Vajaa vuosi sitten mieheni ilmoitti haluavansa
erota yli kymmenen yhteisen vuoden ja kolmen
pienen lapsen jälkeen. Syy oli ettei ollut varma
rakastaako minua. Se oli täysi shokki minulle ja
aloin epäillä toista naista. Mies leimasi minut
vainoharhaiseksi hulluksi, joksi kyllä
meinasinkin tulla, koska en saanut pakkoajatusta
mielestäni pois. Kyllästyin lopulta miehen
jahkailuun ja fyysiseen ja henkiseen etäisyyteen
ja heitin hänet ulos.
Pari kuukautta asuttuamme erillämme ja
mahdollisimman vähin kontaktein, hän tunnusti
toisen naisen olemassaolon mutta jätti hänet ja
toivoi pääsevänsä takaisin.
Minähän tietysti avosylin toivotin hänet takaisin
kotiin... rakkauteni ei ollut kuitenkaan loppunut
ja olinhan aavistanut asian oikean laidan.
Nyt olemme jonkin aikaa jatkaneet avioliittoamme,
ja ihme kyllä suhteemme seksielämää myöten on
parantunut. Silti minä olen aika katkera
kokemastani, masennuin syvästi silloin alkuun
kaikesta shokkihoidosta ja vaikka kasvoinkin
ihmisenä vaikeuksissa monta metriä, ei
hylkäämisen ja yksinäisyyden tunteet tahdo
unohtua.
Onko kellään kokemuksia, kuinka valtavan
pettymisen jälkeen pystyy jatkamaan yhdessä?
Luulen kyllä että onnistumme, mutta en haluaisi
olla inhottava "akka" joka pienistäkin riidoista
kaivaa sen pahimman virheen taas esiin, mieheni
katuu ihan oikeasti todella paljon ja kärsii
itsekin nyt kun on tajunnut kuinka paljon minua
satuttikaan.
Jos sinulla on kokemusta, kerro...
erota yli kymmenen yhteisen vuoden ja kolmen
pienen lapsen jälkeen. Syy oli ettei ollut varma
rakastaako minua. Se oli täysi shokki minulle ja
aloin epäillä toista naista. Mies leimasi minut
vainoharhaiseksi hulluksi, joksi kyllä
meinasinkin tulla, koska en saanut pakkoajatusta
mielestäni pois. Kyllästyin lopulta miehen
jahkailuun ja fyysiseen ja henkiseen etäisyyteen
ja heitin hänet ulos.
Pari kuukautta asuttuamme erillämme ja
mahdollisimman vähin kontaktein, hän tunnusti
toisen naisen olemassaolon mutta jätti hänet ja
toivoi pääsevänsä takaisin.
Minähän tietysti avosylin toivotin hänet takaisin
kotiin... rakkauteni ei ollut kuitenkaan loppunut
ja olinhan aavistanut asian oikean laidan.
Nyt olemme jonkin aikaa jatkaneet avioliittoamme,
ja ihme kyllä suhteemme seksielämää myöten on
parantunut. Silti minä olen aika katkera
kokemastani, masennuin syvästi silloin alkuun
kaikesta shokkihoidosta ja vaikka kasvoinkin
ihmisenä vaikeuksissa monta metriä, ei
hylkäämisen ja yksinäisyyden tunteet tahdo
unohtua.
Onko kellään kokemuksia, kuinka valtavan
pettymisen jälkeen pystyy jatkamaan yhdessä?
Luulen kyllä että onnistumme, mutta en haluaisi
olla inhottava "akka" joka pienistäkin riidoista
kaivaa sen pahimman virheen taas esiin, mieheni
katuu ihan oikeasti todella paljon ja kärsii
itsekin nyt kun on tajunnut kuinka paljon minua
satuttikaan.
Jos sinulla on kokemusta, kerro...
Vastaukset 10
Vanhimmat
minulla on suurin piirtein samanlainen tapahtuma
ketju takana päin.siitä on nyt noin 5vuotta mutta
silti välillä rupeaa epäilys kalvamaa että onko
mies pysynyt uskollisena.
vaikka yhteis elämämme sujuukin hyvin.
joskus jos puheemme eksyy tähän tapahtumaan niin
mieheni on kuin mitään ei olisi koskaan
tapahtunut.
anteeksi voi antaa muttei unohtaa.
tämä sanonta pitää kohdallani totta
Et ole itse syyllinen miehesi tekemisiin,muista.
Miehesi on velvollinen tekemään kaikkensa että,
saisi luottamuksesi takaisin.Sen myötä voit
itsekin pikkuhiljaa unohtaa.Kummallista kyllä
miehet tekevät sitä usein mutta auta armias jos
nainen tekee saman.Mikäs se sitten on.Minusta
miehestä voi käytää samaa sanaa.Olet oikeutettu
tuntemaan tunteesi loukattuna osapuolena.
Pidä kuitenkin urostasi silmällä,minä pitäisin.
Olen huomannut että olen nyt tosi epäluuloinen,
enkä täysin luota mieheeni vieläkään. Vaikka
senkin kyllä opin että omaan vaistooni mun
kannattaa eniten luottaa, huomasinhan ilman
mitään ennakkoepäilyitä ensimmäisen
pettämiskerran, vaikken sitä tunnetta siitä
sitten ottanutkaan todesta. No kukapa
ensimmäisenä uskoisi omassa elämässään tapahtuvan
sellaista...
Mutta mustasukkaisuus ja epäluuloisuus ovat niin
kuluttavia voimia, etten haluaisi joutua elämään
niiden kanssa koko loppuikääni. Toisaalta en
kuitenkaan usko että vaihtamalla paranisi,
tapahtunut vei uskoni kaikkiin ihmisiin, tai
ainakin miehiin, koska omastani en olisi koskaan
uskonut löytyvän sellaiseen valehteluun päin
naamaa pystyvää ihmistä..
Oikeastaan anteeksi olen jo antanut, en
kuitenkaan vielä ihan täydestä sydämestäni.
Mutta onko minulla oikeus "käydä läpi"
tapahtuneita asioita niin kauan kuin haluan,
vaarana on että mies kypsyy asian puimiseen.
Toisaalta en haluaisi jättää asioita sisälle
mätänemään, eikä ne toisaalta puhumalla muutu
miksikään. Olemme aika paljon asiasta kuitenkin
puhuneet, milloin asiallisesti ja milloin
vähemmän, ja on se monilta osin helpottanutkin.
Kiva kuulla että joku muu on ainakin selvinnyt
yhdessä vastaavasta elämässä eteenpäin!
Onko joku kokeillut parisuhdeterapiaa
vastaavanlaiseen ongelmaan ja onko auttanut?
Me kuitenkin pystymme puhumaan molemmat
tunteistamme. Onneksi.
Pikkuhiljaa tuon asian muisto haalenee, mutten
näkisi mitään syytä olla menemättä
parisuhdeterapiaan juttelemaan suhteenne
tulevaisuudesta. En usko, että on hirvittävän
järkevää kaivaa kokoajan esiin menneitä, vaan
pikemminkin keskustella tulevasta ja nykyisestä.
Kyllähän se katkeruus aina sopivan paikan tullen
ryöpsähtää mieleen, mutta pyri kohtelemaan
miestäsi niin kuin haluaisit itseäsikin
kohdeltavan, jos olisit katuva pettäjä. Tuskin
ilahtuisit jatkuvasta asiasta muistuttamisesta.
Parisuhdeterapian voisit aloittaa myös yksin,
ilman miestäsi ja ehkä ottaa hänet mukaan
myöhemmin, jollei hän ole ilahtunut ajatuksesta
nyt välittömästi.
turhaa sinä huolehdit, palkkaa kerran vuodessa
yksityisetsivä ja pyydä häntä selvittämään
tilanne. voit olla rauhallisin mielin, ja tiedät
että mikäli miehesi vielä temppuillee, sinä saat
siitä tiedon ja miehesi voi lähteä.
Eipä ihme, että masennuit koska sinulla on
muutenkin aika rankat ajat koska lapsesi ovat
pieniä ja tarvitsevat paljon huomiota ja hoivaa
ja silloin itsekin sitä miehen tukea tarvitsisi.
Lapsesi kasvavat ja olet yhä vapaampi tekemään
omia juttujasi ja silloin voi olla miehesi vuoro
tulla levottomaksi!
Sinuna pitäisin huolta itsestäni esim.
ulkonäöstäni se antaa hyvää oloa ja
itseluottamusta. Älä jätä omia kavereitasi vaan
yritä päästä heidän kanssaan ilman lapsia vaikka
kahvilaan.
Täällä netissä joku psykologi sanoi, että kyllä
sen tietää kun rakkaus loppuu ei siinä etsiviä
tarvita. Ehkä se on niinkin, mutta jos voit niin
ota selvää mitä ukkosi puuhailee. Ei nimittäin
ole kovin mukavaa tulla huijatuksi.
Itsekin olen saanut maistaa pettämisen katkeraa
kalkkia ja uskomatonta miten ihminen pystyykin
niin kirkkain silmin puhumaan läpiä päähänsä.
Sinuna en enää laskisi elämääni miehen varaan
vaan ottaisin ohjat omiin käsiini elämäni suhteen.
Jos yhtään lohduttaa niin katselepa vaan miten
nätit fiksut naiset joutuvat ihan samaan
tilanteeseen eli ei se sinun vikasi ollut, että
ukko vieraisiin lähti.
Itse olen jonkun aikaa sinkkuna pyörinyt ja
huomannut, että joka ukko on valmis seikkailuun
vaikka kotona olisi 10 lasta. Koskaan ei kukaan
ole sanonut, että rakastan vaimoani niin paljon
etten pettäisi häntä vaan on sanottu, että
rakastan vaimoani, mutta tules nyt kuiteski mun
kanssani hieman trallaa...
Missä on tosi rakkaus, sitoutuneisuus,
uskollisuus jne..ettei kaveria jätetä niinkuin
sinut ja että autetaan naista mäessä eli silloin
kun apua eniten tarvitsee.
Sitten uikutetaan tunnontuskissa tai missä lienee
kun ei ollutkaan elämä niin makoisaa uuden heilan
kanssa. Tai näytettiin ovea.
Kyllä sen jokainen osaa ajatella, että toi petti
vaimoansa se voi pettää minuakin yhtä hyvin koska
ei edes lapset painaneet puntarissa mitään, vaan
piti mennä vaan minne luolamiehen vaisto ohjasi.
Siis eikun häntä pystyyn vaikka nuppineulalla!
Kiitos kivasta vastauksestasi!
Tässä olen miettinyt ja tullut aika samaan
johtopäätökseen, eli mitä niitä menneitä
kaivelemaan. Tuo antoi aihetta pohdiskeluun, että
kohtelisin miestäni kuten haluaisin itseäni
vastaavassa kohdeltavan! Aina sitä ei ajattele
järjellä vaan tunteilla ja voi hieman rankaista
toista liikaakin.
Kyllä minä ainakin heräsin viime talvena, kasvoin
ulos mieheen tukeutumisesta kaikessa, ja kyllä
mieskin huomasi muutoksen. On se ihme kun moni
mies oikein tukee vaimoaan jäämään kotiin ja
painostaa vaivihkaa kaiken oman jättämiseen mutta
sitten ei enää nainen kelpaakaan. Minäkin aloin
pitää uudestaan yhteyttä ystäviini, kävin
ulkona "tyttöjen" kanssa ja lopetin kaikissa
pikkuasioissakin miehen apuun huutelun. Kumma
juttu mutta tuntuu tosi hyvältä kun huomaa että
pärjää omillaankin, kauhea stressi laihdutti
vauvakilotkin pois ja pari uutta vaatetta
ostettuani mieskin katseli minua uusin silmin.
Olemme puhuneet ja ehkä olen nyt enemmän
sellainen kuin silloin kun tapasimme vaikkakin
kypsempi pakkaus. Kai se tukahduttaa kun jättää
kaiken toisen ihmisen varaan.
Mutta epäilemään varmasti tulen aika ajoin
varmasti, koitan vain pitää sen kurissa ja
tosiaan vaikka palkkaan sen etsivän nuuskimaan,
en halua tulla toiste huijatuksi. En ole mikään
sinisilmäinen ihmisten suhteen ollut koskaan,
mutta kyllä minuakin huijattiin rankasti.
Lähimpänä sitä ei sitten kai halua uskoa
vaistojaan. Mutta varmasti tästä lähdin uskon.
Kyllä sen huomaa jos rakkaus loppuu ihan itse,
jos vain haluaa kuunnella itseään, mutta ainakin
meillä menee nyt paremmin kuin vuosiin, se on
kyllä hullua ja tappelin sitä vastaan
sisimmässäni kovastikin, mutta onhan se niinkin
ettei mitään saa ilmaiseksi ja ehken olisi muuten
herännyt hoitamaan suhdettamme ja itseäni. Joten
oikeastaan sitten pitäisi olla kai tyytyväinen
(vaikka koskaan en sitä sillä tavalla miehelleni
kyllä myönnä!!!)
Kiitos kaikille rohkaisijoille, lapset pitelivät
minua netistä poissa muutaman viikon, mutta
toivottavasti kiitos tavoittaa useimmat!
Aurinkoisia kesäpäiviä ja voimia eloon kaikille!!
Aikoinani tulin " petetyksi" ja tuntui maailma
loppuvan siihen. Annoin anteeksi ja yritin
unohtaa.
Muutaman vuoden päästä olin samassa tilanteessa
ja otin eron.
Nyt 15 v myöhemmin olen matkoillani huomannut
ettei hetken sekstailu ole miesten mielestä
mitenkäänpätevä syy hajoittaa liittoa. Ainakaan
silloin, kun he itse sitä harrastavat.
Valitettavasti matkoilla törmään jatkuvasti
miehiin jotka rakastavat vaimoaan ja perhettään,
mutta haluaisivat pientä seikkailua arkipäivään.
Miehet eivät tarvitse rakasteluun rakastamisen
tunnetta vaan se on pelkästään keino päästä eroon
seks. paineista.
Kukaan...ei kukaan mies kieltäydy seksistä jos on
työmatkoilla ja kohtaa mieleisen naisen joka
haluaa myös samaa kokemusta!
Vaimona on vain mietittävä onko syrjähyppy niin
raskas kestää , että on valmis hajottamaan
perheensä.
huomannut.
Kuitenkaan en tunne yhtään miestä joka hyväksyisi
vaimolleen saman oikeuden.
Jos takana olisi pitkä yhteinen historia, koti ja
lapset luulen, että yrittäisin antaa anteeksi tai
sitten ottaisin saman vapauden itsekin, mutta jos
on seurusteltu suht vähän aikaa en kyllä näkisi
mitään syytä jatkaa suhdetta.
Uskollisuus tuntuu olevan häviämässä oleva arvo,
mutta mitä se maksaa ja mitä sillä saavutetaan,
että mennään minne vietti vetää?
Yksi kaunis päivä luottamus ja turvallisuuden
tunne katoaa.....sitä pahemmin mitä enemmän
toisen varaan on elämäänsä rakentanut.
Itse itkin itkuni ja rypesin itsesäälissä kunnes
eräänä päivänä hätkähdin tajuamaan, että minulla
oli vielä oma elämäni jonka kulkuun voisin
vaikuttaa.
työn ja lasten hoidon ohella aloitin opiskeluni
ja löysin myös vanhat ystäväni ja ensimm. kertaa
vuosiin löysin matkustamisen ilon.
Olin kuin Liisa Ihmemaassa....olin hypännyt
pois " oravanpyörästä" ja aloittanut uuden elämän
jonka sisältönä oli oma itse.
Avioero oli kohdallani ravistus jonka avulla sain
voimia ja uskoa itseeni ja itseni kehittämiseen
ja olen erittäin onnellinen nyk. elämääni.