Kirjoitin tälle palstalle 13.08. aiheesta mies ja
avioero. Tekstini sai lähes 29.000 lukijaa ja
kommentteja kertyi lähes 160 kpl.
Nyt kirjoitan ajasta tuon kirjoituksen jälkeen.
Ensimmäiseksi haluan sanoa, että voin kertoa
taaskin vain omista, en vaimoni tunteista. Voin
kertoa vain siitä, miten itse näen ja tunnen.
Sunnuntaina 26.8.2001, tavallisen viikonlopun
jälkeen, joka ei pitänyt sisällään mitään
tavallisesta poikkeavaa, päätin yrittää
käyttäytyä kuin vaimoni. En aloita yhtä ainoaa
keskustelua, en tee aloitetta seksin suhteen,
teen kaiken mikä vaaditaan perheen arkirutiinien
pyörittämiseksi. En ehdota ensimmäistäkään asiaa,
jota perhe voisi yhdessä tehdä. Silti olen
lapsieni kanssa tehnyt kaikenlaista entiseen
tapaan, mutta minun harteille jäänyt yhteisten
tekemisten keksimisen olen jättänyt kokonaan.
Mihin on tultu?
Ei yhtään keskustelua aikuisten kesken, aikuisten
asioista eikä muustakaan. Vain pakolliset lapsia
ja taloudenhoitoa koskevat asiat on puhuttu.
Ei seksiä, kertaakaan. Ei halauksia, ei
minkäänlaisia hellyydenosoituksia. Väkisinkin
tulen miettineeksi väitettä, että naisillakin on
halut. Ymmärrän toki sen, että seksi on muutakin
kuin itse akti ja että sen onnistumiseksi on
monen muunkin asian oltava kunnossa. Meillä ei
näin ole.
Vaimoltani en ole kuullut yhtään ehdotusta
yhteisestä tekemisestä. Ei uimahallireissuja,
elokuvia, muuten vain ulkoilua, pelaamista, ei
mitään.
Vaimoni ei toivota hyvää yötä, sen enempää kuin
huomentakaan. Silmiini en muista hänen katsoneen
minua tänä aikana kertaakaan. Vakiolauseet jotka
käsittelevät tekemättömiä töitä, tamppaamattomia
mattoja tai pesemättömiä astioita eivät ole
unohtuneet. Sanaa anteeksi en muista vaimoni
suusta kuulleen vuosiin, vaikka syytäkin joskus
olisi ollut.
Voisin jatkaa kirjoittamista, mutta tästä
varmasti selvisi mitä tarkoitan. En varmasti
väitä olevani virheetön, mutta taidan olla
naimisissa ihmisen kanssa joka ei minulle
laisinkaan sovi, tai sitten en itse sovi
kenellekään.
Tunnen olevani iloinen, spontaani,
keskustelutaitoinen, valmis kaikenlaiseen, mutta
tunnen että kumppanini ei ole halukas mihinkään.
Kuinkakohan kauan tämä jatkuu, jos en itse
puhkaise hiljaisuutta?
avioero. Tekstini sai lähes 29.000 lukijaa ja
kommentteja kertyi lähes 160 kpl.
Nyt kirjoitan ajasta tuon kirjoituksen jälkeen.
Ensimmäiseksi haluan sanoa, että voin kertoa
taaskin vain omista, en vaimoni tunteista. Voin
kertoa vain siitä, miten itse näen ja tunnen.
Sunnuntaina 26.8.2001, tavallisen viikonlopun
jälkeen, joka ei pitänyt sisällään mitään
tavallisesta poikkeavaa, päätin yrittää
käyttäytyä kuin vaimoni. En aloita yhtä ainoaa
keskustelua, en tee aloitetta seksin suhteen,
teen kaiken mikä vaaditaan perheen arkirutiinien
pyörittämiseksi. En ehdota ensimmäistäkään asiaa,
jota perhe voisi yhdessä tehdä. Silti olen
lapsieni kanssa tehnyt kaikenlaista entiseen
tapaan, mutta minun harteille jäänyt yhteisten
tekemisten keksimisen olen jättänyt kokonaan.
Mihin on tultu?
Ei yhtään keskustelua aikuisten kesken, aikuisten
asioista eikä muustakaan. Vain pakolliset lapsia
ja taloudenhoitoa koskevat asiat on puhuttu.
Ei seksiä, kertaakaan. Ei halauksia, ei
minkäänlaisia hellyydenosoituksia. Väkisinkin
tulen miettineeksi väitettä, että naisillakin on
halut. Ymmärrän toki sen, että seksi on muutakin
kuin itse akti ja että sen onnistumiseksi on
monen muunkin asian oltava kunnossa. Meillä ei
näin ole.
Vaimoltani en ole kuullut yhtään ehdotusta
yhteisestä tekemisestä. Ei uimahallireissuja,
elokuvia, muuten vain ulkoilua, pelaamista, ei
mitään.
Vaimoni ei toivota hyvää yötä, sen enempää kuin
huomentakaan. Silmiini en muista hänen katsoneen
minua tänä aikana kertaakaan. Vakiolauseet jotka
käsittelevät tekemättömiä töitä, tamppaamattomia
mattoja tai pesemättömiä astioita eivät ole
unohtuneet. Sanaa anteeksi en muista vaimoni
suusta kuulleen vuosiin, vaikka syytäkin joskus
olisi ollut.
Voisin jatkaa kirjoittamista, mutta tästä
varmasti selvisi mitä tarkoitan. En varmasti
väitä olevani virheetön, mutta taidan olla
naimisissa ihmisen kanssa joka ei minulle
laisinkaan sovi, tai sitten en itse sovi
kenellekään.
Tunnen olevani iloinen, spontaani,
keskustelutaitoinen, valmis kaikenlaiseen, mutta
tunnen että kumppanini ei ole halukas mihinkään.
Kuinkakohan kauan tämä jatkuu, jos en itse
puhkaise hiljaisuutta?
Vastaukset 39
Vanhimmat
kirjoittaisit tämän saman kirjeeksi vaimolle?
Mulla on aivan samankaltainen tilanne! Tekstisi
olisi voinut olla minun kirjoittamani.
Täysin passiivisen ihmisen kanssa on tylsää elää.
Olen kokeillut samaa konstia kuin sinä, eli en
tehnyt enää aloitteita. Yhteiselo meni siihen
että hoidettiin vaan rutiinit ja mitään ei
tapahtunut?!?! Ei keskustelua ei mitään.
Kaipaan kumppania joka elää aktiivista elämää ja
joka omistaa aivot ja käyttää niitä.
Keskustelukyky, empaattisuus ja älykkyys olisi
hienoja ominaisuuksia.
Tilanne on todella turhauttava koska sitä on
jatkunut vuosia. Lapsi pitää meidät yhdessä,
muuten olisin jo kaukana. Olisiko sinkkuna
pitänyt olla hieman viisaampi kumppania
valitessa?
Ero on tulossa juuri noiden edellä mainittujen asioiden takia. Mies kyllä uhkailee ja uhkaa haastaa oikeuteen.Kuulema hän ei halua maksaa mitään ja ei suostu siihen että haen yksinhuoltajuutta.Meillä on yhteisomistuksessa omakotitalo josta on velkaa vielä. Hän joutuu maksamaan puolet minulle siitä oli asiat miten päin tahansa. Meillä ei ole avioehtoa. Lisäksi mies on kyvytön fyysisesti eli siltä osinkin meillä on vahva syy erota. Naisena olen erittäin turhautunut,olen ollut sitä jo monta vuotta.Mies ei ole tehnyt minkäänlaista aloitetta edes siihen suuntaan että minä naisena olisin saanut mielenkiintoni seksiä kohtaan heräämään. Se alue on meidän osalta täysin kuollut - valitettavasti. Voihan sitä kaikkea muutakin tehdä kuin sitä iteeään,mutta kun sitä kaikkea muutakaan ei ole millään tavalla herätetty henkiin.Lisäksi miehellä on transvestiittitaipumuksia ja siitä löytyy vedenpitävä todiste. Ihmettelen vaan,mitä mies vielä pullikoi.Hyväksyisi vaan sen tosi asian että ero on se oieka ratkaisu. Itse olen turhautuneisuuden myötä kasvanut henkisesti ja fyysisesti täysin eroon. VAin ja ainoastaan tyttö kouluikäinen pidättelee tekemästä radikaalsiesti ratkaisuja. Yritän tehdä asioista mahdollisimman pehmeitä ja ikäänkuin luisua pois. Eropäätös tulee olemaan tietysti kova pala,mutta olen itse sen jo sisäistänyt,toista se on miehen kanssa. Hän ei varmaan koskaan tule toipumaan täysin siitä.En ota siitä itselleni murheista,alan elämään tytön kanssa oikeaa ja tervettä perhe-elämää.
Arki on ollut harmaata tervanjuontia jo monta vuottta,joten jotain on tehtävä,harkiten ja hitaasti,mutta varmasti.
Rakastajan pito olisi auttanut sinua, mutta kun se kuuluu keskieurooppalaisiin perinteisiin niin eipä muuta kuin parempia aikoja toivottelen teille.
Voi Arthur,minulla oli mies tällainen.
Elimme kuitenkin yhdessä 25vuotta.NO..,lapset
läthi maailmalle,otin eron.Nyt minulla on
sellainen mies jonka kanssa on hyvä olla,asiat
suunnitellaan yhdessä ja lastenlapsetkin tulee
kuin kotiinsa.
Nyt on ihana ja vapaa hengittää.
Ymmärrän sinua,lapset kyllä pitää yhdessä mutta
ei välttämättä ole lapsille hyvä asia.
Yrittäkää jotenkin korjata,olis parempi kuitenkin
lapsille että omat vanhemmat olis yhdessä ja
toimisivat lastensa kanssa.HYVÄÄ TEILLE KAILLE.
(Korjaa virheet)
täysin sama tilanne. Otan osaa.
...nytkin kuulee, että en taida tosiaankaan olla
ainoa. Miten ihmeessä tähän tilanteeseen tullaan?
...nytkin kuulee, että en taida tosiaankaan olla
ainoa. Miten ihmeessä tähän tilanteeseen tullaan?
...nytkin kuulee, että en taida tosiaankaan olla
ainoa. Miten ihmeessä tähän tilanteeseen tullaan?
Etkö kuitenkin voisi vaatia vaimolta selitystä?
Saisitko hänet mukaasi jonnekin
parisuhdeterapeutille? Seurakunnillahan on näitä
Perheasiain neuvottelukeskuksia, joissa
ammattitaitoinen perheneuvoja saa teidät pohtimaan
asioitanne. Tai olipa sitten kirkon tai muun
järjestön, tärkeintä on saada selville, mistä
kiikastaa ja kannattaako lasten takia jatkaa.
En jaksanut lukea kaikkia edellisen keskustelun
viestejä, joten en ole selvillä, mitä olette
mahtaneet jo yrittää. Tulee tosi ahdistunut fiilis
kertomastasi parisuhteesta. Ei sellaiseen saisi
kukaan upota! Yrittäkää jotain!!!
siellä perheasiainneuvottelukeskuksessa.
Terapeutti pyysi vaimon käymään pari kertaa vielä
yksin. Siitä on nyt kolme-neljä vuotta aikaa.
Vähäksi aikaa auttoi....mutta vain vähäksi.
...hankkiutuisitte sinne
perheasiainneuvottelukeskukseen uudelleen? Voihan
olla, että saatte nyt parempaa apua. Voihan olla,
että jo neuvojan vaihto voisi antaa paremman
tuloksen. Eiväthän he kai mitään konkreettisia
neuvoja varmaan anna, tärkeintä on, että saavat
teidät keskustelemaan ja näkemään asioita
toistenne kannalta.
Tuntematta yhtään perhettänne - voihan olla joku
sinussa oikeesti ottaa päähän vaimoasi -
ihmettelen kovasti vaimoasi. Miten hänellä
ylipäätään menee? Luuletko, että hän on toisten
seurassa elävämpi? Tulee vain mieleen, että ehkä
hän todella kärsii jostain
mielenterveysongelmasta, masennuksesta jne. Miten
hän osoittaa lapsille rakkauttaan?
Mikä teidät alunperin sai yhteen? Eihän siitä nyt
kamalan kauan voi olla, kun lapsetkin ovat aika
pieniä. Kerrot, että jo 3-4 vuotta sitten haitte
apua, joten hyvää aikaa kesti ilmeisesti aika
lyhyeen.
En usko, että erota kannattaa ennen kuin asiaa on
puitu oikein kunnolla. Mutta jos ei millään rupea
lämpenemään, niin miksi kuolla pystyyn huonossa
liitossa?
Voi,
Miten tuttu tilanteenne onkaan minun
ystäväpiirissäni. Erään kaverin kanssa käytiin
lävitse hänen vastaavaa ongelmaa ja sitten kävin
hänen vaimonsa kanssa juttelua. Syiksi paljastui
seuraavaa:
1) Vaimo oli saanut netin kautta yhteyden
nuoruuden rakkauteensa ja vajonnut hänen kanssaan
chat-kisailuun päivisin.
2) Vaimo oli turhautunut perheeseensä, katui
silloista parivalintaansa ja unelmoi, mitä
kaikkea hän olisi, jos ei olisi nykyiseen
miheensä törmännyt.
3) Mies oli pari kertaa alistanut
ja "nöyryyttänyt" vaimoaan miehen sukulaisten
nähden, tätä, vaikka siitä oli 6 vuotta, vaimo ei
voinut ikinä antaa anteeksi. Hän ei enää halunnut
edes keskustella siitä miehensä kanssa vaan
suunnitteli jo aikaa, jolloin nuorinkin täyttää
18 ja hän ottaa eron miehestään.
No, sain viestitettyä kummankin murheet
toisilleen, mutta kun toinen ei ole valmis
joustamaan tippaakaan, neuvottelut menivät
syyttelyksi, ainoa laiha sopu on se, että
yritetään arkirutiinit hoitamalla pärjätä vielä 6
vuotta, jolloin lapset ovat jo nuoria aikuisia.
Tänään tilanne on se, että miehellä on toinen
nainen, ilmeisesti myös vaimo tietää siitä.
Miehellä on tosin ongelmia työpaikallaan, sillä
tämä hänen vaimonsa "chat-partneri" on miehen
esimies. Eli oikeastaan tilanne näyttää
pahentuvan koko ajan.
ongelmia näköjään monilla muillakin.
Meillä ei ole kummallakaan "toista elämää"
muualla. Tiedän sen täysin varmasti myös vaimon
osalta.
Se joustaminen ja kuunteleminen ja kaikki muu
siihen liittyvä onkin sitten eri juttu.
Voisin listata eri asioita mitkä minua ärsyttää
ja vaivaa. En vain tiedä olisiko siitä
kenellekään mitään hyötyä. Keskustelut ovat
itselleni lähes intohimo ja nautin suuresti, kun
saan puhua erilaisten ihmisten kanssa. Vaimoni
kanssa sitä en tee. Meillä on keskusteluyhteys
kertakaikkisen poikki. Tulee tilanteita kun
kuulen, että hän on hankkinut jotain yhteiseen
kotiimme täysin mielipiteestäni piittaamatta.
Enkä tarkoita haarukoita ja veitsiä vaan vaikka
esim.joitain huonekaluja. Hän voi ilmoittaa, että
nyt hankimme sitä tai tätä, eikä mielipiteeni ole
pennin arvoinen. Se on yksi asia joka rassaa. Jos
sanon mielipiteeni, niin kuulen heti hänen
sanovan "nämä asiat ei luulisi miestä
kiinnostavan". Voi toki olla, että jossain
perheessä nainen saa päättää (tai joutuu
päättämään) kaikesta, itse en siitä pidä. Kaiken
lisäksi tästä ilosta saan usein maksaakin paljon.
Erilaisia esimerkkejä kadonneista puheväleistä on
vaikka millä mitalla.
Voi olla rumasti sanottu, mutta taidan jollakin
tavalla ymmärtää kahta ihmistä jotka ovat
molemmat tahoillaan naimisissa ja jotka pettävät
puolisoitaan yhdessä. En tietenkään hyväksy asiaa
täysin, mutta inhimillisesti ajatellen siinä on
paljon "lieventäviä asianhaaroja".
Seurasin jo ensimmäistä keskusteluasi tällä
palstalla ja olisin halunnut puhua kanssasi tai
vaihtaa mielipiteitä, mutta Sinulla oli niin
paljon halukkaita neuvonantajia etten halunnut
häiritä.
Siksi olisin halunnut vaihtaa mielipiteitä
kanssasi, koska se oli toisinto omasta
elämästäni, mutta vain toisin päin.
En tiedä, voisimmeko auttaa toisiamme, jos
analysoisimme näitä tilanteita, mutta voin yhtyä
sanoihisi, että kummalta se tilanne vain tuntuu.
Katsotaan mitä itse ajattelet mielipiteiden
vaihdosta, jään ainakin katselemaan. Terveisin
Ei se ole ollenkaan huono jos vaimo ostaakin
jotain yksin.
Hulluhan sinä olet jos kaikki pitäis sinun
sormien läpi kulkea.
Nyt minä ymmärrän vaimoasi.
Voi helvet.. noita ukkoja,sitten ne ihmettelee
että mikä sillä rouvalla oikein on.
Voi pas..
Eihän Arthur suinkaan väittänyt, että vaimon ei
sopisi ostella MITÄÄN omin päin. Minusta esim.
juuri huonekalut ovat hyvä esimerkki siitä, mistä
on paras neuvotella yhdessä. Jos vaikkapa
nojatuoli maksaa pari tonnia tai ruokailuryhmä
viisi tonnia, niin kyllä sillä on paljonkin
merkitystä. Ne ovat isoja hankintoja rahallisesti,
ja makukysymyksistäkin on paras päästä
yksimielisyyteen.
Yrittäkäähän muutkin rouvat kääntään vain
eduksenne se, että mieskin on kiinnostunut kodin
hankinnoista. Yhteistä kotia laitellaan yhteisillä
pelisäännöillä. Sooloilu ei ainakaan lähennä
puolisoita toisiinsa.
Miten se kotirouva sitten voi niin kalliita edes
ostaa.HÖPÖ:HÖPÖ:
Tämä Arthurhan antaa tietää ettei rouva tuo
kotiin mitään.
Voi helvetti että te ootte lapsellisia.
Arthurkin vain kaipaa huomiota,ettekö jo tajua???
Tunnen ehkä tapauksen.
...ja miksei kotiäiti voisi törsätä yhteisiä
rahoja? ("voida" = pystyä teknisesti, onnistua. Ei
siis "olla lupa") Meillä ainakin rahat ovat
yhteisellä tilillä ja kummallakin on kortti, jota
voi vingutella. Onko siinä jotain outoa?
Miksi muuten olet noin aggressiivinen? Jos tänne
joku purkaa sydäntään, niin eikö silloin
keskustelun lähtökohta ole se, että asioista
puhutaan rehellisesti? Jos Arthur puhuu potaskaa,
niin eihän hän voi myöskää olettaa saavansa mitään
neuvoja ja tukea TODELLISEEN ongelmaansa.
...sanoi vaimoni olevan kotirouva???
Yritin viestilläni kertoa, että maksan omieni
lisäksi yhteiset laskut, näin ollen vaimolleni
täytyykin jäädä sitä "omaa" rahaa käyttöön.
En omasta mielestäni ole agressiivinen vaikka
voima sanojakin tuli.On vain ihmeellistä että
tämä Arthur on niin säälittävä,eikö kukaan näe
kuinka hän kaipaa huomiota. NOOO!! SEHÄN TIETYSTI
JOHTUU KUN EI SITÄ VAIMOLTA SAA:::Naurettavaa
valittaa jatkuvasti.OLkaa onnellisia jos ootte
muuten terveitä,jotkut ei edes pääse liikkeelle.
Muuten toivotan hyvää jatkoa.
Juu olet oikeassa. Kyllä Artturi nyt sovittaa
kiivaasti marttyyrin kruunua päähänsä täällä
palstalla. Oikeampi tapa olisi kyllä ottaa härkää
sarvista ja istua vaimon kanssa selvittämään tämä
asia.
Jos kaikki tämä energia, joka häneltä on mennyt
tähän ja edelliseen keskusteluun sekä mykkäkoulun
pitämiseen ja muuhun temppuiluun
tilastonpitämisineen, olisi pistetty asian
selvittämiseen, niin ongelmaa ei enää olisi.
Arthurin pitää oppia nostamaan kissa pöydälle
oikeassa paikassa tai lakata nauttimasta
marttyyriudesta.
Näin juuri.
Kyllä ihminen saa olla onnellinen kun pääsee omin
voimin liikkumaan ,nämä tuntuu niin pieniltä
murheilta kun ajattelee sellaisiakin vanhempia
joilla on esim.2 Skitrofiniaa sairastavaa lasta.
On kyllä jotenkin lapsellista puida mökötys
aiheisia riitoja.
Herätkää Arthur ja vaimosi,teillä on sentään
vielä helppoa mutta ehkä olette niin lapsellisia.
Voisitte mennä jonnekkin aikuistumis kurssille.
Kaikkea Hyvää teille.
Taisi osua viesti joidenkin naisten nilkkaan kun
vetää noin pahasti rele punaiselle.
Jos olette lukeneet Arthurin viestit niin hän on
kertonut kuinka on yrittänyt puhua vaimonsa
kanssa ja terapiassakin on käyty. Mutta jos
vastapuoli ei halua asioihin mitään muutosta on
sitä avioliitossa vaikea vain toisen tehdä.Se
vaatii molemmilta tahtoa. Monet heräävät vasta
siinä vaiheessa kun toinen puolisoista laittaa
eropaperit vetämään ja tajuaa että nyt on tosi
kyseessä. Lasten takia ei mielestäni kannata
kenenkään toista sietää, lapset vaistoavat ettei
kaikki ole hyvin ja saavat erikoisen
käsityksen "perhe-elämästä" jossa vanhempien
välillä ei ole mitään läheisyyttä ja lämpöä.
Mielestäni Arthur ei ole "lapanen" vaan on
osoittanut jo tällä palstalla kirjoittamalla että
haluaisi muutosta asiaan ja marttyyriksi ei
ihmistä tee se että haluaa kipeästä asiasta
keskustella.
Ja ne "saat olla iloinen että olet terve"
henkilöt, teille vaan tiedoksi että nämä
tulehtuneet ihmissuhteet aiheuttavat
masentuneisuutta jota mm.tämä aviopuoliso ei
halua huomata ja tilanne voi jopa mennä niin
pitkälle ettei ihminen enää sieltä masennuksesta
pääse ylös, ellei ole jo päättänyt päiviään oman
käden kautta kun ei muuta ulospääsytietä löydä.
Ei kuule masentunut ihminen jaksa täällä
tuollaisia höpöttää.
VOI:VOI teitä nuoria.
Kyllä teillä on paljon opittavaa.
Olette kyyllä niin lapsen kengissä,ei ihme että
tällaisia asioita puidaan näin.Kyllä sitä pitää
mennä yhdessä ammattiapua hakemaan.
SIlti kaikille hyvää jatkoa ja parantukaa
hoidolla.
Keneltä voisin oppia, Sinultako??? Jos näin on,
kerro sitten mitä Sinulta voisin oppia.
Lue ja yritä sitten ymmärtää mitä luit. Kun (jos)
ymmärsit, anna sitten viisautesi ja osaamisesi
näkyä.
En oikeastaan pyytänyt keneltäkään tänne
kirjoittavalta ihmiseltä sitä yhtä ainoaa oikeaa
ohjetta tai neuvoa. Sellaista ei mielestäni edes
ole olemassa. Nämä asiat ovat niin monen asian
yhteenlaskettu summa. Korjaa jos olen väärässä.
Näitä "ole onnellinen"-viestejä en vain täysin
voi ymmärtää. Olen toki samaa mieltä, että elämä
itsessään on arvokasta ja että pitää olla
kiitollinen elämästä itsestään. En vain jaksa
uskoa, että kukaan elää miettien sitä, että
jollakin menee huonommin kuin minulla. Tottakai
terveyskin on tärkeä asia, mutta en usko että
kukaan koko ajan voi ajatella kävellessään, että
olenpa onnekas kun pystyn kävelemään.
Ja mitä tulee "hoidolla parantumiseen" - kerro
mistä parannutaan, tunnut sen tietävän.
että haluatko sinä todella korjata avioliittos,ei
se ainakaan näin korjaannu.On tullut vain
yhdensuuntaista kommentia,olis hyvä jos
vaimosikin jotain viestittäis.
Mnä en ainakaan osaa ajatella muuta kuin että
vaimollas on uusi mies ja sinä itken syrjään
jäämistä kun muu ei enää auta kyllä se paistaa
niin läpi,olet todella itserakas raukka.
Meinaatko, Eelis, ihan tosissasi, että aviopari
istuisi yhdessä tietsikan ääreen ja ryhtyisi
keskustelemaan kuin yhteisestä sopimuksesta
asioistaan tällä palstalla? Sehän olisi melkoinen
voimannäyte parisuhteessa, jossa ei edes
kahdestaan synny keskusteluyhteyttä! Ihmettelen
teitä, jotka ette antaisi miehen
puhua avioliitostaan omista lähtökohdistaan,
omista tuntemuksistaan. Sitä varten tämäkin palsta
juuri on olemassa.
Monilla näyttää olevan tapana tarjota aina
ensimmäiseksi aviokriisien syyksi sitä, että
toisella on salainen suhde. Eikö tule mitään muuta
mieleen, kysyn vaan? Paljon todennäköisempää on,
että jos esim. seksi ei kiinnosta aviopuolison
kanssa, niin ei se kiinnosta yleensäkään.
Ihminen voi olla pahasti lukossa. Ehkä varsinkin
miesten on sitä vaikea ymmärtää.
Olet oikeassa. Mikään ei ole turhempaa hädän
hetkellä, kuin se, että joku alkaa kertoa, kuinka
paljon hyviä asioita on. Ja joista vain pitäisi
osata nauttia ja ymmärtää omien murheittensa
pienuus. Aina nimittäin löytyy jokin vielä
surkeampi tapaus ja silloin ei koskaan olisi
oikeutettu omiin tuntemuksiinsa. Oikealla tiellä
olet, kun et piilota ongelmaa maton alle vaan
jatkat itsepäisesti asian selvittämistä.
Voi HerranJumala Pikkuaivoset,ettekö te tajua
että arki elämä muuttaa pitkäaikaisen suhteen
ystävyydeksi,en sillä sano,kyllä siihen vielä
seksi kuuluu muttei niin voimakkaana.
Luulenpa että tämä nykynuoriso toivoo vain koko
ajan uusia fanttasioita.EI SE ELÄMÄ SITÄ OLE.SEON
kuulkaa kovaa työntekoa ja ymmärtämystä toinen
toista ja osaa antaa anteeksi.
Lopeta hyvä mies täällä uikuttaminen.Menkää
vaimonne kanssa ammattiauttajan luo,Siellä ne
selviää jos selviää.Järki käteen LAPSET.
...avusta!
Mie en tiiä kui vanha sie oot mut mie oon tulossa
kohta keski-ikkää ja oon mielestäni ilone
karjalaistyttö, jonka menneisyyes on väkivaltaa,
ja paljo muutaki ikävää...mie tunnen itteni
luonteeltani iloseks ja luotettavaks(yks mies ja
yks naine parisuhtees kerrallaa) -mut miesystäväin
on samantyyppine ku vaimoiskii...enkä mie tajjuu
yhtään sellasta, et mie kuulema oon liian
nauravainen ja eläväinen, ja sit hää kuule on
mustasukkane, vaik mie puhelen tällast karjalan
murrettakkii...luulis nyt aikuisiäs olevan miehen
ymmärtävän, et luottamus on tärkeintä ja se,et
puhutaa asjat läpi ja nautitaa yhteisest elämäst
suunnitellen kaikkii mukavii asioit.Mistä sitä
koskaa tietää mite ja koska täält lähetää...mut
suruksein oon huomant mite mustasukkasuus on
miehil yleistä.Sit mie nauttisin kauheesti
viikonlopuist ilma kaljaakii, sekkii tuntuu
urheilumiehil olevan henki ja elämä, ku elämäst
voi tulla juovuksii ihan nauramalkii..en mie tiiä,
mut kadotan ittein,ku en saa tanssii(rakastan
sitä!)ettei toista loukkais ja sit hää muutekii
murjottaa nii monist pikku asioist et inhottaa!
Mut mitä myö tehhää, tunnollisuus ku on pahe
miulkii,en iha äkkiseltää lähe läpsyttelemää
suhteest, vaa meinasin,et katon kurjuuves muutaman
vuoden ja jos tiettynä päivänä ja tiettynä vuonna
tuntuu ihan lyttyy lyödyltä, ni teen repivän
ratkasun.Siihe asti: koitan olla höpöttämättä
turhaa, nauramatta liikaa, tanssimatta ja
laulamatta - mut en koko elämää, ellei tapeta!
Tsemppii siullekii, paa tavotteet eläkä kuole
pystyy, pittäähä täs elämäs nyt herrane aika saaha
nautintookii, ei pelkästä seksist tai viinast,vaa
elämäl tätä elämää!
aikuistumiskurssille
Olen ollut mieheni vaimo 10 vuotta; Kaksi pientä
kouluikäistä lasta; Olen kotiäiti, mieheni paljon
töissä.
Muutama vuosi sitten mekin olimme samanlaisessa
tilanteessa. En halunnut mitään fyysistä
kosketusta mieheni kanssa, enkä halunnut jutella
koskaan mistään. Olin kuin muumio; pidin lapsista
huolta, mutta miehestäni ja liitostamme en.
Ensimmäinen askel tasapainoon ja onnellisuuteen
tuli kun molemmat tajusimme (mieheni pari vuotta
ennen minua), että tilanne ei toimi entisellään.
Toinen askel tuli kun tajusimme molemmat, että
olemme valmiit taistelemaan liittomme puolesta,
emmekä halunneet eroa, vaikka se helppo ratkaisu
kenties joskus olisikin. Kolmas askel oli se, kun
yhdessä aloimme lukea parisuhdekirjoja. Mieheni
tajusi, että nainen vastaanottaa rakkautta
lahjoilla (typerää? ei minusta) ja pienillä
huomionosoituksilla (kirje, kortti, puhelinsoitto
töistä vain sanoaksesi "Olet maailman paras vaimo
ja äiti"). Itse taas tajusin, että mies
vastaanottaa rakkautta fyysisesti ja
verbaalisesti. Nykyään mieheni tulee kotiin usein
töistä kukkien tai suklaan (anna sitä, mistä
vaimosi tykkää!) kanssa; hän soittaa minulle
töistä joka päivä joskus vain kertoakseen, että
ajattelee minua. Saan häneltä joskus myös
pikkuviestejä, joissa hän kertoo minulle kuinka
seksikäs ja kaunis olen (pidä huoli siitä, että
vaimosi todella uskoo olevansa maailman upein
nainen sinulle!). Itse olen alkanut joskus
vietellä miestäni, vaikka en aina niin kovin
seksuaaliseksi oloani tunnekaan. Kerron hänelle
joka päivä, että rakastan häntä, ja yritän
sanoillani korostaa hänen miehisyyttään. Uskon,
että mies haluaa aina varmuutta siitä, että on
vaimolleen miehinen ja maskuliininen, ja nainen
haluaa aina varmuutta siitä, että on miehelleen
naisellinen ja seksikäs (ja hyvä äiti lapsille!).
Nämä asiat saattavat tuntua typeriltä jollekin,
mutta oma onnellisuutemme ja nykyinen
läheisyytemme on itsellemme tulos siitä, että
aloimme tehdä edellä mainittuja asioita
toisillemme. Kunnioitus toisiamme kohtaan on
kasvanut hurjasti ja liittomme on lujempi kuin
koskaan.
En tiedä miten saat vaimosi tajuamaan näitä
asioita tai jos edes itse näistä välität.
Itselläni herätys kesti parisen vuotta. Se
tietysti auttoi, että mieheni rukoili puolestani
ja puolestamme (olin itse ateisti) päivittäin.
toi tommonen tilanne. Ettekö te tiedä, että
parisuhteessa on erilaisia jaksoja, kumpikin myös
vanhenee, joka voi aiheuttaa henkilökohtaisia
kriisejä. Eihän se suhteen ihana alkuaika
kenelläkään pysy vuodesta toiseen! Turha sitä on
miettiä, otinko sittenkin väärän. Jonkun toisen
kanssa olisi kuitenkin käynyt ihan samoin. Kysy
nyt hyvä mies siltä vaimoltasi (joka ennen oli
niin rakas) että mikä sillä on. Ja kerro myös sä
sille, että mikä sulla on. Hoitakaa suhdetta!
Vaimon käytös on suoraa palautetta siitä, että ei
ole hyvä olla. On pelkoja ja ahdistusta. Ettekö
te osaa puhua?? Pyydä se pöydän ääreen ja sano
(kauniisti) mikä sulla on?
Viikonloppuna eräs isä pisti miettimään
avioliittoa siltä kannalta, että jos kerran se
henkilö, jonka kanssa olet naimisissa, on
maailman tärkein ihminen, niin NÄYTÄ se hänelle!
Eli juuri noin kuin tuossa edellisessä viestissä
kerrottiin.
Lisäksi, pitäkää myös kotona huolta omasta
ulkonäöstänne, jne. Miksi tälläätte itseänne
kylälle lähtiessä, mutta kotona olette
resumyttyjä? Tai tarviiko miehenkään olla kotona
niissä hikisissä verkkareissa?
Kirjoituksesi oli kuin tilannekuvaus meidän
perheestä viime keväältä ja käyttäydyimme juuri
noin. Erotuksena vain se että mieheni ei tehnyt
edes lasten kanssa mitään.
Tilanne oli niin lukkiutunut, että miehen
ratkaisu oli lähteä perheestä ilman varoituksen
sanaa. Hän oli viikot töissä muualla ja siellä
oli jo oma elämä.
Itse en kyennyt tilannetta auttamaan enkä
näkemään kuin vasta nyt. Minun oli niin paha olla
etten enää nähnyt kuin itseni ja sen jälkeen kun
mies lähti niin tuli masennus. Toisen saattoi
olla yhtä paha olla. Sanoin joskus että en saa
nukuttua vaan toinen ei kysynyt että mikä on.
Ottakaa aikaa olla toistenne kanssa ja yrittäkää
puhua vaikka sitten riidellä kunhan asiat
selviävät! Minulle on kai kaikki liian
myöhäistä...En usko että asiat paranevat
lähtemällä, se on vain keino selvitä hankalasta
tilanteesta. Liian helppo ainakin lähtijälle!!!
Muistan kun kysyin exältä: miten sä haluat
nauttia mun kanssa elämästä?
Exä tuijotti äimän käkenä eikä sanonu sanaakaan...
Myöhemmin selsis, että pohjimmainen syy olla mun
kanssa oli sillä mun hyvä ammatti. Sitten kun
vaihdoin työtä, niin tuli ero...
Aika moni nainen on ehkä miehen kanssa sen
ammatin takia. Ei ole miehan kannalta hyvä
kauppa.Nyt olen tyytyväinen, kun en toivo turhaan
rakkautta.
Kuulostaa kovin tutulta. Yritän kovasti, mutta mitään vastakaikua ei juuri tule. Olen ehdotttanut terapiaa ja ties mitä. Ihmetellyt miksi roikkuu minussa kiinni, jos olen niin epäkelpoa seuraa. Meillä on lapset ja uskoisin, että eron sattuessa vanhimman tyttäreni maailma romahtaisi täysin. Olen puhunut hänellekkin erosta... No lopputulos taitaa olla se, että lasten takia yhdessä. Onko se oikein, vai korostetaanko nykyään vain liikaa rakkauden merkitystä. Rakastuin toiseen naiseen ja hän minuun, mutta en voinut pettää tytärtäni, jolle vannoin, että emme eroa ? Kerran täällä eletään ja oikeastaan kaikki on todella tylsää ilman rakkautta - rakastan toki lapsiani ja he minua, eikö se riitä. Ehkä minuakin joku vielä kiittää - lapset ...