mitäs mieltä ollaan seuraavasta:
oon kolmekymppinen tyttönen. vauvasta (ja
perheestä) oon haaveillu jo vuosia, mutta eteeni
tuntuu törmäilevän vain renttuja. viimeisin
ihmissuhdeongelma on venähtänyt jo parivuotiseksi
ja ollut rimpuilua alusta lähtien.
nyt olen ensimmäisiä viikkoja raskaana. iskä on
jo muutaman muksun maailmaan saattanut ja
hyväksyy tilanteen kyllä, mutta osaa sanoa jo
nyt, ettei homma kiinnosta. vaipanvaihdot ja
yövalvomiset on äidin hommaa, mutta pitää pitää
huoli siitä, että äiti jaksaa silti viihdyttää
iskääkin edelleen.
onko vauvan kanssa toivotonta yksinään vai
olisiko parempi rentun kanssa, jolloin
vastuualueena olisi kaksi huollettavaa?
tsemppiä kaikille yksin- ja kaksinhuoltajille ja
pirteää mieltä syysmyrskyistä huolimatta!
oon kolmekymppinen tyttönen. vauvasta (ja
perheestä) oon haaveillu jo vuosia, mutta eteeni
tuntuu törmäilevän vain renttuja. viimeisin
ihmissuhdeongelma on venähtänyt jo parivuotiseksi
ja ollut rimpuilua alusta lähtien.
nyt olen ensimmäisiä viikkoja raskaana. iskä on
jo muutaman muksun maailmaan saattanut ja
hyväksyy tilanteen kyllä, mutta osaa sanoa jo
nyt, ettei homma kiinnosta. vaipanvaihdot ja
yövalvomiset on äidin hommaa, mutta pitää pitää
huoli siitä, että äiti jaksaa silti viihdyttää
iskääkin edelleen.
onko vauvan kanssa toivotonta yksinään vai
olisiko parempi rentun kanssa, jolloin
vastuualueena olisi kaksi huollettavaa?
tsemppiä kaikille yksin- ja kaksinhuoltajille ja
pirteää mieltä syysmyrskyistä huolimatta!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä yhden hoidettavan kanssa on helpompaa.
Renttu vie omilla tempuillaan ja
epäluotettavuudellaan sinulta paljon energiaa,
jota sinä tarvitsisit muualla.
Viisaampi olet, jos pistät kääkän pellolle jo
tässä vaiheessa. Taidat sen tosin tietääkin, kun
osasit kuvata tilanteesi noin hyvin. Käytös ei
siitä parane, vaan pahenee.
taitais em. ehdotus olla parempi lapsellekin
pitemmän päälle. Isästäänhän lapsi miehenmallin
ottaa ja kotoaan mallin perhe-elämäänsä. Mietipä
millaisen mallin ja arvot haluat lapsellesi antaa?
Miestä. Täällä olis vähänkäytetty, hyvä,lämmin ja
hellä kandidaatti, ole hyvä!
Minä halusin lapsen, mutta en sitä miestä ja niin
teinkin. Hyvin ollaan pärjätty, ensimmäiset 4kk
olivat vaikeita yövalvomisineen, mutta nyt sujuu
jo hienosti (tyttö 2v.) Minulla on kokemusta
"rentun" kanssa perhe-elämisestä(toinen tyttö 8v)
ja nyt kun asioita voi vertailla, niin paremmin
menee.
Vaikeaa on varmasti tehdä päätös pärjätä lapsen
kanssa yksin, mutta se voi monesti olla se parempi
vaihtoehto. Meillä ainakin onnellisuuskäyrä
nousi...
sä pärjäät yksin paremmin. Sulla on sitten ihana
lapsi mutta ei kamalaa äijää. Pistä äijä vaan
pellolle! Kyllä mukava mies sitten löytyy
myöhemminkin, joka tykkää sun muksustakin ihan
varmasti!
Heitä mies veks ja kasvata (ainakin alussa)
lastasi yksin. Ei maailma ole vain renttuja
täynnä. Puhun näet kokemuksesta. Minun lapsellani
on vastuullinen ja hyvä isä. Toivon, että sinäkin
löydät vielä sellaisen. Olet aikuinen ja tulet
selviämään lapsesi kasvatuksesta. Hyvä olisi, jos
sinulla olisi jonkinkaltaisen ihmissuhdeverkosto
tukenasi.
Onnea äitiyden polulle!
Itse olin yhdessä poikani isän kanssa yli neljä
vuotta "on/off-suhteessa". Kaikesta huolimatta
rakastimme toisiamme.
Päätimme yhdessä, että nyt on vauvan aika. Poika
syntyi, ja olimme perhe. Isillä oli omat menot,
kakkavaippoja ei vaihtanut.Kyllä hän kotonakin
oli ja hoiti poikaa, mutta suurin vastuu oli
minulla; kun poika oli niin pieni, ettei isillä
ja pojalla ollut yhteistä tekemistä...(isin
ajattelua)
Minun piti yrittää elättää kolmea opiskelijan
äitiyspäivärahasta (60mk/pv miiinus verot)
maksettuani puolet vuokrasta (n. 1000 mk) ja
maksaa puh.laskuni ym. vaikka isi kävi töissä.
Kun poju oli vain kolmen kuukauden ikäinen,
heitin isin kodista ulos. En olisi voinut olla
tyytyväisempi päätökseeni, vaikka yhä rakastan
isiä. Päätin olla järkevä, enkä ajatella
sydämellä.
Poika on nyt 1,6 v, ja meillä menee hyvin. Isi
käy katsomassa poikaa 3-6 krt viikossa ja me
olemme kuin ystävykset konsanaan.
Tsemppiä. Kyllä kaikki järjestyy, kunhan vain
ajattelet asiat perin pohjin ja "järjellä" =).
Mulla on nyt 4 kuukautinen tyttö. Me ollaan
kaksin. Isukki lähti kävelee kun tulin raskaaksi -
ei oo vielä valmis isäksi kuulemma (25v). Mä
kaipaan todella rinnalleni kumppania, mutta silti
uskon näin olleen parasta. Raskausaika yksin oli
yhtä helvettiä; olin vähän väliä masennuksen
vallassa ja säälittelin kohtaloani ikuisena
yksineläjänä ja kirosin lapseni isää. Kun pieni
prinsessani syntyi, tuli hänestä todella
maailmani valo. Oon äärettömän onnelinen ja
onnekaskin, kun mua on omalla ihanalla lapsella
siunattu. Toivon yhä, että voisin tarjota
lapselleni "ehjän" perheen, jollaisessa itse olen
saanut kasvaa, mutta näin meillä on kyllä hyvä
olla. Välillä muehdin, että mitä jos itselle
sattuisi jotain, kun isi ei juuri välitä (on
tavannut lapsen 4 kertaa), mutta mihin sitä
murehtimalla pääsee... Onni on oma lapsi!
Sun tilanne... Mieti tarkkaan. Jos rakastat
renttuasi, pidä lähellä raskauden ajan ainakin ja
punnitse tarkkaan. Raskausaikana tuki ja syli on
asioita joita kaipaat.