isäni nukkui pois vuonna 2008 olessani 20w..isäni kuolema tuli jokseenkin yllätyksenä,perussairauksia ei ollut.mutta alkoholia nautti suuresti.töissä kumminkin kävi.isäni oli kuollessaan 61 vuotias kuoli alkoholimyrkytykseen ja sydänkohtaukseen..vanhempani olivat eroneet jo 1991..nyt sitten äitini kuoli tammikuussa 2012.äitini lähtö oli onneaksi lempeä,sai lähteä rakkaan harrastuksen parissa.kirjan lukemisen..saman viikonloppuna olisi ollut isoveljeni pojan ristiäiset joista äitini oli niin tohkeissaan..eipä kerinnyt kuulemaan pojan nimeä ;( nyt tuntuu että ei jaksas enää...äiti oli mulle todella tärkeä..aina emme tulleet toimeen...mutta parhaani yritin..äitini oli vasta 55v kuollessaan...kuolema tuli todellakin yllätyksenä....aloitin syksyllä taas opiskelun josta äitini oli niin ylpeä..kaikille kehui että minun pojasta tulee kokki :) olin sairaslomalla äidin kuoleman jälkeen 3 viikkoa.jonka jälkeen koulu piti takiani hätäpalaverin jossa nenäni eteen lyötiin keskeytyspaperi.rehtori oli sen allekirjottanu valmiiksi..minun kuulemma pitää surra suru ekana pois ennen kuin voin käydä koulun loppuun...nyt sitä sitten ollaan päivät isossa omakotitalossa yksinään kun puoliso on töissä...ja nyt se ahistus iskee päin kasvoja...on niin pirun vaikee olla...kavereihin en jaksa pitää yhteyttä paitsi äidin parhaaseen kaveriin.josta tuli äidin kuoleman jälkeen minun paras kaveri...sille voi kertoa kaikki...tuntuu että suru repii kaikki vanhat haavat auki..serkkuni kuoli vuosi sitten 38 vuotiaana aivoinfarktiin ja kk sen perään enoni 55w kuoli syöpään..surua on ollut ihan tarpeeksi...neuvoja kuinka jaksaisin mennä eteenpäin?ja paskanjauhajat voi painua helvettiin!!kiitos
VANHEMPIEN KUOLEMA..
juuso87
4182
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin kuka meistä on sitten se paskan jauhaja: mitä sillä tarkoittanet? Läheisten menetys on kova paikka, meille jokasielle, mutta se on elämän laki. Yhtä varmaa kuin syntymien on sitten kuolema. Ja jos ei kuoltais, planeettamme olis ollut jo ajat sitten ylikansoitettu.
Itse olen menettänyt vanhempani suhteellisen nuorena ja nyt on tätini kuolemassa syöpään.
Jatka ystävyyttä ja surutyötä tuon äitisi ystävän ja muiden läheisten kanssa. Kyllä se ajan myötä alkaa helpottamaan ja sitä vain hyväksyy asian ja elämä jatkuu.
Sinulla purkautuu suru kirjoituksessa raivona: sekin kuuluu luonnolisena osan asiaan.
No minua ei ainakaan lohduttanut ne puheet, että "me jokainen kuolemme joskus" jne jne silloin, kun isäni kuoli vajaa vuosi sitten. Kyllähän tuon nyt jokainen tietää mutta ei paljon auta silloin kun on tilanne päällä ja suru suurimmillaan! Sitä ainakin itse pidin ns. paskan jauhamisena...
Itselleni isä oli myös todella tärkeä ja koen isän menetyksen siltä kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta ja pohja pudonnut elämältä. Tuntuu tavallaan todella yksinäiseltä nyt ja kuolemaa on niin vaikea käsittää. En voi ymmärtää vieläkään, että miten isää ei voi enää muka olla... On vaikeaa jatkaa elämää kun se muuttui niin paljon isän kuoleman myötä, mikään ei ole enää kuten ennen. Tähän on nyt vaan sopeuduttava vaikka vaikealta se tuntuukin. Välillä jopa niin vaikealta, että haluaisi vaan luovuttaa itsekin eikä hyväksyä tätä menetystä.
Jos tuntuu liian vaikealta jaksaa surunsa kanssa niin sitten kannattaa vaan rohkeasti pyytää apua jostain, mikä sitten itselleen tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta. Itse kävin muutaman kerran psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla mutta en saanut siitä oikein mitään irti, enemmän auttoi läheisten ihmisten kanssa juttelu. Niin monesti puhuin halki samat asiat, että sain jollain tavalla rauhan... Tämän viisaammin en osaa tähän kommentoida. Muuta kuin sen vielä, että tiedän miltä susta tuntuu. Voimia.
mun äiti kuoli äkillisesti 2 viikkoa sitten, 53-vuotiaana. Ei tätä tuskan määrää voi sanoilla kuvailla. Lapsilleni en osaa olla tukena ja en pysty nukkumaan edes noitten rauhottavien avulla.
Mun elämä ainakin on mullistunut ihan äkisti ja en tiiä saanko enää koskaan sitä raiteilleen. Äiti oli mun parhain ystävä ja ainoa tuki tässä maailmassa.
osanottoni ! pahoittelen puolestasi, turhan aikaisin menetit vanhempasi.oisi ehkä kuitenkin parempi jos ett oisi päiviä yksin kotona vaan yrittäisit saada arkeesi sisältöä.
suru täytyy läpikäydä jotta sen kanssa oppii elämään. itse menetin vanhempani puolenvuoden välein, en kerinnyt sureen kun vasta myöhemmin. välillä en edes muistanut kenen hautajaisia järjestin. jälkeenpäin kyselin vain että miten mä siitä selvisin ? pidin kirjaa tekemisistä ja niitä sit luin myöhemmin.
tsemppiä sinulle ! elämä on joskus niin epäoikeudenmukaista.