Ollaan oltu useita vuosia yhdessä ja muutama
kuukausi sitten mä havahduin siihen ettei me enää
paljon puhuta, muutaku arkielämään liittyvät
jutut jne. Ollaan vaan hiljaa... Alussa juteltiin
maat ja taivaat, hirveesti. Onko nyt niin että me
tunnetaan toisemme niin ettei ole enää mitään
puhuttavaa, mutta eihän me kuiteskaan olla oltu
ku alle 10 vuotta, entäs sitten kolmenkymmenen
vuoden päästä (jos sinne päästään) sittenkö ei
puhuta mitään????Eikä me enää mennä yhdess edes
baariin ku ei me puhuta kaksin ollessa mitään,
mutta jos on kavereita ni sitten pölistään
jokainen suuna päänä. (Mies sano yks päivä että
lähtäs baariin muttei kaksistaan ku joukolla
(kahestaan ei oo ni kivaa???)).Musta tuntuu että
se on enempi hiljaa jos ollaan kaksin jossai enkä
mäkään osaa ihan tyhjästä jaaritella. Ei se
hiljasuus mua hirveesti vaivaa mutta on kai se
pöljän näköstä jos pari istuu vastakkain mitään
sanomatta! Vai eikö meillä enää oo mitään
sanottavaa toisillemme. Käykö aina näin :(
kuukausi sitten mä havahduin siihen ettei me enää
paljon puhuta, muutaku arkielämään liittyvät
jutut jne. Ollaan vaan hiljaa... Alussa juteltiin
maat ja taivaat, hirveesti. Onko nyt niin että me
tunnetaan toisemme niin ettei ole enää mitään
puhuttavaa, mutta eihän me kuiteskaan olla oltu
ku alle 10 vuotta, entäs sitten kolmenkymmenen
vuoden päästä (jos sinne päästään) sittenkö ei
puhuta mitään????Eikä me enää mennä yhdess edes
baariin ku ei me puhuta kaksin ollessa mitään,
mutta jos on kavereita ni sitten pölistään
jokainen suuna päänä. (Mies sano yks päivä että
lähtäs baariin muttei kaksistaan ku joukolla
(kahestaan ei oo ni kivaa???)).Musta tuntuu että
se on enempi hiljaa jos ollaan kaksin jossai enkä
mäkään osaa ihan tyhjästä jaaritella. Ei se
hiljasuus mua hirveesti vaivaa mutta on kai se
pöljän näköstä jos pari istuu vastakkain mitään
sanomatta! Vai eikö meillä enää oo mitään
sanottavaa toisillemme. Käykö aina näin :(
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan samoja pelkoja täällä... mutta ei se arki
kai loppujen lopuksi ole sitä pälättämistä vaan
ihan tasaista tylsääkin yhdessäoloa. Tietysti
ongelmista pitää puhua.
Olisittekohan te uuden yhteisen harrastuksen
tarpeessa? Me ainakin ollaan... mikähän se voisi
olla?
Joo'oh, ennenpitkää näin käy, jos suhde on
tasainen ja toisen ajtaukset ja teot osaa lukea
jalkaterän asennosta. Tai no, ainakin melkein
aina.
Jospa vaikka alkaisitte riidellä. Niin on mun
naapurit tehneet jo 15 vuotta joka päivä ja
viikonloppuisin paiskotaan tavaroita. Toisiinsa
eivät tietysti kajoa riidan aikana, mutta
sovinnon tekeminen kuulostaa näiden ohuiden
seinien läpi olevan ihan mukavaa. Ja ovat muuten
ihan oikeasti onnellisia nämä "taistelevat
Virtaset". Sitä pariskuntaa ei erota mikään...
Ehdotelkaapas hyviä riidanaiheita vinkiksi meille
aloittelijoille ;-)
Siis puhetaito on molemmilla tallella ? No sitten
kannattaa miettiä, mitä suhteelta haluatte.
Olette nimittäin saavuttaneet sen tärkeimmän, eli
lämmön, luottamuksen ja perusturvallisuuden. Nyt
olisi aika muksuille, harrastuksille, itse
aloitin kullan kanssa psygologian opiskelun ja
vot, jutellaan käyttäytymisestä, tunteista,
mielialoista jne joka ikinen päivä, siis
KERROTAAN TUNTEISTA, MIELIHALUISTA, IDEOISTA JNE.
Parisuhteessa tulle suvantovaiheita, ne ovat
tarpeellisia lepohetkiä, mutta parisuhteelle
tulisi olla myös tavoite. Miettikää mitä haluatte
suhteelta. Asia kannattaa ottaa puheeksi silloin,
kun kummallakaan ei ole kiirettä, vaikka jonkin
tylsän tv-ohjelman aikana ja muistella vaikka
aluksi menneitä, jotta saa toisenkin puhumaan.
Sitten johdattele juttu siihen, mitähän me
tehdään 10 vuoden kuluttua, pohdiskele ja vedä
toinen mukaan.
Jos se suuttuu, älä purista väkisin, sillä hän
voi tuntea koko tähänastisen suhteen
tulevaisuuden uhatuksi, perusturvallisuutensa
järkkyneeksi, jos otat liian rajusti asian
puheeksi, mielummin uudelleen paremmalla ajalla.
Onnea onnen kasvattamisessa
Alkumetrit melkein joka suhteessa huumaa, mutta
kyllä ne aiheet alkavat loppumaan, kun kaikki on
jo juteltu, siltä ainakin tuntuu. Joten pitää
tapahtua aina välillä jotain, uusia kokemuksia,
harrastuksia jne., mistä taas löytyy uutta
pohdittavaa. Ei ota asiaa ongelmana, vaan
väistämättömänä tosiasiana. Kumppani on ainakin
sopiva ja mukava kun on jo näin kauas yhdessä
taaperrettu...
Olemme olleet yhdessä liki 30 vuotta ja täytyy
kyllä sanoa, että mehevät väittelyt ja syvälliset
keskustelut ovat nykyää tosi harvinaisia. Sitä
tuntee toisen maailmankatsomuksen ja arvot niin
hyvin, että niistä ei oikein enää irtoa. Sitten
taas isommassa joukossa on mukava jutella ja
kuulla puolison mielipiteitä vähän niin kuin
ulkopuolisena.
Kaljalla käynti kahdestaan on kyllä nykyään tosi
tylsää - harvoin tulee käytyä mm. siitä syystä -
siinä ei ole mitään riehakasta ja jännittävää.
Viimeksi yritin keksiä jutun juurta ties mistä,
mutta paras oivallus oli lähteä kotiin parin
tuopin jälkeen. Onneksi ei ole kuitenkaan mikään
pakko mennä minnekään istumaan nenätysten. Eikä se
mikään oikea ongelma ole.
Automatkat ovat oma lukunsa. Toisaalta on helppoa
ja ihanaa olla hiljaa toisen vieressä, ei ole
pakko vääntää mitään ja voi vaipua omiin
ajatuksiinsa. Sitten ehkä kumpikin sanoo yhtä
aikaa jotain samasta aiheesta pitkän hiljaisuuden
jälkeen!
Joskus olen ihmettellyt, kun miehelläni on tapana
kertoa minulle seikkaperäisesti esim.
kavereittensa kalansaaliit tai auton hankkimiset
tms. jutut, jotka eivät mitenkään kosketa minua.
Tuskin tunnen niitä tyyppejä. Mutta on silläkin
puhumisella toki paljon merkitystä, se on arkista
yhteydenpitoa eikä sitä ole pakko koko ajan
kommentoida, jos ei halua. Eikä kaikkea tarvitse
edes painaa mieleen.
Aika usein suunnittelemme yhdessä jotain matkaa
tai remonttia tms. ja kumpikin varmaan tietää,
että se jää pelkäksi puheeksi. Mutta sekin
keskusteleminen on tärkeää. Pitää vain varoa
keräämästä liikaa paineita näistä valmiiksi
suunnitelluista, tekemättömistä töistä.
Ehkä olisikin viisasta kerätä joskus mieleiset
paperihommat kassiin ja lähteä olutkapakkiin
setvimään niitä kahdestaan. Ei siis mitään kurjia
juttuja mukaan, pelkästään mukavia. Siellä ehkä
syntyisi lennokkaita keksintöjä keittiöremonttiin,
löytyisivät hyvät lahjaideat
syntymäpäiväsankareille, ruokalistankin voisi
suunnitella ja miettiä valmiiksi, mitä mukaan
matkalle.
Olen ollut kohta 5 vuotta nykyisen kanssa ja
naimisiinkin ollaan päästy. Lapsi on kolme
vuotias. Joka päivä tulee jostain sanomista, ja
tuntuu että yhteistä säveltä ei enää löydy.
Arkitasolla asiat rullaa mutta kun pitäisi puhua
syvemmistä tuntemuksista, mies ei pukahdakaan
eikä edes halua puhua. Se on totta että naimisiin
menon jälkeen ihmiset muuttuvat. Hellyys puuttuu
täysin ja mies haluaa vain seksiä. Harmi kun
muuten olemme kuin parhaat kaverukset. Molemmilla
on omat hommansa, sen ymmärrän eikä lapsen kanssa
niin paljoa enää yhteistä aikaa ole. Kaipaan vaan
läheisyyttä ja sitä että voisi avoimesti puhua ja
kertoa tunteistaan. En tiedä kauanko
tätä "kulissia" kestän...
Olen 27v mies. Avopuolisoni saan kommunikoimaan
vain riidellessä ja sekin on lähinnä huutamista.
Olen kyllästynyt siihen ettei avopuolisoni pysty
kommunikoimaan kanssani samalla tasolla. Syyt
meidän yhdessäolemiselle taisivat alunperin olla
väärät: kaikkihan on kunnossa kun seksielämä
menee hyvin. Mutta kun suhde "tasoittuu", pitäisi
jäljelle jäädä jotain... Henkisesti yksin
oleminen on pidemmän päälle turhauttavaa, tätäkö
tämä elämä tulee olemaan? Eroaminen on kuitenkin
hirveä ajatus, meillä on 4 vuotias lapsi enkä
voisi kuvitella eläväni ilman lastani.
Juuri tuo henkisesti yksin jääminen on myös minun
pelkoni. Ja siksi kun on lapsi en voi oikeastaan
kuvitellakaan vaihtoehtoa että eroaisin. Haluan
kuitenkin antaa lapselleni turvatun elämän ja
molemmat vanhemmat. Mistä johtuu kun voi näin
ajautua kauaksi toisistaan? Onko se todellakin
se, että on aloittanut suhteen "väärältä
pohjalta" eli seksin kautta... Mitä on tehtävissä
kun toinen osapuoli ei suostu edes ulkopuoliseen
apuun?! Masentavaa. Haluaisin niin parantaa
tilanteen, mutta se ei yksin onnistu...
Huomasin juuri että tämä keskustelu käydään äidit
osiossa mutta kai munkin "isälliset" kommentit
ovat suotavia... Niin, ihmiset ovat erilaisia
kuten myös luonteet. Ja musta tuntuu että toista
ihmistä ei voi opettaa kommunikoimaan, koska
hänellä ei vaan ole sellaiseen tarvetta. Tämä
tarve tulee luonteenpiirteistä ja vaikka
geeneistä tai kasvatuksesta. Viimeiset 2 vuotta
olen tätä yrittänyt tai ihmettä tapahtuvaksi että
kaikki muuttuisi paremmaksi. Meillä ei ole
oikeastaan mitään yhteistä edes. Olen katsonut
kateellisena vanhempiani(n.70V) jotka vieläkin
keskustelevat toistensa kanssa avoimesti kaikista
asioista ja heidän välillä on hellyyttä ja
rakkautta. Me taas ollaan niinkuin vanha
aviopari, katsotaan tv:tä 2 metrin päässä
toisistaan ja hiljaa. Kyllähän sitä keskustelua
ja läheisyyttä joskus syntyy mutta se on kuin
lypsämistä, aina täytyy tehdä aloite ja laittaa
sanoja toisen suuhun. Tuntuu siltä ettei mitään
ole enää tehtävissä...
Ero olisi kyllä hirveää. Viime aikoina olen
alkanut ajatella että jos lapseni olisi minun
ikäinen ja hän olisi vastaavassa tilanteessa...
Mitä haluaisin hänen tekevän? No, olevan
onnellinen tietenkin. Sinun tilanteesi on
mielestäni hieman helpompi, lapset jäisivät
kuitenkin sinulle. Minä menettäisin lapseni,
minusta tulisi tarinan roisto.
Kyllä elämä on joskus vaikeata... Jotain muutosta
täytyy tulla, ei tää voi tässä olla!?!
Avioero on vireillä. Puolisoni pettäminen yli 20
avioliittovuoden jälkeen tuli minulle täytenä
yllätyksenä. Jäin yksin murkkuikäisen lapseni
kanssa. Tuntuu siltä, että seison tyhjän päällä,
kaikki meni.
Puhuit yksinäisyydestä. Se on täysin murskaavaa.
Kun tulen kotiin töistä, en voi vaihtaa
ajatuksiani kenenkään aikuisen kanssa, mihin olin
tottunut aikaisemmin. Vastassani on murkkuni,
tosin kovin rakas minulle, mutta se aikuisen
seura, sitä kaipaan. Töissä menee ihan hyvin,
pari tosi mukavaa duunikaveria tietää
ongelmistani.
En suosittele avioeroajatuksella leikkimistä
kenellekään, puhumattakaan itse avioerosta.
Mielestäni elimme tosi kivaa arkea, elämämämme
oli ihan jees. Keskustelut, läheisyys, toisen
antama tuki...
Mutta kaikki vain päättyi yllättäen ja
äkkiarvaamatta.
kaikille kirjoittaneille, oli "kiva"?? huomata
että tää on siis "normaalia". Muutama ehdotti
yhteisiä harrastuksia, hyvä ehdotus vaan tuskin
meillä toimii ainakaan lähiaikoina. Miehellä oma
autojen pariin vetävä harrastus ja mulla pientä
liikunallista. Mä jo hetkellisesti säikähdin että
ollaanko me ajauduttu tilanteeseen jossa toisen
jutut ei enää kiinnosta, mutta yleistähän tuo
tuntuu olevan joten kiitän ja kumarran.