttisten äitien tuomitsijoille voin lohduttaa että minun kaksi lähes aikuista lastani ovat ihan tasapainoisia, normaaleja nuoria aikuisia, jotka käyvät töissä ja opiskelevat ja ovat itsenäisiä ja ajattelevia ja empaattisia yksilöitä, vaikka heillä tämmönen kuohahteleva, temperamenttinen ja ajoittain myös karjuva äiti onkin . Itse asiassa lapseni , etenkin jo kotoa pois muuttanut täysi-ikäinen tyttäreni, on hyvinkin ylpeä minusta. Voin tehdä sellaista, mitä muiden äidit eivät ilkeä: esim. voin leikkipainia teinipojan kanssa linnanmäellä. Voin "tanssia tangoa" tyttären kanssa koulussa (avoimien ovien/ vanhemmat tervetulleita osallistumaan ohjelmaan yms) .

    Kun normaalijärkinen lapsi typerehtii tai käyttäytyy huonosti jossakin, minusta siihen on puututtava heti, ei vasta kotona. Ja ehkä asiasta on sanottu satoja kertoja, eikä lapsi ota kuuleviin korviinsa. Ja sitten lopulta komento ja karjaisu: etkö sinä usko! niihin EI kosketa! täällä ei juoksennella! en osta!

    En puhu 2vuotiaasta. Puhun isommasta. Mutta 2 vuotiaskin osaa käyttää tilannetta hyväkseen. Ja äidillä on oikeus olla omanalisensa persoona myös 2 vuotiaalle.

    On kiva, etten ole maailman ainoa temperamenttinen (karjuva, ärähtävä) äiti. Onneksi siis meela ja äitikin on olemassa. Rakastakaamme lapsiamme ja itseämme omalla tavallamme!

    Äänestä

  • Minä olen myös sitä sorttia, että joskus korotan ääntäni, jos mikään muu ei auta eikä mene perille. Tai jos suutahdan. Jälkeenpäin sitten tietysti selitän lapselle, miksi tein niin. Kyllä lapsen pitää oppia, että aikuinenkin voi suuttua jos häntä tarpeeksi koetellaan!

    Sitä paitsi lapsemme on luonteeltaan samanlainen kuin minäkin, eli suuttuu helposti, mutta leppyy sitten hetkessä. Ja huutaa suutuksissaan. Minusta tällainen äkkipikainen tyyppi, mikä minäkin olen, kuuntelee parhaiten omaa kieltään. Mitkään lempeät lässytykset eivät ainakaan minuun ole koskaan tepsineet.

    Tämä on minun tapani kasvattaa, eikä mielestäni yhtään sen perempi tai huonompi kuin jonkun toisen tapa. Eikä lapsestamme ole tullut ahdistunutta eikä kieroutunutta persoonaa (kohta murrosikäinen), joten tuohon väittämään, jonka joku tuossa taaempana esitti, en usko.

    Se on tietysti eri asia, jos lapselle huudetaan koko ajan; naapurini äiti tekee näin ja siinä on kyllä käynyt niin, että lapset ovat tottuneet ainaiseen huutoon, eivätkä enää reagoi siihen juuri mitenkään, saatikka tottele äitiään. Muuten kyllä ovat iloisia ja vilkkaita lapsia, eivät mitään ahdistuneita nurkassa kyyhöttäjiä.

    Kohtuus kuitenkin kaikessa.

    Äänestä

  • -P- kirjoitti:

    Minä olen myös sitä sorttia, että joskus korotan ääntäni, jos mikään muu ei auta eikä mene perille. Tai jos suutahdan. Jälkeenpäin sitten tietysti selitän lapselle, miksi tein niin. Kyllä lapsen pitää oppia, että aikuinenkin voi suuttua jos häntä tarpeeksi koetellaan!

    Sitä paitsi lapsemme on luonteeltaan samanlainen kuin minäkin, eli suuttuu helposti, mutta leppyy sitten hetkessä. Ja huutaa suutuksissaan. Minusta tällainen äkkipikainen tyyppi, mikä minäkin olen, kuuntelee parhaiten omaa kieltään. Mitkään lempeät lässytykset eivät ainakaan minuun ole koskaan tepsineet.

    Tämä on minun tapani kasvattaa, eikä mielestäni yhtään sen perempi tai huonompi kuin jonkun toisen tapa. Eikä lapsestamme ole tullut ahdistunutta eikä kieroutunutta persoonaa (kohta murrosikäinen), joten tuohon väittämään, jonka joku tuossa taaempana esitti, en usko.

    Se on tietysti eri asia, jos lapselle huudetaan koko ajan; naapurini äiti tekee näin ja siinä on kyllä käynyt niin, että lapset ovat tottuneet ainaiseen huutoon, eivätkä enää reagoi siihen juuri mitenkään, saatikka tottele äitiään. Muuten kyllä ovat iloisia ja vilkkaita lapsia, eivät mitään ahdistuneita nurkassa kyyhöttäjiä.

    Kohtuus kuitenkin kaikessa.

    Olimme tuttavaperheen luona kyläilemässä. Siellä heidän suunnilleen omien lapsieni kanssa saman ikäiset lapsensa pelasivat valtapeliä eri tavoin. He pyörittivät vanhempiaan temppuilemalla heille annetuista hommista. Lopputuloksena oli, että näille lapsille hoettiin ja heitä houkuteltiin, mutta lapset voittivat valtataistelun ja vanhemmat tekivät lopulta lapsien homman.

    Minun lapseni katselivat kummissaan näiden lasten touhuja. Nuorimmainen yritti kokeilla samoja keinoja, mutta totesi yhden sanomisen jälkeen, että meidän sääntömme pätevät täälläkin. Jälkeenpäin lapseni sanoivat, että nämä tuttaviemme lapset käyttäytyvät huonosti ja epäreilusti.

    Olen hyvilläni siitä, että olen vetänyt omaa linjaani siinä, että asioista sanotaan kerran ja ehkä toisen ja sitten lapsen pitää jo totella. Kolmannella kerralla minä jo korotan ääntäni. Enempään ei ole tarvinnut mennä. Meillä asiat on hoidettu nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja aikaa ja energiaa jää siihen hullutteluun ja yhteiseen hyvään, kun se ei mene mittättömään kinasteluun.

    Äänestä

  • Mitä tyhjempi on kattila,sitä nopeammin se kuohahtaa-
    vahdi temperamenttiasi!

    Äänestä

Mielestäni miehesi on oikealla polulla ja kasvatus on molempien asia ja rajat on rakkautta ne pitäisi vanhemilla olla puhuttu ja molemmilla samat ajatukset eipäs joopas pois kasvatuksesta .
Lapset ovat hukassa mikäli talossa monia sääntöjä Miehen ja Naisen eroja ei kasvatuksessa ole vain yhteistyö on voimmavara.Jaksakaa jutella katselkaa jokin hyvä ruoka paikka ja nautikaa yhteisestä ajasta. iskä

Äänestä

Kommentoi aloitusta


meela kirjoitti:

Mulla on mieheni kanssa ihan erilaiset näkemykset siitä, miten lapsia pitäisi kasvattaa. Minä ärähdän nopeasti, silloin kun oma sietokynnys ylittyy ja sitten asia on hoidettu. Turhaa rutinaa en jaksa. Mieheni kuuntelee ja keskustelee ja perustelee lapsille omia rajojen asettamisiaan.

Mielestäni miehen on helpompi saada lapset tottelemaan, sillä jo miehen matalampi ääni tekee sen, että lapsi pysähtyy ja kuuntelee. Naisena joudun olemaan toisella tavalla jämäkkä.

Erilaisissa tavoissa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta nyt asiasta on alkanut tulla ongelma. Mieheni on alkanut huomauttelemaan minulle lasten kuullen, että voisin käyttäytyä toisella tavalla. Kun komennan lapsia, niin mieheni ilmestyy vaikka toisesta huoneesta katsomaan, mitä tapahtuu aivankuin varmistamaan, että minä en tee mitään pahaa lapsille. Lapsetkin huomaavat asian.

Mieheni on nyt kotona - työtön - lasten kanssa ja minä olen antanut hänen hoitaa kotia niinkuin on parhaaksi nähnyt. Käykö tässä väkisin niin, että se vanhempi joka on kotona alkaa määräilemään sitä työssäolevaa puolisoa? Näinhän on perinteisesti silloin, kun nainen hoitaa lapsia kotona. Tästähän miehet valittavat. Meillä on vain roolit vaihtuneet.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu